lauantai 1. huhtikuuta 2017

Juhani Aho: Rautatie

eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
Ihastuin tähän pieneen suureen romaaniin heti ensi riveiltä lähtien. Olin lukenut sen joskus kouluaikoina 80-luvulla ja hämärästi muistinkin sen olleen hauska - ja niin se olikin. Mutta ei pelkästään hauska, vaan taitavasti henkilöitään ja 1800-luvun lopun suomalaista maaseutua kuvaava kirja. Ja kieleltäänkin loistava.

Tarinan moni varmasti tietääkin: Matti ja Liisa elelevät maailman menosta paljoa tietämättä pienessä mökissään, kunnes kuulevat pappilassa puhuttavan rautatiestä. Ja sekös herättää heidän uteliaisuutensa. He miettivät rautatietä yksin ja yhdessä talvesta kesään asti, kunnes juhannuksena päättävät vihdoin lähteä Lapinlahdelle, jossa rautatie kuuluu olevan. Jalkapatikassa sitä ihmettä lähdetään katsomaan ja vastaantulijoille yritetään vastata vähän kierrellen, kun ei haluta myöntää omaa uteliaisuutta - mutta junaahan sitä tosiaan ollaan menossa katsomaan. Asemalla sitten riittää ihmettelemistä junaa odotellessa, ja pitäähän sen kyytiinkin hypätä, kun kerran siellä asti ollaan.

Muistin 30 vuoden takaa vain sen kohdan, jossa junassa istuttiin ja pideltiin penkeistä kiinni, kun niin pelotti. Mutta itse asiassa junamatkalle päästään vasta aivan kirjan loppusuoralla. Lapinlahdelle lähtöä edeltää kaikenlainen pohdiskelu ja arjen eläminen siellä pienessä mökissä. Liisa antaa rukkinsa hurista, kissa kehrää ja Matti käy tarkistamassa, onko jäniksille tehtyihin ansoihin tullut mitään. Välillä mökötetään tai kiusoitellaan toista ja välillä on rauhanomaista rinnakkaiseloakin.

Kirjan alusta loppuun asti Aho kuvaa Mattia ja Liisaa lempeän ja lämpimän humoristisesti. Mökin ukosta ja akasta piirtyy lukijalle oikein sympaattinen kuva. Maalaiselämä on idyllistä, mutta uhkaako idylliä tulevaisuus, joka tuo tullessaan liiallistakin kehitystä, ainakin Matin ja Liisan mielestä?

Tämän vuoden 2017 uuden painoksen jälkisanat on kirjoittanut dosentti ja kirjallisuudentutkija Riikka Rossi. Hän kertoo, että itse asiassa tämä Juhani Ahon kirja on tulevaisuusfiktio. Se nimittäin ilmestyi 1884, kun taas rata Kuopioon valmistui 1889 ja Lapinlahden asema avattiin vasta vuonna 1902. Tämä onkin mielenkiintoinen näkökulma tähän kirjaan.

Jälkisanoja ei muuten kannata missään tapauksessa lukea etukäteen, jos ei halua tietää liikaa juonesta. Jälkeenpäin luettuna niistä kuitenkin avautuu paljon hyvää taustatietoa ja ne myös analysoivat teosta hyvin. Eli paljon paremmin kuin itse osaisin. Tämä oma postaukseni ei pyrikään olemaan analyysi, vaan jaan vain lukukokemukseni tällaisena tavallisena lukutoukkana.

Juhani Ahon kieli on myös loistavaa, kuten jo alussa sanoinkin. Aivan parhaita kohtia kielellisesti on minusta tämä: "Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen maantien kuumunutta hietaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä kouriinsa kooten. Edessänsä kulki Matti, kiireenlaiseen väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten."

Kun en ole aikoihin lukenut tuon ajan suomalaista kirjallisuutta, en sitten tiedä, oliko kaikkien kirjoittajien sanailu siihen aikaan tämäntyyppistä vai onko tämä Ahon omaa persoonallista ilmaisua. Mutta tästä puheen ollen nyt tuli kyllä kova into alkaa lukea vanhoja suomalaisia klassikoita enemmänkin, sekä Ahoa että muita menneitten aikojen kotimaisia kirjailijoita.

