tiistai 25. huhtikuuta 2017

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Tässäpä vaihteeksi uusintapostaus vanhasta Syksyn lehtiä -kirjablogistani. Olin kuullut tästä Pauliina Vanhatalon omiin kokemuksiin pohjautuvasta masennuskirjasta paljon jo ennen sen ilmestymistä, ja osallistuinpa Facebookissa sen Keskivaikeisiin virtuaalijulkkareihinkin. Sen jälkeen olikin aika tilata se itselle. Tässä se mitä silloin reilu vuosi sitten kirjasta kirjoitin.

Kirjassaan useita romaaneja kirjoittanut kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoo avoimesti omasta masennuksestaan, josta hän sai keskivaikean diagnoosin. Aloin lukea kirjaa 11.3. (2016) ja huomasin sen olevan hänen sairautensa virallinen kaksivuotispäivä. Sinä päivänä vuonna 2014 hän käveli psykiatrin vastaanotolle itsenään ja käveli sieltä ulos mielenterveyspotilaana, kuten hän itse asian ilmaisee.

Arvostan todella paljon sitä, että joku uskaltautuu kertomaan sairaudestaan näin avoimesti, ja koska kysymyksessä on kirjailija, hänellä on sana hallussa ja kyky ilmaista näitä kokemuksia todella osuvasti. Vanhatalo kertoo erityisesti vaikeudesta olla sekä introvertti kirjailija että perheenäiti. Hän kokee huonoutta sekä kirjailijan että äidin roolissa, ja toteaa, että olisi helpompi hyväksyä epäonnistuminen toisessa, kun olisi onnistunut edes toisessa.

Sekä introverteille että äideille - ja tietenkin masentuneille - mitä parhainta vertaistukea siis tämä kirja. Itse en ole äiti, mutta introvertti ja helposti masentuva kyllä, joten löysin paljon yhteistä kirjailijan kanssa.

Mitä "kirjailijana epäonnistumiseen" tulee, niin mielestäni Vanhatalo on hyvä kirjailija. Harmillista vain on se, että Suomen kokoisessa maassa on vaikeaa saada paljon lukijoita kirjoilleen, vaikka osaisi kuinka hyvin kirjoittaa. Ymmärrän kuitenkin, että luovan alan työntekijöiden on varmasti helppo potea alemmuuskompleksia, vaikka olisivat kuinka hyviä.

Mutta rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole pelkästään raskasta luettavaa, vaan monesti sain myös hyvät naurut, kun Vanhatalo osasi sanoa niin osuvasti ja hauskasti jonkin asian, josta itsellänikin on kokemusta - tai myös josta ei ole kokemusta.

Eikä kirja kerro pelkästään masennuksesta, vaan myös rakkaudesta omaa miestä ja lapsia sekä myös taloon saapuvaa koiraa kohtaan. Kirja kuvaa mielenkiintoisesti kirjailijan työtä. Se kertoo elämästä ja vuodenajoista. Mutta toki siinä myös mietitään mielen terveyttä ja sairautta - mikä on sairautta ja mikä ihmisen persoonallisuutta, mistä voi odottaa parantuvansa ja mistä ei.

Lopulta kirjoittaja toteaa viisaasti: "Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi." Lohdullinen ajatus.

Kustantamo S & S 2016, 234 sivua

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Tämä Veera Vaahteran uutuuskirja ilmestyi tällä kertaa vain e-kirjana ja pokkarina. Erona moniin muihin Vaahteran kirjoihin tässä on myös se, että kirjassa ei tällä kertaa seikkaile / kohella sinkku, vaan jo perheellinen nainen.

Kirjan nimen mukaisesti päähenkilö Matleenan elämä todella on hyvinkin sopivasti sekaisin, ellei enemmänkin. Hänellä on miehensä Teron kanssa kaksi pientä lasta, joita Tero on jäänyt koti-isänä hoitamaan. Mies kuitenkin käsittää isyyden tarkoittavan lähinnä sitä, että lasten kanssa leikitään koko ajan - kotitöillä ei ole niin väliä. Joten kun Matleena tulee väsyneenä töistä kotiin, häntä odottaa aina kauhea sotku ja kaaos.

Eikä töissä ole sen helpompaa. Matleena on kirjastotoimenjohtaja, jonka alaiset ovat toistensa kimpussa kuin pahaiset kakarat, joten hän joutuu töissäkin toimimaan erotuomarina. Muutenkin kyseiset alaiset vaikuttavat hyvinkin rasittavilta.

Mitä tapahtuu, kun Matleena ei vain jaksa enää? Kun hän päättää, ettei siivoa enää miehensä sotkuja eikä anna työkaverien pompotella itseään. Melkoinen soppa siitä ainakin syntyy, kuten kirjan kannessakin luvataan.

Kaiken lisäksi samaan aikaan niin kovin houkuttavalta tuntuu eräs "huomaavainen ja huoliteltu Juhani" (takakannen sanoin).Työkuvioista hänkin, mutta ainoa joka ymmärtää. Hän on ainoa, jonka seurassa Matleena enää voi rentoutua.

Mihin tämä kaikki siis johtaa? Ovatko työpaikan ja perheen sotkut korjattavissa vai mitä tapahtuu? Miten käy Juhanin kanssa? Monen kommelluksen kautta kirjassa lopulta päästään ratkaisuun, joka minusta vaikutti hyvältä. Voi hyvillä mielin laskea kirjan kädestään.

Sen verran paljon kaaosta ja stressiä tässä kirjassa kyllä oli, että onneksi oli aina välissä pieni ripaus huumoria sitä keventämässä. Niin, ja romantiikkaa. Niiden avulla tarina imaisi minut mukaansa. Lisäksi Matleenan tunteisiin, niin iloihin kuin suruihinkin, oli helppo eläytyä, joten oli kiinnostavaa seurata hänen vaiheitaan.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän chick lit -genren sinkkutarinoista, joihin näin lapsettomana on helpompi eläytyä. Ne ovat myös yleensä kevyempiä, koska sinkkuelämä nyt on tietyssä mielessä "helppoa" - riippuu tietysti monista tekijöistä sekin. Toki siinäkin on ongelmia aivan tarpeeksi. Totta kai monet kärsivät sinkkuudestaan kovastikin, mutta itse kun olin pitkään sinkkuna, olin monesti suht tyytyväinen (paitsi silloin kun oli sydänsuruja!). Mutta se sinkkuudesta. Se piti sanomani, että pienten lasten töissä käyville äideille tämä kirja varmasti tarjoaa oivaa vertaistukea. Samoin kuin hankalien alaisten kanssa painiskeleville.

Mutta jos haluaa todella kevyttä luettavaa, niin kevyimmästä päästä tämä stressaantuneen uraäidin tarina ei kylläkään ole. Toki siinä on kevennyksiä välillä, ja loppu myös keventää tunnelmaa - sen verran kai voin paljastaa.

Joka tapauksessa hyvä kirja, ja hienosti Vaahtera (Vanhatalo) kehitteli tarinaa eteenpäin ja vei sen aina helpottavaan loppuun asti.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017, 244 sivua
Yhteistyössä Bonnier Books Finland (Bon-pokkari)

Helmet-lukuhaaste 2017:
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Carita Harju: SAUNA - aito suomalainen elämys

Sauna on vanha suomalainen perinne, alkaen jo 10 000 vuoden takaisista maakuoppasaunoista. Aiheesta onkin julkaistu pelkästään Suomessa puolisensataa teosta. En ole niihin muihin tutustunut, joten en osaa verrata. Tämän uutuuskirjan erottanee muista ainakin se, että se on kirjoitettu 2010-luvun näkökulmasta.

Kirja on hyvin värikäs, täynnä upeita värikuvia sauna-aiheeseen liittyen. Kuvat on ottanut Hanna Söderström ja hänen lisäkseen joukko erikseen lueteltuja kuvaajia. Jo pelkästään kuvat saavat innostumaan aiheesta ja tekee mieli päästä heti saunaan - tai, mikä parasta, mökille saunomaan.

Kirja on jaettu neljään osaan neljän vuodenajan mukaan. Osittain näissä osioissa vuodenajat näkyvätkin (esimerkiksi juhannus- ja joulusaunaa käsiteltäessä), mutta monet alaotsikot eivät liity kyseisiin vuodenaikoihin mitenkään.

Alkuosassa on perustietoa, joka on kaikille suomalaisille tuttua. Myöhemmin tulee erikoisempaakin tietoutta ja sellaista, mitä ei ole ennen kuullutkaan. Kirjassa toistuvat myös siellä täällä tekstin ja kuvien lomassa pienet faktalaatikot, joissa on mielenkiintoista tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että ensimmäistä löyly-sanaa laeyly käytti Mikael Acrigola 1500-luvulla Uudessa testamentissa. Auki jäi tosin edelleen se, missä yhteydessä hän sitä siellä käytti; Raamatussa kun ei sentään saunota.

Sauna-aihetta käsitellään monipuolisesti. On mitä erilaisimpia saunoja: savusauna, jääsauna, jurttasauna, telttasauna, turvesauna, rauhanturvaajien sauna, suomalainen diplomaattisauna Washingtonissa ja niin edelleen. Kirja antaa ohjeet morsiussaunaa varten, kertoo suomalaisesta saunajoogasta ja -pilateksesta, antaa erilaisia tee se itse -ohjeita saunahoitoja varten ja onpa joukossa myös muutama saunaherkkujen ohje. Myös polttopuihin liittyen on ohjeita. Kerrotaan mökkisaunasta ja kaupunkien yleisistä saunoista. Saunomisen terveysvaikutuksia käsitellään. Eli mitäpä saunaan liittyvää ei tässä kirjassa olisi?

Vain jos asioista haluaisi tarkempaa tietoa, sitä pitää hakea muualta. Esimerkiksi saunajoogasta ja -pilateksesta ei kerrota enempää, joten tällainen lukija kuin minä ei niitä osaisi harrastaa, kun ei ole kokemusta muunkaanlaisesta joogasta ja pilateksesta.

Kirjassa asiat käsitellään melko pintapuolisesti. Mutta se on silti upea teos aiheesta ja sopii erityisesti lahjakirjaksi. Ja kaikkein parhaiten jonkun sellaisen käteen, jolle suomalainen saunominen ei ole tuttua. Niinpä kirjaa onkin saatavissa suomen lisäksi englanniksi, kiinaksi ja saksaksi, mikä on hyvä asia, koska juuri ulkomaalaisille tällaista kirjaa haluaisi esitellä.

Suomalaisellekin tämä on hieno lahjakirja ja sopii vaikkapa kesällä mökillä luettavaksi. Näin kevättalvella hiukan lumisateisena päivänä kirjaa lukiessa tuli kovin ikävä kesän mökkikelejä. Kirjassa kun on varmasti kaikkein eniten juuri kesäisiä tunnelmakuvia. Mutta onneksi kotonakin on sauna, jonne pääsee mihin vuodenaikaan tahansa.

Itselleni jäi oikeastaan yksi kysymys. Kirjassa siis kerrotaan, että Suomessa on saunottu jo 10 000 vuotta, mutta kuulemma saunominen ei ole suomalaisten keksintö. Olisin halunnut tietää, että  missä saunominen siis on aivan ensimmäisenä keksitty. Toki suomalainen sauna eroaa muista, ja nykyään juuri Suomi tunnetaan saunamaana. Kirjan mukaan meillä onkin niin paljon saunoja, että kaikki suomalaiset mahtuisivat halutessaan yhtä aikaa saunomaan! Hauska ajatus!

Kiitokset Kirjakaarelle hienosta arvostelukappaleesta.

Kirjakaari Oy 2017, 132 sivua

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Heimo Lajunen: Aallokkoa - runoja suomalaisille

Heimo Lajunen on lääkäri, joka tunnetaan parhaiten mäkihypyn ja pohjoismaisen yhdistetyn valmentajana. Nuoresta asti hän on myös kirjoittanut runoja. Ensimmäinen runoteos "Meri kuin peili" ilmestyi vuonna 2009. Vuonna 2008 hänellä oli todettu mahdollisen äkkikuoleman aiheuttava sairaus. Lieneekö se vaikuttanut siihen, että tuli halu ja aika julkaista omia runojaan?

Aallokkoa on Lajusen toinen runoteos. Runoja on eri ajoilta, 80-luvultakin, mutta useimmat taitavat olla 2000-luvulta. Runoissa näkyy luontorakkaus ja rakkaus omaan vaimoon. Monissa runoissa ollaan veden äärellä ja ihastellaan maisemaa, usein niissä on kesä. Yhdessä runossa ollaan myös hiihtämässä. Vaimon kanssa vietetään helliä hetkiä, joita kirjoittaja selvästi arvostaa.

Useimmat runot ovat levollisia, valoisia ja toivorikkaita; synkkiä tunteita ei näy edes sairauden toteamisen jälkeen kirjoitetuissa teksteissä. Vain muutamassa runossa käsitellään stressiä, suorituspaineita (jopa lomanvietossa) ja liiallista työn tekemistä. Ja toki mielessä on luopuminen, mutta myös se, ettei kannata surra niitä vuosia, joita ei tulevaisuudessa saa elää, vaan kannattaa olla kiitollinen kaikesta siitä, minkä on saanut elää ja kokea.
Lisäksi kirja on aivan uskomattoman upea kuvateos, jossa on Juha Kauppisen taidekuvia ja myös kuvia Heimo Lajusen kotiarkistosta. Käytännössä jokaisella aukeamalla on kuva; joskus vain toisella sivulla, joskus kuva on koko aukeaman kokoinen. Monet runotkin ovat kuvien päällä, eivät kuitenkaan kaikki. Visuaaliselle ja luontorakkaalle ihmiselle nämä kuvat ovat yhtä juhlaa.

