perjantai 3. maaliskuuta 2017

Niilo Rauhala: Jos kuulisin veden heräävän - #runo100

Jo ajat sitten lupasin osallistua runohaasteeseen, mutta vasta nyt luin ensimmäisen runokirjan. En tiedä,  miksi runoja tulee niin harvoin luettua, vaikka pidän niistä kyllä kovasti.

Niilo Rauhala on yksi lempirunoilijoistani, ehkä jopa numero yksi nykyään. Hänen runoissaan on sellaista kauneutta, rauhaa ja hiljaisuutta, joka kiehtoo minua. Voi melkein sanoa, että joka runossa luonto esiintyy tavalla tai toisella. Ja koska rakastan luontoa, sen kauneutta ja rauhaa, rakastan myös näitä runoja. Näissä on tuulta, aurinkoa, merta, pihlajia, mäntyjä, eri vuodenaikoja, jäätä, vettä. Ja paljon muuta.

Toisaalta: vaikka on se kauneus ja rauha, on runoissa myös elämän kipua. Ainakin tämän kirjan runoissa oli. Löysin niistä kuolemaa, surua, sairautta, kaipausta, tuskaa ja kysymyksiä. Mutta kaiken tämänkin Rauhala ilmaisee todella kauniisti ja herkästi.

Hänellä on myös taito sanoa lyhyesti, muutamalla sanalla paljon. Hänen ei tarvitse rönsyillä ja selitellä saadakseen jotain sanotuksi. Sitäkin ihailen. Samoin hänen kielensä kaunista arvoituksellisuutta.

Joissain runoissa mainitaan myös Jumala, pääsiäinen, alttarikaide ja vastaavia, joissa näkyy Rauhalan ammatti - tietääkseni hän on tai on ollut pappi. Mutta nämäkin kuvat esiintyvät runoissa hyvin verhotusti ja ohimennen, joten en ainakaan usko, että ateistikaan kovin paljon näistä runoista ahdistuisi. Ja niitä siis oli tässäkin kirjassa vain muutamassa runossa.

Heti kun aloin lukea tätä kirjaa, juutuin pitkäksi aikaa toiseen ja kolmanteen runoon. Tuntui, että niihin haluaisi upota, vajota, jäädä asumaan ja maistelemaan niitä. Koska Rauhalan runoissa vain on sitä jotain! Niin kuin aina, kun löytää mieleisensä runoilijan. Mutta pääsinhän minä lopulta eteenpäinkin ja maistelin joitain runoja ehkä liiankin nopeasti, koska lopulta ahmaisin tämän kirjan yhdessä illassa. Runoja pitäisi lukea hitaasti, mietiskellen...

Otteita joistain runoista:

... Rannat halkeavat roudasta -
              enkö saa jo nousta ja lähteä
hiljaisuuden rajalle,
missä vain laulu asuu
               vailla sanoja
kuin meri
               lähellä.

* * *

Koivut jo punertuvat,
joka oksalla syntymisen tuoksu.
Aurinko kuoriutuu esiin silmuista,
rannat parahtavat,
itku maan rinnalta halkaisee
viimeisenkin jään...

* * *

Metsän silmät ovat kiinni.
Puut tuulevat teitteni yli,
yön kehdossa nukkuvat murheitteni värit.
Lapsuuden rannoilla helisee kulleroita,
                   äidin kasvot ovat aamunkosteat,
syli täynnä auringonnousua...

Otava 1987, 103 sivua
Runoja yhteensä 78

#runo100: Luettu 78 runoa

1 kommentti:

  1. Oletko saanut sähköpostini? Sinulle olisi tulossa luettavaa blogiarvontani tiimoilta.

    VastaaPoista