Yksi hauska pieni yksityiskohta kirjassa on myös harakka, joka esiintyy alussa, jossain keskivaiheilla ja vielä lopussa. Sen naurullakin on aivan oma merkityksensä.

Tosin heti ensimmäisellä sivulla harakka on myös surullinen, mistä Aho kertoo mukavasti: "Harakan mieli käy surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu... ei nyt siallekaan naura, vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee... eilen tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi."

Todella aivan ihana tuttavuus tämä Rautatie! Seuraavalla kerralla kirjastossa varmasti katson, mitä muita Ahon teoksia sieltä löytyy.

WSOY 2017, 143 sivua
Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1884.

Helmet-lukuhaaste 2017:
3. Suomalainen klassikkokirja

8 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut tuon joskus kouluaikoina ja mulle on jäänyt sama muistikuva! Tuntuu hassulta, että se junareissu toteutuukin vasta ihan lopussa. Siinä sen näkee miten muisti tekee tepposet! Mullakin lukemisesta reilut 30 v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä kyllä miten paljon sitä unohtaa. Kannattaa lukea uudestaan, jos vähänkään kiinnostaa, oli minusta niin ihana kirja! :)

      Poista
  2. Minäkin luin tämän Rautatien joitakin vuosia sitten. Tunnen tarinan paremmin tv-elokuvana vuodelta 1973, pääosissa Leo Jokela ja Anja Pohjola. Ollaan vaimon kanssa katseltu se ties miten monta kertaa. Rautatiessä viehättää sen tunnelma, syrjäkylällä asuvat Matti ja Liisa elelevät kuin Herran kukkarossa, kunnes uudemman ajan sivistys heidät tavoittaa rautatien muodossa. Joskus tunnemme itsemmekin ihan Matiksi ja Liisaksi.

    Lapinlahden kunnassa, nelisenkymmentä km meiltä pohjoiseen toimii muuten ravintola Matin ja Liisan asema, sen pihalla viitostien varressa on myös vanha höyryveturi.

    Tuo on hyvä huomio, että kirja ei kerro suoranaisesti sen ajan tapahtumista, vaikka olihan Suomessa romaanin kirjoitusaikaankin olemassa rautatietä ihan jonkin matkaa. En tiedä muistanko oikein, mutta tuntuu kuin olisin jostain lukenut, että Ahon alkuperäinen teksti olisi kenties ollut hieman konstikkaampaa luettavaa nykysuomalaiselle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole nähnyt sitä elokuvaa. Itsekin toivoisi joskus asuvansa jossain Herran kukkarossa ja luonnon helmassa, jossa ei tietäisi mitään maailman menosta... Siinä mielessä on mukavaa lukea joku tällainen kirja, jonka kautta siihen olotilaan hetkeksi pääsee.

      Pitäisipä joskus käydä siellä Matin ja Liisan asemalla :)

      Eihän siitä kirjan kirjoittamisesta kovin monta vuotta mennytkään Kuopion radan valmistumiseen. Ahon kielestä taas: kyllä tässäkin kirjassa oli vanhahtavaa kieltä, mutta en tiedä onko alkuperäistekstissä ollut sitä vielä enemmän.

      Poista
  3. Minä olen löytänyt Juhani Ahon ihan vasta viime vuosina ja ihastelin myös hänen kieltään ja ihmiskuvaustaan romaaneissa Papin tytär ja Papin rouva. Pitäisi lukea tämä Rautatiekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juhani Aho on tosiaan löytö minullekin! Itse olen suunnitellut juuri noiden Papin tyttären ja Papin rouvan lukemista.

      Poista
  4. Niin kauniit kannet näissä juhlavuoden kirjoissa. ♥ Melkein tekisi mieli ostella näitä(joukossa monia jotka pitäisi lukea), mutta kukkaron nyörit ei anna periksi. Mukava kuittaus kotimaiseen klassikkoon! /Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, aina ei voi kaikkea ostaa vaikka kuinka haluaisi... Kauniit kannetkin kyllä monesti houkuttavat kirjassa, ei vain takakannen teksti :)

      Poista