torstai 8. kesäkuuta 2017

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

Olipa todellakin "kokoaan suurempi" romaani tämä Tabucchin Kertoo Pereira! Aivan kuten eräs henkilö kirjasta totesikin. Miten taitavasti Tabucchi osasikaan kuvata Salazarin diktatuurin alla elävää Portugalia vuonna 1938, toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Espanjan sisällissota riehui ja juutalaisia jo vainottiin. Eikä hyvin mennyt Portugalissakaan, jossa ei ollut sanan- eikä mielipiteenvapautta, ja poliisi tappoi ihmisiä mielivaltaisesti.

Pereira on Lissabonilainen-lehden kulttuuritoimittaja, joka pyrkii olemaan hyvin varovainen ja poliittisesti korrekti. Hän kirjoittelee kulttuurisivulle hyväksyttävien kirjailijoiden muistokirjoituksia ja vaarattomia ranskalaisen kirjallisuuden käännöksiä. Yksityiselämässään hän on leski ja lapseton eikä hänellä oikein ole ystäviä. Hän juttelee vaimovainajansa valokuvalle, jonka ottaa myös matkoille mukaan. Kuolemaa hän miettii paljon, samoin sielua ja lihan ylösnousemusta, johon hän tosin ei usko - vaikka pyrkiikin olemaan kunnon katolinen ja käy välillä ripittäytymässä.

Kuitenkin, vaikka kirjassa heti aluksi mennään aiheeseen - on kuolemaa ja diktatuuria - Tabucchilla on lahja kirjoittaa jotenkin "kevyesti", niin että kirjan lukeminen ei tunnu yhtään raskaalta eikä ahdistavalta. On elämä nimittäin muutakin kuin kuolemaa, onhan kesä ja ollaan kauniissa Lissabonissa, "joka säkenöi valtamerituulen sinessä, kertoo Pereira".

Elämä on myös esimerkiksi musiikkia ja kahviloissa istuskelua, varsinkin Café Orquideassa, jossa Pereira ottaa aina yrttimunakkaan ja sitruunajuoman. (Aivan alkoi tehdä mieli sitruunajuomaa, kun siitä koko ajan puhuttiin!) Välillä Pereira käväisee kylpylässä tai terveysklinikan hoidoissa.

Mutta asiaan! Kirjan varsinainen tarina on se, että Pereira palkkaa epähuomiossa kulttuurisivun avustajaksi nuoren Monteiro Rossin. Kyseisestä miehestä ei lopulta ole hyötyä, koska hän ei osaa kirjoittaa neutraaleja tekstejä, vaan hänen artikkelinsa ovat aina liian poliittisia ja siksi painokelvottomia. Pereira kuitenkin maksaa miehelle omasta pussistaan, kun tämä tuntuu olevan niin avun tarpeessa. Itse kirjoituksiahan ei julkaistaisi muutenkaan vielä, koska ne ovat etukäteen tehtyjä muistokirjoituksia kirjailijoista, jotka elävät vielä!!

Tämä onkin kirjan yksi absurdi piirre. Kertooko se siitä, että juuri muutakaan ei voinut kirjoittaa, koska piti olla niin varovainen? Tai että koska elämä diktatuurin alla on niin absurdia muutenkin, niin myös toimittajan elämä ja työ on silloin sitä. Toinen erikoisuus on se, ettei Pereira osaa olla auttamatta, vaan maksaa omista rahoistaan palkkaa Rossille, vaikka ei hyväksy tämän poliittista toimintaa.

Lopulta Pereira joutuu miettimään syntyjä syviä. Yrittääkö jatkaa omalla varovaisella linjallaan vai heittäytyäkö rohkeaksi? Tässä hän joutuu ratkaisun paikalle viimeistään silloin, kun käy ilmi, että poliisi ajaa Rossia takaa tämän poliittisen toiminnan takia.

Kirja kuvaa hienosti Portugalia Salazarin aikana ja Pereiran sisäistä kehitystä. Siinä on paljon muutakin hyvin portugalilaista, kuten kaipaus (joka muistaakseni on portugaliksi saudade), melankolia - ja jopa turskan syöminen... Lissabonissa käyneelle (kuten itselleni) kirja tarjoaa mukavaa kiertelyä kaupungissa. Muistan ainakin Avenida da Liberdaden ja Rossio-aukion.

Pereira kaipaa itsekin, mutta mitä, sitä hän ei halua kertoa. Samoin mainitaan muutamassa muussakin kohdassa jostain asiasta. Pereira on vähän umpimielinen ja salamyhkäinen eikä kerro kaikkea.

Kirjassa vilisee paljon varsinkin ranskalaisten kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. Pereira pitää ranskalaisen kirjallisuuden kepeydestä eikä innostu, kun häntä käsketään kirjoittaa lehteen jotain isänmaallista jostain synkästä portugalilaisesta kirjailijasta (mainittiin tämäkin kirjailija myös nimeltä, mutta sitä en nyt muista)! Kirjallisuuden tuntijallekin ihan mielenkiintoista siis.

Itse tarina huipentuu lopussa minusta todella hienosti. Erittäin taitavasti kirjoitettu ja lukemisen arvoinen kirja! Aiemmin olin lukenut Tabucchilta vain yhden kirjan, mutta siitäkin muistan pitäneeni - ja sekin kertoi Lissabonista.

Kirjan keveydestä ja kauneudesta kertoo jotain seuraava lainaus (samoin kaipauksesta ja Pereiran sulkeutuneisuudesta):

Nuori mies alkoi laulaa italialaista laulua, "O Sole mio", jonka sanoja Pereira ei ymmärtänyt, mutta laulu oli täynnä voimaa ja elämää, kaunis ja kirkas, hän ymmärsi vain sanat "o sole mio" eikä muuta, ja kun nuorukainen lauloi, mereltä nousi tuulenviri ja ilta oli vilpoinen, kaikki tuntui hänestä kauniilta, hänen mennyt elämänsä, josta hän ei halua puhua, Lissabon, taivaan kaari joka näkyi värillisten lamppujen yllä, ja hän tunsi suurta kaipausta, mutta Pereira ei halua kertoa mitä ikävöi

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1996, 176 sivua
Keltainen kirjasto
Suomentanut Liisa Ryömä

4 kommenttia:

  1. Äkkiseltään vaikea kuvitella, että kuvailemastasi aiheesta syntyisi innostava lukukokemus, mutta toisaalta kertojantaidolla, sillä keveydellä ja kauneudella, on tietysti oma vaikutuksensa asiaan. Ja tietysti vaikuttanee sekin, että olet lomaillut Lissabonissa.

    Luin muutama vuosi sitten hyvin lyhyen kirjasen Tabucchilta, Unien unia, ja pidin siitä. Taisin sen luettuani lukea muita siinä kirjassa mainittuja teoksia. Ilmeisesti lukemassasi kirjassa on samankaltaisia "lukusuosituksia", kun luetellaan niitä ranskalaisia kirjailijoita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, Tabucchi todella osaa kirjoittaa jotenkin niin hienosti, että tämä kirja oli lukunautinto eikä tuntunut yhtään raskaalta (paitsi yksi kohta kirjan loppupuolella).

      Minulla on juuri kirjastosta lainassa se Unien unia, mutta sitä en ole vielä aloittanut. Tosiaan "lukusuosituksia" hän näkyy viljelevän, niitä oli tosiaan tässäkin kirjassa runsaasti.

      Poista
  2. Minäkin pidin tästä kovasti. Lyhyt kirja, ja niin paljon Tabucchi saa kuitenkin sanotuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin taito osata sanoa lyhyesti paljon! Ihailtavaa minusta.

      Poista