Laitan tähän vielä joitain kuvia esimerkiksi. Siinä on näytteitä kuvista ja teksteistä. Ne puhukoot puolestaan siitä, millaisia Lajusen tekstit ovat. Mitä valokuviin tulee, ne eivät varmasti pääse oikeuksiinsa minun kuvissani.


Hmm... Esimerkkeihin tuli nyt ehkä hiukan yksipuolisesti valittua noita vesikuvia, mutta kyllä kirjassa on muunlaisiakin kuvia.

Lajunen käyttää teksteissään paljon loppusointuja, ei kuitenkaan aina. Runot sopivat parhaiten sellaiselle tavalliselle suomalaiselle, joka ei jaksa lukea ns. "vaikeaa nykyrunoutta". Itsehän luen sitä vaikeaa nykyrunoutta eli taiteellisesti kunnianhimoisempaa runoutta, mutta tiedän, että monet muut pitävät Lajusen runojen tyyppisistä teksteistä. Runoissa on myös sellaista kesämieltä, että ne ovat hyvän mielen luettavaa vaikka kesämökille, rannalle tai riippukeinuun. Tai silloin kun arki ahdistaa ja haluaa haaveilla kesästä ja lomasta.

Myös lahjakirjaksi tämä teos sopii kauniin ulkoasunsa vuoksi.

Sain kirjan arvostelukappaleena, mistä kiitokset Kirjakaarelle!

Kirjakaari Oy 2017, 96 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Katri Vala: Kootut runot - #runo100

Tämä kirja on niin paksu, etten kuvitellut lukevani sitä kovin nopeasti, mutta toisin kävi. Kun aloitin, en enää pystynyt lopettamaan. Oli pakko vain lukea, lukea ja lukea. Luin ensimmäiset noin 300 sivua eilen ja loput noin sata sivua tänään.

Katri Valan runoihin halusin palata pitkästä aikaa, koska hän oli yksi lempirunoilijoistani 20 vuotta sitten. Nyt nämä kaikki runot luettuani voin todeta, että kyllä hän on sitä vielä nytkin. Ehkä osittain eri runot kolahtivat nyt kuin silloin nuorena. Mutta kaikesta pidin edelleen, jopa siitä dramaattisesta runosta, jossa kirjoittaja haluaa palaa ja elää mieluummin lyhyen elämän kuin tasaisen tylsän pitkän elämän, jota kahleena raahataan... tai jotenkin niin. Se Valan monilla huutomerkeillä varustama runo oli yksi ehdottoman ja kiihkeän nuoruuteni "uskontunnustuksista". Nykyään jo "tasaisen tylsä pitkä elämä" kiinnostaa, mutta runo sinänsä on ihanan dramaattinen.

Valan runoissa luonto ja vaihtuvat vuodenajat ovat monesti lähellä ja niiden kautta kuvataan niin iloa kuin tuskaa ja epätoivoa. Tunteet ovat useimmiten suuria ja väkeviä. Runoissa pakahdutaan, vavahdellaan, väristään, muserrutaan, huumaannutaan. Katseet ovat polttavia ja jäsenet raukeita. Adjektiiveja on paljon, monesti jopa joka rivillä yksi. Ne tietenkin lisäävät tekstin kuvailevuutta. Tosin muistan, että nuorta itseäni aikoinaan kritisoitiin liiasta adjektiivien käytöstä runoissa. Mutta Katri Valan aikana se ei varmaan vielä ollut mikään synti.

Itse nautin näistä Valan suurista tunteista: hän sanoittaa siinä samalla meidän muidenkin tunteita. Runoihin on helppo eläytyä, jos ihmisellä vain on jotain tunne-elämää (joko nykyään tai ollut joskus). Itselläni kuten monella muullakin suurimmat tunteet olivat tietysti nuorena. Mutta vieläkin nämä runot kolahtavat. Tunneihminen olen vieläkin, vaikka vähän järkeäkin on matkan varrella tarttunut mukaan :)

Katri Valan runoissa on tunteiden lisäksi paljon kauneutta, mikä myös osuu ja uppoaa, koska olen suuri esteetikko.

Runoissa on sekä onnellista että onnetonta rakkautta. Kuolema on Valalle läheinen teema, koska hän sairastui jo melko nuorena tuberkuloosiin, johon kuoli vain 42-vuotiaana (Wikipedian mukaan). Joissain runoissa on suorastaan kauhuteema liittyen kuolemaan. Kauhuelokuvien ja -kirjojen ystäville ne voisivat olla hienoa luettavaa. Kuolema pelottelee ja uhkaa. Toisaalta kuolema on joskus toivottukin vieras. Se näyttäytyy eri runoissa eri valossa, kuten elämäkin.

Joissain runoissa on myös etelän maiden eksotiikkaa, kuten Tahitilaisessa serenaadissa ja Etiooppialaisessa fantasiassa, jotka ovat minusta aika viehättäviä, vaikka kyllä esimerkiksi jälkimmäisessä on tietysti afrikkalaisten eksotisointia. Näiden runojen sarjaan kuuluu myös Taj Mahal, jossa Vala kirjoittaa "uneksien rakkaudesta, / joka rakentaa haudan, / ihanan kuin Taj Mahal, / pienen ruumiini ympärille - / sitten kun olen kuollut." Tässä näkyvät taas hänen ajatuksensa tulevasta kuolemasta.

Lisäksi siellä täällä on runoja, joissa mainitaan joko jumala tai Jumala, ja on myös Raamatusta aiheensa saaneita runoja, esimerkiksi laupiaasta samarialaisesta ja Ilmestyskirjasta.

Kirja koostuu viidestä runokokoelmasta. Niistä viimeisessä, Pesäpuu palaa, Vala kirjoittaa jo Eurooppaa uhkaavasta sodasta (toisen maailmansodan kynnyksellä). Tämä jäikin hänen viimeiseksi runokokoelmakseen.

Minulla oli ja on suuria vaikeuksia valita, mitä Katri Valan runoa lainaisin tässä postauksessa. Pakko varmaan laittaa pätkiä useammasta runosta...

Seison värisevänä
mustien varjojen keskellä.
Ilma on kuin himmeää, sinistä lasia,
ja autiolla taivaalla kulkee kuu
niin tuskallisen vaikenevana... (tyypillistä Valaa, jossa väristään)

 *  *  *

Esimerkki synkistä tunteista:

Sinun kauheat sanasi
ovat uponneet sydämeeni kuin tikarit,
Tajuttomana, vaiti tuijotan pimeään taivaanrantaan.
Sinne leviää nousevan kuun punainen lampi
kuin valuneena minun lävistetystä sydämestäni,
josta vie meren yli verinen viiru.
Sen poikki liukuu musta laiva,
äänetön ja kauhea,
ilman ainoatakaan valoa.

 *  *  *

Tässä taas runosta Onnellinen hetki - eli onnen tunteita:

Sydämeni on täynnä itkua ja naurua.
Kuljen kasteista polkua,
ja metsätähden teriä
on takertunut varpaisiini.
Sopertelen huumaantuneena:
"Jumala, sinä olet hyvä!"
Ja puista varisee kasvoilleni pisaroita,
tuoksuvia, vihreitä ja kultaisia.

No, antaa olla, en lainaa enempää. Voisin ottaa lainauksia vaikka kuinka monesta runosta. Laitoin kirjan väliin kaikki mahdolliset löytämäni kirjanmerkit. Itse asiassa tämän kirjan haluaisin omistaa, mutta ainakin kyseisen yksilön joudun pian palauttamaan kirjastoon.

WSOY 1958 (kolmas painos), 421 sivua

torstai 6. huhtikuuta 2017

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet.

Tämä kirja avaa uuden ja erilaisen näkökulman toisen maailmansodan aikaisiin juutalaisvainoihin. Se kun kertoo juutalaisesta suvusta, jonka jäseniä oli Puolan lisäksi myös Suomessa. Helsinkiläisen Bernhard Blaugrundin toimistoon virtasi kirjeitä hänen omaisiltaan Puolan getoista. Viimeiset niistä kuitenkin saapuivat tammikuussa 1943. Jo sitä ennen kirjeet olivat kulkeneet huonosti. Kaikki tämä kertoi Blaugrundeille omaa tarinaansa Puolassa olevien sukulaisten kohtalosta.

Kirjaa varten on käytetty säilyneitä kirjeitä, elossa olevien Blaugrundin suvun jäsenten haastatteluja ja aiemmin käyttämättömiä arkistolähteitä. Näin on saatu muodostettua kuva siitä, mitä suvun jäsenille ja juutalaisille yleensä Puolassa tapahtui.

Varsinkin ensimmäiset kaksi lukua esittelevät niin paljon uusia henkilöitä (onhan kyseessä kokonainen suku), että oli mahdotonta sisäistää, kuka kukin oli. En pysynyt kärryillä kaikista henkilöistä myöhemminkään, mutta pääasia, kun muuten pysyi kärryillä.

Raskaslukuisen alun jälkeen tarina vie mennessään - ja järkyttää. Miten ihmisiä voidaankin kohdella! Ja miten paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle! Juutalaiset tungettiin gettoihin ja laitettiin pakkotyöhön vähällä ja huonolla ruualla. Myöhemmin heitä sitten kuljetettiin keskitysleireihin... ja monet tässä kirjassa mainituista suvun jäsenistä kuolivat.

Järkyttävää minusta oli se, että puolalaiset vainosivat ja tappoivat juutalaisia vielä sodan jälkeenkin. Tätä en ollut tiennyt. Siksi loputkin jäljelle jääneet juutalaiset halusivat päästä pois maasta. Antisemitismiä kun maassa taisi olla jo ennen sotaa, niin sodan jälkeen ilmeisesti levitettiin huhua, että juutalaiset olisivat tehneet jonkin rituaalimurhan. Ja tämä luulo "oikeutti" ihmiset tappamaan juutalaisia joukoittain. Tässä nähdään, että kun jotain kansanryhmää vastaan noustaan, aletaan helposti leimata heidät pahoiksi ja levittää heistä kaikenlaisia juttuja - ja ihmiset ovat valmiita uskomaan. Nyt 2010-luvulla olisi hyvin ajankohtaista ottaa tästä opikseen, ettei historia ala toistaa itseään.

Ei Suomessakaan ollut juutalaisilla helppoa. Suomenjuutalaiset suojelivat maahan tulleita juutalaispakolaisia, mutta lopulta heidät jouduttiin luovuttamaan pois. Jälkeenpäin sitten selvisi, että heidät kaikki oli viety keskitysleireille ja vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä.

Suomenjuutalaiset joutuivat myös taistelemaan jatkosodassa yhdessä saksalaisten kanssa. Samoin juutalaiset siviilit saattoivat törmätä saksalaisiin sotilaisiin esimerkiksi Helsingissä, mikä oli heille pelottavaa. Myöhemmin suomenjuutalaiset joutuivat myös pelkäämään, että heidätkin luovutetaan Saksalle, ja heillä oli jo valmiina pakosuunnitelmat Ruotsiin.

Kirjassa kerrotaan aikajärjestyksessä tapahtumista vähän ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Mukana on lisäksi valokuvia suvun jäsenistä; ne ovat koskettavia, kun tietää, että moni näistä ihmisistä kuoli. Ja hekin olivat aivan tavallisia, kauniita ja miellyttävän näköisiä ihmisiä, joilla olisi ollut elämä edessään.

Lopussa on myös pitkä lähdeluettelo; olikin kiinnostavaa välillä katsoa, mistä lähteestä mikäkin tieto oli peräisin.

Kirjan kirjoittaja Simo Muir on suomalais-skotlantilainen juutalaisen kulttuurin tutkija. Hänen erikoisalaansa ovat jiddisinkielinen kulttuuri Suomessa sekä juutalaisen yhteisön vaiheet 1930-luvun ja sota-ajan Suomessa. Blaugrund-suvun jäseniin hän tutustui ensimmäisen kerran Helsingin juutalaisen yhteisön parissa perustetussa jiddisinkielisessä keskustelupiirissä vuonna 2000. Vähitellen hän sai kuulla suvun jäseniltä heidän sota-ajan kokemuksistaan ja omaistensa kohtalosta. Hän alkoi tutkia suvun vaiheita tarkemmin, ja tässä kirjassa on koko tutkimuksen tulos.

Jos et vielä ole lukenut mielestäsi liikaa kirjoja juutalaisista, tämäkin kirja kannattaa lukea. Erityisesti koska se kertoo myös suomenjuutalaisista ja sota-ajasta Suomessa, mitä muut tästä aiheesta kirjoitetut kirjat eivät tee.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2016, 296 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
26. Sukutarina

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen.

Ensimmäinen kirjablogini oli syksynlehtia.fi, jota ei enää ole, koska en jaksanut maksaa sen .fi-tunnuksen käytöstä. Tässä vähän siivoillessani löysin kuitenkin joitain muistoksi tulostamiani postauksia siitä blogista, joten laitanpa niitäkin tänne aina välillä. Tässä ensimmäisenä tämä Julia Cameronin kirja.

Cameron on kirjailija, joka opettaa myös muita luovan kirjoittamisen saloihin. Hänen kirjansa tästä aiheesta - joita tietääkseni on ainakin kolme - ovat kaikki valtavan vapauttavia kenelle tahansa luovasta kirjoittamisesta kiinnostuneelle. Sille, joka jo kirjoittaa, ja sille, joka haluaisi alkaa kirjoittaa, mutta ei jostain syystä ole vielä uskaltautunut kokeilemaan. Kirjat sopivat myös yhtä hyvin ammattikirjoittajille kuin harrastajille.

Kirjassaan Cameron maalaa lukijan silmien eteen tyhjän paperin nautintoa sen niin monelle tutun tyhjän paperin kammon eli writer's blockin sijaan. Hän kertoo lukuisia keinoja, miten kirjoittaja voi vapauttaa itsensä tuosta kammosta, joka pahimmillaan lukitsee luovuutemme kokonaan. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja sisältää paljon harjoituksia.

Yksi Cameronin perusajatuksia on se tosiasia, että moni ei pysty kirjoittamaan, koska haluaisi heti olla täydellinen ja "oikea kirjailija". Aloittelevalla, harrastelevalla tai "huonolla" kirjoittajalla ei muka olisi oikeutta kirjoittaa - ja tätähän monet luovuutemme lukinneet ihmiset ovatkin jo nuoresta pitäen meille toitottaneet ja näin estäneet monia meistä kirjoittamasta. Cameron kuitenkin julistaa, että kaikilla, aivan kaikilla, on oikeus kirjoittaa!

Hän sanoo: "Jos meidän ei tarvitsisi huolehtia tekstien julkaistuksi tulemisesta ja arvosteluista, kuinka moni meistä mahtaisi kirjoittaa romaanin vain silkasta tekemisen riemusta? Miksi meidän pitäisi ajatella romaanin kirjoittamista jonain sellaisena, mitä emme voi yrittää - voihan harrastelijapuuseppäkin rakentaa yksinkertaisen kirjahyllyn tai pöydän. Mitä jos meidän ei tarvitsisi olla hyviä kirjoittajia? Mitä jos kirjoittaisimme vain huvin vuoksi? ... Mitä jos antaisimme itsellemme luvan olla amatöörejä (latinan verbistä amare, rakastaa)? Jos meidän ei tarvitsisi todistaa kirjallisia kykyjämme saadaksemme kunnioitusta, hyvin monet saattaisivat nauttia kirjoittamisesta."

Kirjan jokainen luku käsittelee yhtä kirjoittamiseen liittyvää aihepiiriä ja antaa hyviä vinkkejä. Yksi niistä on itsensä huijaaminen: jos tuntuu vaikealta alkaa kirjoittaa, voi sanoa itselleen, että kirjoitan vain yhden kappaleen tai vain kymmenen minuuttia. Vahingossa voi sitten käydäkin niin, että näin tehdessään innostuu ja tulee kirjoitettua enemmänkin.

Aloittelijan kannattaa myös pitää mielessä, ettei vaadi itseltään heti valmista tekstiä. On annettava itsensä vain kirjoittaa mitä mieleen tulee - ehtiihän sitä myöhemmin korjata. Sisäinen kriitikko pitää vaientaa ja antaa itselleen lupa kirjoittaa huonoa tekstiä - se vapauttaa. Jos heti pitäisi olla täydellinen, kuinka moni pystyisi kirjoittamaan mitään?

Ei myöskään kannata kovin nopeasti näyttää tekstejään muille eikä varsinkaan kovin kriittisille henkilöille, etteivät he lannista kirjoittajaa heti alkajaisiksi. Eräskin kirjassa mainittu henkilö jätti kirjoittamisen kokonaan 15 vuodeksi saatuaan liian negatiivista palautetta. Ja kuitenkin hänkin osasi kirjoittaa.

Moni voi myös ajatella, ettei voi kirjoittaa, koska ei ole ideoita. Cameronin mukaan ideat syntyvät kuitenkin kirjoitettaessa. On uskaltauduttava aloittamaan, niin saa nähdä, mihin teksti lähtee kirjoittajaa viemään.

Kirjoittajan kannattaa myös miettiä, mitkä aiheet ovat hänen sydäntään lähellä ja saavat hänet innostumaan. Sellaisista aiheista pystyy kirjoittamaan parempaa tekstiä kuin jos miettisi, mitä lukija haluaa. Ulkoapäin ohjautuvasta kirjoittamisesta tulee helposti huonoa.

Nämä vinkit ja paljon muuta on tässä todella inspiroivassa kirjassa, josta varmasti kuka tahansa kirjoittamisesta kiinnostunut saa ammennettua itselleen jotain uutta - ellei sitten ole jo lukenut Cameronia hyvin paljon. Hänen aikaisemmat teoksensa tästä aiheesta ovat Tie luovuuteen ja Kultasuoni, hyviä kirjoja nekin.

Jos Cameronilta lukee useampia kirjoja, se kyllä joskus rassaa, että hänellä on jonkin verran toistoa kirjoissaan. "Aamusivut" ja "taiteilijatreffit" ainakin taitavat toistua kaikissa kirjoissa. Mutta onhan kertaus opintojen äiti...

Parasta, mitä tämän kirjan luettuaan voi tehdä, on tietysti alkaa kirjoittaa!

Like 2004, 295 sivua
Alkuteos The Right To Write - An Invitation and Initiation into the Writing Life
Suomentanut Juha Ahokas

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Juhani Aho: Rautatie

eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
Ihastuin tähän pieneen suureen romaaniin heti ensi riveiltä lähtien. Olin lukenut sen joskus kouluaikoina 80-luvulla ja hämärästi muistinkin sen olleen hauska - ja niin se olikin. Mutta ei pelkästään hauska, vaan taitavasti henkilöitään ja 1800-luvun lopun suomalaista maaseutua kuvaava kirja. Ja kieleltäänkin loistava.

Tarinan moni varmasti tietääkin: Matti ja Liisa elelevät maailman menosta paljoa tietämättä pienessä mökissään, kunnes kuulevat pappilassa puhuttavan rautatiestä. Ja sekös herättää heidän uteliaisuutensa. He miettivät rautatietä yksin ja yhdessä talvesta kesään asti, kunnes juhannuksena päättävät vihdoin lähteä Lapinlahdelle, jossa rautatie kuuluu olevan. Jalkapatikassa sitä ihmettä lähdetään katsomaan ja vastaantulijoille yritetään vastata vähän kierrellen, kun ei haluta myöntää omaa uteliaisuutta - mutta junaahan sitä tosiaan ollaan menossa katsomaan. Asemalla sitten riittää ihmettelemistä junaa odotellessa, ja pitäähän sen kyytiinkin hypätä, kun kerran siellä asti ollaan.

Muistin 30 vuoden takaa vain sen kohdan, jossa junassa istuttiin ja pideltiin penkeistä kiinni, kun niin pelotti. Mutta itse asiassa junamatkalle päästään vasta aivan kirjan loppusuoralla. Lapinlahdelle lähtöä edeltää kaikenlainen pohdiskelu ja arjen eläminen siellä pienessä mökissä. Liisa antaa rukkinsa hurista, kissa kehrää ja Matti käy tarkistamassa, onko jäniksille tehtyihin ansoihin tullut mitään. Välillä mökötetään tai kiusoitellaan toista ja välillä on rauhanomaista rinnakkaiseloakin.

Kirjan alusta loppuun asti Aho kuvaa Mattia ja Liisaa lempeän ja lämpimän humoristisesti. Mökin ukosta ja akasta piirtyy lukijalle oikein sympaattinen kuva. Maalaiselämä on idyllistä, mutta uhkaako idylliä tulevaisuus, joka tuo tullessaan liiallistakin kehitystä, ainakin Matin ja Liisan mielestä?

Tämän vuoden 2017 uuden painoksen jälkisanat on kirjoittanut dosentti ja kirjallisuudentutkija Riikka Rossi. Hän kertoo, että itse asiassa tämä Juhani Ahon kirja on tulevaisuusfiktio. Se nimittäin ilmestyi 1884, kun taas rata Kuopioon valmistui 1889 ja Lapinlahden asema avattiin vasta vuonna 1902. Tämä onkin mielenkiintoinen näkökulma tähän kirjaan.

Jälkisanoja ei muuten kannata missään tapauksessa lukea etukäteen, jos ei halua tietää liikaa juonesta. Jälkeenpäin luettuna niistä kuitenkin avautuu paljon hyvää taustatietoa ja ne myös analysoivat teosta hyvin. Eli paljon paremmin kuin itse osaisin. Tämä oma postaukseni ei pyrikään olemaan analyysi, vaan jaan vain lukukokemukseni tällaisena tavallisena lukutoukkana.

Juhani Ahon kieli on myös loistavaa, kuten jo alussa sanoinkin. Aivan parhaita kohtia kielellisesti on minusta tämä: "Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen maantien kuumunutta hietaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä kouriinsa kooten. Edessänsä kulki Matti, kiireenlaiseen väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten."

Kun en ole aikoihin lukenut tuon ajan suomalaista kirjallisuutta, en sitten tiedä, oliko kaikkien kirjoittajien sanailu siihen aikaan tämäntyyppistä vai onko tämä Ahon omaa persoonallista ilmaisua. Mutta tästä puheen ollen nyt tuli kyllä kova into alkaa lukea vanhoja suomalaisia klassikoita enemmänkin, sekä Ahoa että muita menneitten aikojen kotimaisia kirjailijoita.

Yksi hauska pieni yksityiskohta kirjassa on myös harakka, joka esiintyy alussa, jossain keskivaiheilla ja vielä lopussa. Sen naurullakin on aivan oma merkityksensä.

Tosin heti ensimmäisellä sivulla harakka on myös surullinen, mistä Aho kertoo mukavasti: "Harakan mieli käy surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu... ei nyt siallekaan naura, vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee... eilen tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi."

Todella aivan ihana tuttavuus tämä Rautatie! Seuraavalla kerralla kirjastossa varmasti katson, mitä muita Ahon teoksia sieltä löytyy.

WSOY 2017, 143 sivua
Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1884.

Helmet-lukuhaaste 2017:
3. Suomalainen klassikkokirja