torstai 6. huhtikuuta 2017

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet.

Tämä kirja avaa uuden ja erilaisen näkökulman toisen maailmansodan aikaisiin juutalaisvainoihin. Se kun kertoo juutalaisesta suvusta, jonka jäseniä oli Puolan lisäksi myös Suomessa. Helsinkiläisen Bernhard Blaugrundin toimistoon virtasi kirjeitä hänen omaisiltaan Puolan getoista. Viimeiset niistä kuitenkin saapuivat tammikuussa 1943. Jo sitä ennen kirjeet olivat kulkeneet huonosti. Kaikki tämä kertoi Blaugrundeille omaa tarinaansa Puolassa olevien sukulaisten kohtalosta.

Kirjaa varten on käytetty säilyneitä kirjeitä, elossa olevien Blaugrundin suvun jäsenten haastatteluja ja aiemmin käyttämättömiä arkistolähteitä. Näin on saatu muodostettua kuva siitä, mitä suvun jäsenille ja juutalaisille yleensä Puolassa tapahtui.

Varsinkin ensimmäiset kaksi lukua esittelevät niin paljon uusia henkilöitä (onhan kyseessä kokonainen suku), että oli mahdotonta sisäistää, kuka kukin oli. En pysynyt kärryillä kaikista henkilöistä myöhemminkään, mutta pääasia, kun muuten pysyi kärryillä.

Raskaslukuisen alun jälkeen tarina vie mennessään - ja järkyttää. Miten ihmisiä voidaankin kohdella! Ja miten paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle! Juutalaiset tungettiin gettoihin ja laitettiin pakkotyöhön vähällä ja huonolla ruualla. Myöhemmin heitä sitten kuljetettiin keskitysleireihin... ja monet tässä kirjassa mainituista suvun jäsenistä kuolivat.

Järkyttävää minusta oli se, että puolalaiset vainosivat ja tappoivat juutalaisia vielä sodan jälkeenkin. Tätä en ollut tiennyt. Siksi loputkin jäljelle jääneet juutalaiset halusivat päästä pois maasta. Antisemitismiä kun maassa taisi olla jo ennen sotaa, niin sodan jälkeen ilmeisesti levitettiin huhua, että juutalaiset olisivat tehneet jonkin rituaalimurhan. Ja tämä luulo "oikeutti" ihmiset tappamaan juutalaisia joukoittain. Tässä nähdään, että kun jotain kansanryhmää vastaan noustaan, aletaan helposti leimata heidät pahoiksi ja levittää heistä kaikenlaisia juttuja - ja ihmiset ovat valmiita uskomaan. Nyt 2010-luvulla olisi hyvin ajankohtaista ottaa tästä opikseen, ettei historia ala toistaa itseään.

Ei Suomessakaan ollut juutalaisilla helppoa. Suomenjuutalaiset suojelivat maahan tulleita juutalaispakolaisia, mutta lopulta heidät jouduttiin luovuttamaan pois. Jälkeenpäin sitten selvisi, että heidät kaikki oli viety keskitysleireille ja vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä.

Suomenjuutalaiset joutuivat myös taistelemaan jatkosodassa yhdessä saksalaisten kanssa. Samoin juutalaiset siviilit saattoivat törmätä saksalaisiin sotilaisiin esimerkiksi Helsingissä, mikä oli heille pelottavaa. Myöhemmin suomenjuutalaiset joutuivat myös pelkäämään, että heidätkin luovutetaan Saksalle, ja heillä oli jo valmiina pakosuunnitelmat Ruotsiin.

Kirjassa kerrotaan aikajärjestyksessä tapahtumista vähän ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Mukana on lisäksi valokuvia suvun jäsenistä; ne ovat koskettavia, kun tietää, että moni näistä ihmisistä kuoli. Ja hekin olivat aivan tavallisia, kauniita ja miellyttävän näköisiä ihmisiä, joilla olisi ollut elämä edessään.

Lopussa on myös pitkä lähdeluettelo; olikin kiinnostavaa välillä katsoa, mistä lähteestä mikäkin tieto oli peräisin.

Kirjan kirjoittaja Simo Muir on suomalais-skotlantilainen juutalaisen kulttuurin tutkija. Hänen erikoisalaansa ovat jiddisinkielinen kulttuuri Suomessa sekä juutalaisen yhteisön vaiheet 1930-luvun ja sota-ajan Suomessa. Blaugrund-suvun jäseniin hän tutustui ensimmäisen kerran Helsingin juutalaisen yhteisön parissa perustetussa jiddisinkielisessä keskustelupiirissä vuonna 2000. Vähitellen hän sai kuulla suvun jäseniltä heidän sota-ajan kokemuksistaan ja omaistensa kohtalosta. Hän alkoi tutkia suvun vaiheita tarkemmin, ja tässä kirjassa on koko tutkimuksen tulos.

Jos et vielä ole lukenut mielestäsi liikaa kirjoja juutalaisista, tämäkin kirja kannattaa lukea. Erityisesti koska se kertoo myös suomenjuutalaisista ja sota-ajasta Suomessa, mitä muut tästä aiheesta kirjoitetut kirjat eivät tee.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2016, 296 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
26. Sukutarina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti