maanantai 12. helmikuuta 2018

Tapani Sopanen: Enkeliprinsessa

Tässä kirjassa Tapani Sopanen kertoo avoimesti omasta perheestään ja erityisesti heidän toiseksi vanhimmasta lapsestaan Helistä. Pienenä Heli sairasti muun muassa aivokalvontulehduksen, ja sen jälkeen huomattiin vähitellen, ettei hän kehittynyt niin kuin muut lapset. Lopulta aivan varmaa syytä Helin vammaisuudelle ei taidettu löytää, ei ainakaan tämän kirjan kertoman perusteella, mutta totuus oli armoton: hän oli kehitysvammainen.

Tämän jälkeen Tapani Sopanen ja hänen vaimonsa Marja-Liisa joutuivat käymään läpi rajut sopeutumisprosessit. Oli tuskallista hyväksyä oman lapsen kehitysvammaisuus, se ettei hän koskaan olisi aivan kuin muut, "normaalit" ihmiset. Ei oppisi eikä ymmärtäisi kaikkea niin kuin muut. Aluksi Sopanen uskovaisena miehenä vei Heliä esirukousjonoonkin, jos tyttö vaikka paranisi rukouksella. Mutta pettymyshän siellä vain tuli. Sekin oli kuitenkin yksi askel kasvun tiellä. Sopanen kirjoittaa:

"Mutta sisimmässäni alkoivat liikkua muunlaiset ajatukset. Vähä vähältä meidän oli hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se oli. Ja tunsin, miten minulta kysyttiin, rakastinko Heliä juuri sellaisena kuin hän oli. Hyväksyinkö Helin vammoineen päivineen kokonaisena ihmisenä, yhtä arvokkaana, yhtä tärkeänä?
  Tietysti hyväksyin ja rakastin. Tietysti.
  Miksi sitten koko ajan rukoilin, että Heli tulisi normaaliksi? 
  Vaikenin.
  Selittelyiltä meni pohja pois. Jos rakastin ja hyväksyin, en pyytäisi Helin paranemista, vaan kiittäisin hänestä. Jos todella hyväksyin hänet sellaisena kuin hän oli, katsoisin hänen parastaan ja alkaisin kaikin keinoin tukea häntä. Minussa oli jo aiemmin herännyt taistelumieli, ja nyt se tuntui taas virkistyvän."

Äärettömän rakashan tytär on vanhemmilleen juuri sellaisenaan. Surun hetkien rinnalla on myös ilon ja onnen hetkiä. Kun Heli alkaa vihdoin, huomattavasti myöhässä, puhua, se on upea saavutus. Samoin kaikki muut pienetkin edistysaskeleet ovat Helin kohdalla suuria ilonaiheita. Heli on myös hyvin rakastettava lapsi, ihana juuri sellaisena, omana aitona itsenään. Ei mikään ihmisen puolikas, vaan kokonainen ihminen.

Mutta voimiahan hänen hoitamisensa vaatii varsinkin äidiltä. Eikä ihmisille aina voi tai osaa avautua näistä asioista. Onneksi Sopaset kuitenkin löytävät sellaisia ystäviä, joiden kanssa he pystyvät olemaan aivan avoimesti sitä mitä ovat. Mutta jaksamisen rajoillakin käydään, eikä sitä aina pysty näyttämään muille. Marja-Liisa runoilee näin:

"Puhelin soi,
lähimmäiseni on kiinnostunut
voinnistani.
Hymyillen minä vakuutan jaksavani:
päivä kerrallaan,
tulevaisuutta murehtimatta.
Minä valehtelen.
Minä en jaksa.

Herra, anna anteeksi valheeni."

Sopaset ovat helluntailaisia, ja kirja kertookin paljon siitä, kuinka he hakevat ja saavat voimaa ja lohtua Jumalalta, uskostaan ja toisten uskovien seurasta. Kirja on hyvin kristillinen - ja helluntailaisilla mausteilla maustettu. Tämä tiedoksi sekä niille, joita kristilliset kirjat kiinnostavat, että niille, joita ne eivät kiinnosta.

Mutta jos lapsen kehitysvammaisuus aiheena kiinnostaa, kirjasta voi saada paljon, ajatteli uskonasioista mitä tahansa.

Itse en ole helluntailainen, mutta tämä kirjan aihe kiinnosti, ja oma anoppini oli tätä kerran suositellut luettavaksi.

Hyvin avoin, aito, koskettava ja liikuttava kirja tämä on. Sille on olemassa jatko-osakin, jonka nimi on Taitaa olla torstai. Sitä(kään) en ole vielä toistaiseksi lukenut. Se kertoo Helin varttumisesta murrosikään, kun tässä ensimmäisessä kirjassa hän on alle kouluikäinen.

Ristin Voitto 1992 (1. painos 1983), 191 sivua
Kansi: Eero Antturi
Kannen kuva: Timo Pellinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti