lauantai 11. maaliskuuta 2017

Ilon ja kivun kääntöpiiri. Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään.

Toimittanut ja pääosin suomentanut Lauri Otonkoski
Tämä afrikkalaisten novellien kokoelma oli jo pitkään kiehtonut minua, kun olin nähnyt sen kirjaston hyllyssä. Vihdoin sen sitten lainasin, mutta sen lukeminen vain venähti niin pitkäksi, että nyt kun ahmaisin kertaistumalta kirjan toisen puolikkaan läpi, en enää muistanut paljoakaan alkuosan novelleista. Harmi kyllä. Välissä ehti olla niin pitkä tauko.

Mutta huikeita novelleja tässä kokoelmassa on! Siitä ei ollut kysymys, vaikka lukeminen ei pitkään aikaan edennyt.

Antologiassa on peräti kolmenkymmenen kirjailijan novelleja. Useimmat heistä olivat ainakin minulle tuntemattomia - ja varmaan monelle muullekin suomalaiselle. Tunnettuja nimiä olivat esimerkiksi Nuruddin Farah, Ben Okri ja Ken Saro-Wiwa. Heidänkään tekstejään en kuitenkaan ollut ennen lukenut, vaikka Afrikka kiinnostaa minua - mutta nyt kun pääsin alkuun, tästähän on hyvä jatkaa!

Kirjoittajia ja tekstejä kirjassa on moneen lähtöön. Novelleissa käsitellään paljon Afrikan yhteiskunnallisia epäkohtia ja muita ongelmia, kuten siirtomaavallan jättämiä haavoja, mustien ja valkoisten eriarvoisuutta, köyhyyttä, nälänhätää ja aidsia. Toisaalta joissain teksteissä on myös huumoria ja keveyttä. Sitten on muutama hyvin absurdi novelli, kuten tarina tytöstä, joka avasi velhon pääkallon ja vajosi siellä olevan järven pohjaan. Jostain kertomuksesta tuli mieleen afrikkalainen kansantarina, jota kyläläiset olisivat hyvin voineet kertoa toisilleen iltanuotion äärellä istuskellessaan. Oli sitten myös joku tarina, joka oli minun makuuni jo vähän liiankin karmea. Mutta jokaiselle jotain on tässä kirjassa! Ja Afrikka maalataan silmien eteen kaikessa värikylläisyydessään.

Jos nyt kerron vielä joitain esimerkkejä novellien aiheista. Eräs vanha mies alkaa pakkomielteisesti metsästää eri eläimiä, kun haluaa saada uudestaan maistaa sitä herkullista maksaa, jota kerran sai, mutta sitä ei vain löydy. Nuori mulattityttö on päässyt kouluun, jossa on melkein pelkästään valkoisia, ja hänen äitinsä on hänestä ylpeä, mutta koulussa ei ole ollenkaan ongelmatonta olla mulattina. Baarissa työskentelevää tyttöä halveksivat sekä työkaverit että asiakkaat, ja hän haaveilee paremmasta elämästä. Yksinhuoltajaksi jäänyt nainen joutuu myymään itseään ja hänellä on sairas lapsi. Perheenäiti valmistautuu huolella konserttiin: meikkaa, pukeutuu ja laittaa herkullista ruokaa. Malawissa pidätetään kirjailijoita eikä syytä kerrota. Kuolemaantuomittu roisto kirjoittaa kirjeen lapsuuden tyttöystävälleen juuri ennen teloitustaan.

Kirjan lopussa Ben Okri kirjoittaa yllättävän kauniisti ja runollisesti ottaen huomioon novellin aiheen, joka on Somalian nälänhätä. Ja aivan viimeisenä on vielä Okrin runo Afrikkalainen elegia, joka tuntuu aivan kuin punovan yhteen kaiken kirjassa aikaisemmin kerrotun.

Nimi Ilon ja kivun kääntöpiiri on osuva, koska sekä iloa että kipua tämä kirja todella sisältää, niin kuin Afrikka itse. Kärsimyksenkin keskellä on toivoa ja ihmiset taistelevat paremman huomisen saadakseen.

Loppuun ote mosambikilaisen Lília Momplén novellista Celinan tanssiaiset:

Lyseon tehtävänä on palvella siirtomaaherrojen pyrkimyksiä, ja niinpä se peilaa hyvin Mosambikissa yhä harjoitettavaa rotuerottelua. Seitsemännellä luokalla Celina ja muuan intialaispoika ovat sen ainoat värilliset oppilaat, yhtään mustaa ei koulussa ole. Vallitsevassa ilmapiirissä Celina yritti ensimmäisinä vuosina olla vain mahdollisimman huomaamaton. Mutta siitä huolimatta hän luki tuon tuosta lähes jokaisen oppilastoverinsa ja opettajansa kasvoilta nämä kysymykset:
  "Mitä tuo mulatti täällä tekee? Eikö hän tiedä, ettei hän kuulu tänne?"
  Tottumus kurinalaiseen opiskeluun oli kuitenkin hänen valttinsa. Vaikka häntä arvosteltiin kautta linjan epäoikeudenmukaisesti ihonvärinsä vuoksi, hän oli itse asiassa aina hyvä oppilas. Ja tämä seikka herätti sentään pikkiriikkisen arvostusta hänen koulutovereissaan. Ja tuon yllättävän lahjakkuutensa ansiosta hän kykeneekin nykyään nauramaan ja keskustelemaan koulutovereidensa kanssa ja jopa esiintymään ikään kuin hänet olisi hyväksytty yhdeksi heistä. Hän tietää kuitenkin tarkkaan, että heidän hyväksynnällään on rajansa. Eikä hän voi ylittää sitä ilman että ilme, sana tai yhtäkkinen hiljaisuus muistuttaa häntä hänen ihonväristään.
  Samaan aikaan dona Violante istuu iloisin mielin ompelukoneen ääressä yötä päivää, jotta rahat riittäisivät tytön koulumaksuihin, kirjoihin ja vaatteisiin. Ja aina kun tämä valittaa koulutovereidensa halveksunnasta tai välinpitämättömyydestä, hän vastaa uskossaan horjumatta:
  "Opiskele, tyttö! Vain koulutus vaalentaa ihomme. Mitä ahkerammin opiskelet, sitä nopeammin sinusta tulee ihminen."

WSOY 2004, 338 sivua
Lauri Otonkosken lisäksi suomentajina ovat olleet Tarja Härkönen ja Titia Schuurman.

Helmet-lukuhaaste 2017:
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti