keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Lukutoukka-Kristaa muistaen

Eilinen suru-uutinen kirjabloggaaja Kristan äkillisestä poismenosta pysäytti. Eikä se jätä rauhaan, en saa häntä pois mielestäni. Näin hänestä yöllä untakin ja sitten taas valvoin ja ajattelin häntä.

Kuten muutkin kirjabloggaajat ja kirjaihmiset, minäkin ihailin Kristaa suuresti. Hän oli yksi sellainen ihminen, jonka olisin joskus halunnut tavata livenäkin. Tunsimme toisiamme vain sen verran, mitä toistemme blogien ja Instagram-tilien kautta tuli ajatuksia vaihdettua. Mutta jotenkin jo sitä kautta minulle oli muodostunut hänestä juuri sellainen kuva kuin hänet läheisesti tunteneillakin näkyy olleen. Ihana ihminen.

Minulle erityisen merkityksellistä oli se, että Krista uskalsi rohkeasti kertoa postauksissaan mielenterveysongelmistaan. Itse en uskaltanut edes kommentoida kovin avoimesti, sanoin vain, että minäkin olen ollut pohjalla ja noussut sieltä. Mutta nyt kun hän vähän aikaa sitten kirjoitti Marko Annalan Värityskirjasta, kerroin kommentissani hänelle, että minäkin olen ollut koulukiusattu ja kokenut masennusta, kuten Krista itsekin itsestään kertoi. Hän ei sitten vastannut kovin pian siihen kommenttiini, joten ajattelin, ettei hän vastaa ollenkaan. Viime yönä valvoessani lueskelin Kristan blogia ja huomasin - nyt vasta, hänen jo kuoltuaan... - että hän oli sittenkin vastannut kommenttiini ja vaikutti kovin ilahtuneelta siitä, että meillä on jotain yhteistä, kuten hän oli vähän aavistellutkin.

Vähän aikaa sitten hän oli löytänyt toisenkin blogini, vaikutti ilahtuneelta siitäkin löydöstä ja alkoi seurata myös sitä blogiani.

Olisi ollut niin kiva joskus tavata hänet ja jakaa yhteisiä kokemuksia. Ajattelin, että varmaan joskus jossain tavataankin, mutta olin siis väärässä. Aika voi loppua kesken. Miten surullista...

Joka tapauksessa tässä sanon Kristalle kiitokset siitä kaikesta, mitä minä ja me kaikki häneltä saimme. Ja on ihanaa, että bloginsa kautta hän jää vieläkin vaikuttamaan meidän elämäämme - ja hänet tunteneiden ihmisten kohdalla myös muistojen kautta. Voin vain toivoa voimia hänen läheisilleen, joilla on nyt suuri suru. Toivottavasti heitä edes vähän lohduttaa se, että meitä Kristaa kaipaavia on niin paljon.

Lämmin osanottoni Kristan vanhempien, muiden omaisten ja ystävien suruun.

Jatketaan me tänne jääneet sitä ihanaa kirjapöhinää, jota Krista rakasti. Hänkin toivoisi meiltä sitä.


lauantai 25. maaliskuuta 2017

Jon Krakauer: Erämaan armoille

Kun aikoinaan näin tämän tositarinan pohjalta tehdyn elokuvan, se ei tehnyt minuun ihmeempää vaikutusta. Mutta myöhemmin kuulin, että tämä kirja on erään hyvän ystäväni lempikirja, ja silloin tulin uteliaaksi ja luin sen ensimmäisen kerran. Ja yllättäen siitä tuli yksi minunkin lempikirjoistani! Tässä nähdään, miten usein kirja on parempi kuin samasta aiheesta tehty elokuva - vai mitä mieltä olette?

Viime aikoina minua on kiinnostanut lukea uudestaan joitain lempikirjojani, ja niinpä luin tämänkin nyt toiseen kertaan. Yhtä suuren vaikutuksen se teki minuun nytkin ja jätti minut yhtä syviin mietteisiin.

Chris McCandless oli menestyvien vanhempien poika ja nämä luonnollisesti odottivat hänenkin opiskelevan ja luovan uraa. Kapinallisesta luonteestaan huolimatta hän ihme kyllä suostui aloittamaan opinnot ja suoritti ne loppuun asti. Hän kyllä olikin älykäs ja lahjakas, mutta ei arvostanut sellaisia asioita kuin ura ja raha. Lomillaan hän reissasi ympäri Amerikkaa eikä juuri pitänyt yhteyttä vanhempiinsa.

Valmistujaisjuhlassaan hän hymyili leveästi ja vanhemmat olivat onnellisia. He luulivat hänen nyt asettuvan aloilleen ja ryhtyvän kunnon kansalaiseksi. Mutta he eivät tienneet, mitä sen hymyn takana oli - että Chris aikoisi jättää kaiken ja etteivät he koskaan enää näkisi häntä.

Chris ilmoitti aikovansa reissailla aluksi muutaman kuukauden - tuttuun tapaansa - joten aluksi vanhemmat eivät olleetkaan huolissaan. Mutta kului yli kaksi vuotta ennen kuin he kuulivat pojastaan seuraavan kerran - ja silloin hän oli jo kuollut.

Valmistuttuaan Chris lahjoitti perinnöksi saamansa rahat hyväntekeväisyyteen ja lähti tien päälle, aluksi autollaan, mutta lopulta matka jatkui liftaten. Hän muutti nimensäkin ja oli siitä lähtien Alex. Hän seikkaili ympäriinsä, tapasi uusia ihmisiä, teki lyhyitä työnpätkiä siellä täällä. Hän meloi salaa Meksikon rajan yli, salamatkusti tavarajunissa, telttaili aavikolla - se kaikki oli todella seikkailua.

Kirja on hyvin syvältä luotaava psykologinen kuvaus Chrisistä ja yritys ymmärtää hänen sielunelämäänsä jälkeenpäin. Hänellä oli valtava vapaudentarve ja halu päästä eroon yhteiskunnan oravanpyörästä. Vanhemmistaan hän myös halusi päästä eroon, koska kantoi heille kaunaa joistain asioista. Hän oli ehdoton, pateettinen ja äärimmäisyyksiin taipuvainen luonne, kuten ihminen voi varsinkin nuorena olla. Hänellä oli suuret ihanteet, joita hän halusi seurata yhtään tinkimättä.

Kerran aikaisemmin lomallaan hän oli ajanut autollaan Alaskaan ja paluu sinne, selviytyminen Alaskan erämaassa, oli hänen suuri haaveensa. Ennen sinne lähtöään hän puhui tästä suuresta "Alaskan odysseiastaan" monille tapaamilleen ihmisille. Hänen lempikirjailijoitaan oli Jack London, joka kirjoitti Alaskan erämaista, ja näistä kirjoista Chris oli luonut romantisoidun kuvan elämästä siellä.

Chris valmistui ja lähti matkoilleen vuonna 1990. Keväällä 1992 hän sitten vihdoin suuntasi kohti unelmiensa Alaskaa. Hän selviytyi erämaassa yli sadan päivän ajan ja oli onnellinen - mutta kuoli sitten asuntonaan käyttämäänsä hylättyyn bussinromuun surullisten sattumien seurauksena. Vajaan kolmen viikon kuluttua paikalle sattui tulemaan ihmisiä, jotka löysivät hänen ruumiinsa.

Chrisin viimeisten kahden vuoden vaiheet on saatu selville haastattelemalla hänet sinä aikana tunteneita ihmisiä. Hän jätti jälkeensä myös päiväkirjansa ja matkallaan ottamansa valokuvat.

Kirjan kirjoittanut Jon Krakauer kertoo vähän myös omasta nuoruudestaan, koska kokee olleensa samanlainen kuin Chris - hänelläkin oli omat seikkailunsa ja hengenvaaransa Alaskassa; hän vain selvisi hengissä. Krakauerin nuoruusmuistot sekä kertomukset joistain muista Alaskaan tai erämaahan lähteneistä henkilöistä valaisevat omalta osaltaan Chrisinkin tarinaa ja luonnetta.

Itse laitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta". Vaikka en ole koskaan jättänyt kaikkea aivan tuolla tavalla kuin Chris enkä varsinkaan lähtisi mihinkään "erämaan armoille", minullakin on ollut samanlaista vapauden kaipausta ja omalla tavallani olen varsinkin nuorempana halunnut paeta yhteiskunnan vaatimuksia. Nuorena minäkin liftailin ympäriinsä ja olin luonteeltani ehdoton ja äärimmäinen. Minullakin oli suuret ihanteet tietyssä vaiheessa ja vaadin itseltäni liikaa, aivan kuten Chris vaati itseltään. Lisäksi laskujeni mukaan hän oli vain noin neljä vuotta minua vanhempi, joten toisistamme tietämättä olemme aikoinaan yhtä aikaa käyneet läpi joitain samantyyppisiä kasvukipuja. Kirjassa sanotaan Chrisin tyyppisistä ihmisistä, että he ovat sopeutumattomia ja haaveksijoita - ja se sopii minuunkin, joskin nykyään eri tavalla ja näkymättömämmin kuin nuorena.

Moni voi pitää Chrisiä hulluna ja pitikin, kirjassakin siitä kerrotaan. Kuitenkin hänen tarinansa tekee ainakin minuun syvän vaikutuksen, vaikka hän olikin aivan liian uhkarohkea. Joka tapauksessa hän tarjoaa vielä kuoltuaankin meille suuren seikkailun tämän tarinansa muodossa, jonka Jon Krakauer on kirjoittanut. Näin meidän ei tarvitse lähteä mukavasta nojatuolistamme ja helposta elämästämme Alaskan erämaahan, vaan voimme eläytyä siihen kaikkeen Chrisin tarinan kautta.

Niin - tietenkään tämä ei ole lempikirjojani pelkästään Chrisin kapinallisen luonteen takia, vaan myös sen tarjoaman jännityksen ja seikkailun takia. Ehkä lukiessa voi myös haaveilla, millaista olisi olla tien päällä, vaikkakaan ei aivan Chrisin tyyliin...

Se "vika" kirjassa toki on, että jos jollain malttamattomalla lukijalla on kiire päästä heti Alaskaan, hän joutuu odottamaan sitä aika kauan, koska siitä kerrotaan tarkemmin vasta kirjan loppupuolella.

WSOY 2001, 231 sivua
Suomentanut Liisa Paakkanen

torstai 23. maaliskuuta 2017

Johanna Venho: Ilman karttaa - #runo100

Aloitetaanpa taas kerran tällä samalla virrellä: en osaa kirjoittaa runoista! Runoja pitäisi todellakin vain lukea, ei analysoida.

Ja niinpä varmaan jätänkin sen analysoinnin kirjallisuustieteilijöille. Totean vain, että Johanna Venho on upea ja mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nimittäin en ollut lukenut hänen teoksiaan aikaisemmin. Tosin kävi ilmi Instagramissa, että olemme ilmeisesti olleet kouluaikoina kirjekavereita. Olinkin aina miettinyt, että onkohan tämä se sama Johanna Venho. Hauskoja löytöjä sitä tekee! Nyt toinen on kirjailija ja toinen yrittää täällä blogata kirjoista.

Tämä Ilman karttaa on Venhon toinen runokokoelma. Ensimmäistä en tähän hätään löytänyt. Kirjan runoissa hän kuvaa muun muassa rakkautta ja äidiksi tulemista. Mutta myös monenlaista muuta, mitä elämään kuuluu.

Venhon kieli on vahvaa, se pysäyttää ja tulee kohti. Ravistelee ja panee miettimään.

Tietynlaisena piilokapinallisena minuun kolahti esimerkiksi tämä erään runon loppuosa (mistä ikinä se kertookin):

           Nostetaan malja.
Lampi räpyttää.
Rikkoa lakeja tai kuolla. Voit niellä
vain itsesi muotoiset säännöt.
Olet sellaista ainetta,
laitapolun rakastaja. Mutta myös
aikaa, joka on heikko kuin vesi:
se syö kalliot kun ei voi pysähtyä.

Tässä taas toinen, eri tavalla puhutteleva - ja kaunis - kohta toisesta runosta:

           - - - Väsyttävä
muuttuminen; matkanteon hinta,
            hinta ulapasta, jota pitkin pääsee mihin vain.
Hinta liikkuvista vastauksista, ja

rakkaudesta, joka kurottuu minusta sinuun
            koko ajan ylettymäisillään,
tekee vahvaksi kuin alastomuus.

Ja vielä. Upeasti sanotaan tässä:

Viiltävä taivasääni. En ole kuullut
kenenkään laulavan noin puhtaita
säpäleitä kuin timantteja,
holvikatosta ja maalatuista tähdistä läpi
           soi irti leikattu tie
           huiluna, auki molemmista päistä

Taitava kirjoittaja Johanna Venho siis on. Täytyypä tutustua hänen muihinkin teoksiinsa.

WSOY 2000, 63 sivua

#runo100-haasteeseen 44 runoa lisää, yhteensä luettu nyt 241 runoa.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Jean-Christophe Rufin: Vaellus - Santiago de Compostelan kulkijat

En ole koskaan itse käynyt pyhiinvaelluksella enkä ole ollut edes kiinnostunut niistä. Nyt kun sain tämän kirjan käsiini, minua kiinnosti kuitenkin lukea se ja tutustua pyhiinvaellusten maailmaan. Mitä liikkuu pyhiinvaeltajan mielessä ja miten hän jaksaa jatkaa pitkää taivaltaan, satojen kilometrien patikkaretkeä, joka minusta vaikuttaa lähinnä masokismilta?

Espanjassa Santiago de Compostelaan vaelletaan kahta eri reittiä pitkin, eteläistä (ranskalaista) ja pohjoista reittiä pitkin. Näistä ranskalainen reitti on suositumpi, ja tämän kirjan kirjoittanut ranskalainen lääkäri Jean-Christophe Rufin valitsi juuri tästä syystä sen toisen eli pohjoisen reitin: siellä saisi olla paremmin rauhassa. Kirjaan alkusanat kirjoittanut Suvi Ahola sen sijaan kulki ranskalaista reittiä, mutta eri reitistä huolimatta hän oli löytänyt tästä Rufinin kirjasta paljon tuttuja kokemuksia.

Aikoinaan pyhiinvaellukset suuntautuivat Roomaan ja Jerusalemiin, mutta sitten Santiago de Compostelasta löydettiin (?) tai oltiin löytävinään apostoli Jaakobin luut, mistä katoliset saivat hyvän syyn tehdä pyhiinvaelluksia sinnekin. Se, joka selvisi pitkästä vaelluksesta hengissä perille asti, sai sitten kaikki siihenastiset syntinsä anteeksi. Rufin arvelee, että tarina Jaakobin luista keksittiin, että saataisiin pyhiinvaelluksia ohjattua myös länteen pelkän idän sijasta.

Nykyään monellakaan pyhiinvaeltajalla ei ole uskonnollisia syitä. Rufinkin kertoo olevansa ateisti. Matkan jossain vaiheessa hänelle tuli kuitenkin myös uskonnollinen kausi ja hän kiersi kaikki mahdolliset kirkot ja luostarit. Se meni kuitenkin ohi, ja loppujen lopuksi Rufin teki vaelluksellaan lähinnä buddhalaisia löytöjä halujen loppumisesta yms. Monien hän arvelee lähtevän liikkeelle etsimään itseään, yhteyttä luontoon tai muuta vastaavaa.

Rufin tuli kävelleeksi 800 kilometriä, mikä tuntuu hurjalta matkalta. Hän odotti näkevänsä pelkkää luontoa, mutta joutui toteamaan, että matkaan sisältyi myös paljon maantien ja moottoritien varressa kävelemistä, rumia teollisuusalueita ja hylättyjä asuntoalueita. Sekä tietysti isoja ja pieniä kaupunkeja ja kyliä. Pohjoisella reitillä hän sai nauttia aluksi myös merimaisemista, joita ranskalaisen reitin kulkijat eivät näe.

Onneksi kirja ei ole pelkkää patikoinnin kuvausta, kipeitä jalkoja, painavaa reppua ja mietiskelyä. Kun Rufin alkaa lopulta tavata myös muita vaeltajia ja paikallisia ihmisiä, hän kuvaa heitä riemastuttavan humoristisesti. En arvannut, että tässä kirjassa voisi olla jotain hauskaakin, mutta olihan sitä. Rufinin teräviä havaintoja lukiessani en voinut olla miettimättä, kuinka moni noista hänen kohtaamistaan ihmisistä lukee tämän kirjan ja löytää itsensä sieltä. Ja miten hän onnistuikin tapaamaan niin monia koomisia hahmoja matkansa varrella?!

Santiago de Compostelaan vaeltaneet tai vaellusta suunnittelevat varmasti saavat eniten irti tästä kirjasta. Itselleni tämä oli vähän tällainen välipala kiinnostavampien kirjojen keskellä. Ajattelinkin, että koska en varmaan lue tätä kirjaa enää toiseen kertaan, voisin lahjoittaa sen eräälle tuntemalleni Santiago de Compostelan kävijälle, kunhan näen hänet seuraavan kerran. Ainakin jos hänellä ei jo ole tätä kirjaa.

Seuraava lainaus kirjasta kuvannee aika osuvasti pyhiinvaeltajan kokemuksia:

Vaeltaja alkaa vähitellen ymmärtää, että pyhiinvaeltajan tien ihmeet todella ovat olemassa, mutta ne eivät ole pysyviä. Ne on etsittävä; joku varmaan sanoisi, että ne on ansaittava. Pyhiinvaeltaja ei kävele jatkuva hurmioitunut hymy huulillaan niin kuin hindulaisella askeetilla. Pyhiinvaeltaja irvistää, tuskailee, kiroaa ja valittaa, ja näiden alituisten pikku harmien keskellä hän nauttii saadessaan toisinaan katsella upeaa näköalaa, kokea elämyksen tai tavata hengenheimolaisen - ja ilo on sitäkin suurempi, koska hyvät hetket tulevat yllättäen.

Loppuun vielä hauska pieni kuvaus majapaikasta:

Laskin reppuni patjalle, joka käyttööni oli osoitettu. Patja painui heti kuopalle, ja kuvittelin mielessäni, kuinka laajalle kaarelle sängyn hento pohja taipuisi painostani. Alapetin asukki oli pyöräilijä, joka parhaillaan istui vuoteen laidalla hieromassa voidetta jalkojensa kovettumiin. Oli vaikea arvioida, kumpi haisi pahemmalta, pyöräilijän jalka vai ruskea mönjä, jota hän sille levitti.
  Mies lausui tervehdykseksi 'Hyvää Caminoa' jokseenkin asian vierestä, sillä siinä vaiheessa minulla oli taitettavana ainoastaan matka yläpetille. Hiukan nenäsointisesta ääntämyksestä tein kaksi päätelmää: ensinnäkin pyöräilijä oli todennäköisesti saksalainen, millä ei toki ollut merkitystä, mutta sen lisäksi hän selvästi kuului 'kuorsaajat ilman rajoja' -nimiseen erittäin runsaslukuiseen veljeskuntaan.

Gummerus 2015, 264 sivua
Suomentanut Marja Luoma

Helmet-lukuhaaste 2017:
5. Kirjassa liikutaan luonnossa.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

A. W. Yrjänä: Arcana - #runo100

Runohaaste jatkuu - ja edelleen nostalgian merkeissä. Muistan miten ihastuneita minä ja eräs ystäväni olimme näihin A. W. Yrjänän runoihin silloin, kun tämä kirja ilmestyi. Halusin nyt vuosien jälkeen maistella näitäkin tekstejä ja kokeilla, mitä pidän niistä nyt.

Melko nopeasti ahmaisten tulin lukeneeksi tämän kirjan. Olisi tietysti pitänyt lukea hitaasti ja syventyen, mutta en malttanut pysähtyä paikalleni.

En enää tavoittanut aivan sitä 20 vuoden takaista hurmiota, mutta hienoja runojahan nämä olivat edelleen. Yrjänä tuntuu käsittelevän näissä melko suuria ja syvällisiä kysymyksiä: elämää, kuolemaa, rakkautta, näkyvää ja näkymätöntä todellisuutta. Hän käyttää monessa runossa uskonnollistakin sanastoa ja tuntuu pohtivan, mihin uskoa. Eräässä runossa hän jopa pyytää anteeksi pilkkaamaltaan Jumalalta.

Yrjänä osaa mielestäni kirjoittaa sillä tavalla "kevyen syvällisesti", että tekstiä on toisaalta helppo lukea, mutta se myös herättää mietteitä ja kysymyksiä ja avaa lukijan silmät näkemään näkymätöntä. Runoissa on myös salaperäistä kauneutta. Juuri siitä kauneudesta ja arvoituksellisuudesta pidän näissä runoissa.

Ja mitäpä  minä niistä enempää runoilemaan (kun en edelleenkään ole kirjallisuustieteilijä!). Sen sijaan tässä muutama esimerkki, otteita runoista joista pidin:

...Meri pakenee rannastaan
sen vihreä, viininharmaa loittonee
vie matkansa lupauksen mennessään
ja mitä on meri jonka takana luulemme
tietävämme mitä siellä on? Surullinen meri,
peilityyni, kuin hiekkaa

 * * *

... Kuinka kirkkaissa väreissä 
hehkuu korppi
sen silmät käsikirjoituksia
luonnoksia
tuleviin runouksiin
messuihin rukouksiin
yhdeksänulotteisiin karttoihin

 * * *

...Mieheen on kirjoitettu
naisen mysteeri
mutta nuolenpäillä
atsteekkien solmukirjoituksella
niin että miettii ja haluaa
vaan ei ota selvää

 * * *

Siinä otteet muutamasta eri runosta. Hyviä runoja, ehdottomasti!

Like 2001 (yhdeksäs painos), 95 sivua
Ensimmäinen painos 1997
Kirjassa 58 runoa

#runo100:
Haasteeseen luettu yhteensä 197 runoa.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Anni Sumari: Sarkofagi - #runo100

Anni Sumarin äiti oli koulussa ranskanopettajani. Siksi kuulin kirjailijasta jo nuorena kotipaikkakunnallani. Myöhemmin, kun asuin jo muualla, luin Sumarin kolme ensimmäistä teosta, jotka olivat lyhytproosaa, ihailin suuresti hänen upeaa kieltään ja otinpa jopa siitä vaikutteita joihinkin omiinkin teksteihini (vaikka eipä niissä omissa teksteissäni tietenkään paljon kehumista ollut).

Joka tapauksessa on jo ainakin 20 vuotta kulunut niistä ajoista, kun Sumaria luin, joten ajattelin tutustua häneen uudestaan. Harmikseni niitä hänen ensimmäisiä kirjojaan minulla ei enää ole, enkä ole ainakaan toistaiseksi saanut niitä mistään käsiini. Haluaisin tietää, miltä juuri ne silloin nuorena lukemani tekstit tuntuisivat nyt.

Sumarin runokirjoja on kuitenkin saatavana. Tämä Sarkofagi on hänen neljäs teoksensa ja ensimmäinen runokirjansa.

Nyt ennen kuin siitä mitään kirjoitan, täytyy kuitenkin sanoa yksi asia. Runoista ei ole helppo kirjoittaa, kuten on kirjabloggaajien kesken ollut puhettakin. Ja varsinkin Sumarin runojen äärellä tuli mieleen, että pitäisi olla kirjallisuustieteilijä voidakseen sanoa niistä jotain. Minun kirjallisuustieteilyni taas jäi siihen, että hain kerran yliopistoon kirjallisuutta lukemaan, mutta en päässyt. Lisäksi vaikka pidän runoista, olen kuitenkin lukenut enemmän romaaneja, joten en ole mikään runouden asiantuntija.

Kerron siis näistä runoista vain oman subjektiivisen kokemukseni. Enkä osaa paljon edes sanoa, mutta jokaisen kannattaakin tutustua Sumarin runoihin itse.

Nämä runot eivät päästä lukijaansa helpolla, vaan pakottavat ajattelemaan. En ihan heti päässyt tekstiin "sisälle", mutta sitten lukeminen alkoi sujua. Sumarin runot eivät välttämättä kuitenkaan paljasta lukijalle salaisuuttaan. Ne jäävät arvoituksiksi. Mutta sieltä täältä avautuu ahaa-elämyksiä. Ja osa runoista avautuu helpommin kuin toiset.

Joistain runoista pidin ja toisista en. Niin paljon kuin olin ihaillut Sumarin lyhytproosaa nuorena, nyt ihmettelin, ovatko nämä runot jotenkin vaikeampia kuin ne aikaisemmat tekstit vai onko minusta itsestäni vain tullut tyhmempi ja juntimpi vuosien varrella. Minusta nämä runot sopivat parhaiten jonkun intellektuellin luettaviksi. Joka siis kaikesta päätellen en ole minä.

Kuitenkin kuten sanoin, pidin joistain - ja monistakin - runoista ja löysin niistä helmiä.

Tässä ote runosta Ruoho, josta pidin:

...Astuin yhden askeleen,
jotain valoisaa ruohikossa peittyi ja pimeni.
Astuin toisen, ja enemmän katosi.
Näkeminen ei riitä, näky on osattava pysäyttää
kuin virtaava veri, kivun porteille. Kadottamani taidon muisto
sai minut etenemään liian nopeasti. Vai
oliko se vain kastetta
olisiko se ollut vain kastetta.

Runossa Silmu taas on erilaista kieltä, siitä lyhyt esimerkki tässä:

...silmu on kierteinen liikkumaan kuin öljytty ketju silmukasta,
adoniksen ja moottoripyörän symbioosi surmanajon pallohäkissä...

Ja vielä runosta Tämä vaikuttava elämä:

...Tämä vaikuttava elämä
kun joskus unessa henki on vapaa
liitelevät olohuoneiden neliöt symmetrisinä lepakkoina
iltasinisessä, kuin pillastuneet valkoiset shakkikoordinaatistossa
ottavat luvattomia ulottuvuuksia
ja päästelevät kiellettyjä ääniä kuin hypnotisoidut mahalaukut.

Esimerkit ehkä kertovat runoilijan tyylistä ja kielestä enemmän kuin itse osaan kertoa. En sano enempää, mutta toivottavasti joku kiinnostuu tutustumaan Sumarin runoihin. Liken nettisivuilla kerrotaan, että hänen runojaan on käännetty 24 kielelle, joten kyllä hänen runojaan luetaan.

Like 1994, 85 sivua
61 runoa

#runo100
haasteeseen luettu yhteensä 139 runoa

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Mary Kubica: Good Girl - Kunpa tietäisit

Rikkaan perheen jo aikuinen "musta lammas" -tytär Mia Dennett lähtee yhden yön tuttavuuden matkaan ja katoaa jäljettömiin. Mies, Colin Thatcher, on tarkkaillut Miaa jo jonkin aikaa tämän tietämättä, eikä hänellä ole puhtaat jauhot pussissa. Hän sieppaa Mian ja vie mukanaan syrjäiselle mökille Minnesotan kylmään syksyyn ja alkutalveen.

Perheen tuomari-isä on kova ja välinpitämätön; hän välittää lähinnä omasta maineestaan ja urastaan. Mian äiti Eve puolestaan on poissa tolaltaan tapauksen vuoksi ja kutsuu Gabe-nimisen etsivän selvittämään tapausta.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen kahdessa eri ajassa: "aiemmin" ja "myöhemmin". Eri luvuissa kertojina ovat vuorotellen Eve, Gabe ja sieppaaja Colin. Näkökulma muuttuu siis moneen otteeseen.

Kirja koukutti minut heti ja vei mennessään. Mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihmettelin, kun tarina ei vaikuttanutkaan niin dramaattiselta kuin olin takakannen perusteella kuvitellut. Mutta - ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa! Jos kirjan lukee loppuun asti, tulee huomaamaan, että sen juoni oli todella loistavasti punottu. Lopulta mikään ei ollutkaan aivan niin kuin olisi luullut. Yllätyksiä on luvassa!

Ja niin kovasti kuin Mian äiti ja etsivä Gabe toivovatkin kaiken ratkeamista, lopulta ratkaisu todella romahduttaa Dennettin perheen koko maailman, aivan kuten takakannessa luvataan.

Tarinan jännityksen lisäksi kirjassa kuvataan henkilöiden mielenliikkeitä ja ihmissuhteita todella tarkkanäköisesti. Dennettin perheen ihmissuhteista ja elämästä paljastuu yhtä ja toista, samoin Colinin ja hänen perheensä elämästä. Dennettit ovat eläneet rikkaudessa, Colin köyhyydessä. Käy myös ilmi hienosti se, etteivät ns. "pahat" ihmiset ole pelkästään pahoja eivätkä ns. "hyvät" ihmiset ole pelkästään hyviä. Pahoilla ihmisillä voi olla inhimillisiä syitä teoilleen ja toisaalta hyvilläkin ihmisillä voi olla pimeä puolensa... Rikollisella voi olla lopulta sydämessään herkkyyttäkin ja toisaalta ulos päin siivosti elänyt voi olla kova ja sydämetön.

Jo psykologisen ja ihmissuhdekuvauksen kannalta kirja kannattaa lukea, mutta ilman muuta myös jännityksen ja rikoskirjallisuuden ystäville se on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Annan täydet pisteet kirjailijalle tästä kirjasta! Nautin tästä lukuelämyksestä todella paljon.

Harper Collins Nordic Ab 2017, 410 sivua
Julkaistu aiemmin suomeksi 2015
Suomentanut Meri Ala-Tauriala

Helmet-lukuhaaste 2017:
6. Kirjassa on monta kertojaa.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Ilon ja kivun kääntöpiiri. Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään.

Toimittanut ja pääosin suomentanut Lauri Otonkoski
Tämä afrikkalaisten novellien kokoelma oli jo pitkään kiehtonut minua, kun olin nähnyt sen kirjaston hyllyssä. Vihdoin sen sitten lainasin, mutta sen lukeminen vain venähti niin pitkäksi, että nyt kun ahmaisin kertaistumalta kirjan toisen puolikkaan läpi, en enää muistanut paljoakaan alkuosan novelleista. Harmi kyllä. Välissä ehti olla niin pitkä tauko.

Mutta huikeita novelleja tässä kokoelmassa on! Siitä ei ollut kysymys, vaikka lukeminen ei pitkään aikaan edennyt.

Antologiassa on peräti kolmenkymmenen kirjailijan novelleja. Useimmat heistä olivat ainakin minulle tuntemattomia - ja varmaan monelle muullekin suomalaiselle. Tunnettuja nimiä olivat esimerkiksi Nuruddin Farah, Ben Okri ja Ken Saro-Wiwa. Heidänkään tekstejään en kuitenkaan ollut ennen lukenut, vaikka Afrikka kiinnostaa minua - mutta nyt kun pääsin alkuun, tästähän on hyvä jatkaa!

Kirjoittajia ja tekstejä kirjassa on moneen lähtöön. Novelleissa käsitellään paljon Afrikan yhteiskunnallisia epäkohtia ja muita ongelmia, kuten siirtomaavallan jättämiä haavoja, mustien ja valkoisten eriarvoisuutta, köyhyyttä, nälänhätää ja aidsia. Toisaalta joissain teksteissä on myös huumoria ja keveyttä. Sitten on muutama hyvin absurdi novelli, kuten tarina tytöstä, joka avasi velhon pääkallon ja vajosi siellä olevan järven pohjaan. Jostain kertomuksesta tuli mieleen afrikkalainen kansantarina, jota kyläläiset olisivat hyvin voineet kertoa toisilleen iltanuotion äärellä istuskellessaan. Oli sitten myös joku tarina, joka oli minun makuuni jo vähän liiankin karmea. Mutta jokaiselle jotain on tässä kirjassa! Ja Afrikka maalataan silmien eteen kaikessa värikylläisyydessään.

Jos nyt kerron vielä joitain esimerkkejä novellien aiheista. Eräs vanha mies alkaa pakkomielteisesti metsästää eri eläimiä, kun haluaa saada uudestaan maistaa sitä herkullista maksaa, jota kerran sai, mutta sitä ei vain löydy. Nuori mulattityttö on päässyt kouluun, jossa on melkein pelkästään valkoisia, ja hänen äitinsä on hänestä ylpeä, mutta koulussa ei ole ollenkaan ongelmatonta olla mulattina. Baarissa työskentelevää tyttöä halveksivat sekä työkaverit että asiakkaat, ja hän haaveilee paremmasta elämästä. Yksinhuoltajaksi jäänyt nainen joutuu myymään itseään ja hänellä on sairas lapsi. Perheenäiti valmistautuu huolella konserttiin: meikkaa, pukeutuu ja laittaa herkullista ruokaa. Malawissa pidätetään kirjailijoita eikä syytä kerrota. Kuolemaantuomittu roisto kirjoittaa kirjeen lapsuuden tyttöystävälleen juuri ennen teloitustaan.

Kirjan lopussa Ben Okri kirjoittaa yllättävän kauniisti ja runollisesti ottaen huomioon novellin aiheen, joka on Somalian nälänhätä. Ja aivan viimeisenä on vielä Okrin runo Afrikkalainen elegia, joka tuntuu aivan kuin punovan yhteen kaiken kirjassa aikaisemmin kerrotun.

Nimi Ilon ja kivun kääntöpiiri on osuva, koska sekä iloa että kipua tämä kirja todella sisältää, niin kuin Afrikka itse. Kärsimyksenkin keskellä on toivoa ja ihmiset taistelevat paremman huomisen saadakseen.

Loppuun ote mosambikilaisen Lília Momplén novellista Celinan tanssiaiset:

Lyseon tehtävänä on palvella siirtomaaherrojen pyrkimyksiä, ja niinpä se peilaa hyvin Mosambikissa yhä harjoitettavaa rotuerottelua. Seitsemännellä luokalla Celina ja muuan intialaispoika ovat sen ainoat värilliset oppilaat, yhtään mustaa ei koulussa ole. Vallitsevassa ilmapiirissä Celina yritti ensimmäisinä vuosina olla vain mahdollisimman huomaamaton. Mutta siitä huolimatta hän luki tuon tuosta lähes jokaisen oppilastoverinsa ja opettajansa kasvoilta nämä kysymykset:
  "Mitä tuo mulatti täällä tekee? Eikö hän tiedä, ettei hän kuulu tänne?"
  Tottumus kurinalaiseen opiskeluun oli kuitenkin hänen valttinsa. Vaikka häntä arvosteltiin kautta linjan epäoikeudenmukaisesti ihonvärinsä vuoksi, hän oli itse asiassa aina hyvä oppilas. Ja tämä seikka herätti sentään pikkiriikkisen arvostusta hänen koulutovereissaan. Ja tuon yllättävän lahjakkuutensa ansiosta hän kykeneekin nykyään nauramaan ja keskustelemaan koulutovereidensa kanssa ja jopa esiintymään ikään kuin hänet olisi hyväksytty yhdeksi heistä. Hän tietää kuitenkin tarkkaan, että heidän hyväksynnällään on rajansa. Eikä hän voi ylittää sitä ilman että ilme, sana tai yhtäkkinen hiljaisuus muistuttaa häntä hänen ihonväristään.
  Samaan aikaan dona Violante istuu iloisin mielin ompelukoneen ääressä yötä päivää, jotta rahat riittäisivät tytön koulumaksuihin, kirjoihin ja vaatteisiin. Ja aina kun tämä valittaa koulutovereidensa halveksunnasta tai välinpitämättömyydestä, hän vastaa uskossaan horjumatta:
  "Opiskele, tyttö! Vain koulutus vaalentaa ihomme. Mitä ahkerammin opiskelet, sitä nopeammin sinusta tulee ihminen."

WSOY 2004, 338 sivua
Lauri Otonkosken lisäksi suomentajina ovat olleet Tarja Härkönen ja Titia Schuurman.

Helmet-lukuhaaste 2017:
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelan uutuusromaani kertoo nuoresta Visasta, jolle taide on kaikki kaikessa. Hän tutkii taidekirjoja ja aloittaa piirtämällä äitinsä ja naapurinsa. Seuraava askel ovat piirustustunnit, joilla Visa tutustuu Tapioon, melankoliseen nuoreen mieheen, jonka sisar Helmi puolestaan on eläväinen ja aurinkoinen.

Tapion tragedia on se, ettei hän saa valita ammatikseen rakastamaansa taiteilijan työtä, vaan joutuu isänsä mieliksi opiskelemaan muuta. Visa puolestaan etenee koulun jälkeen kokoaikaiseksi taideopiskelijaksi ja lähteepä vielä Italiaankin taidetta opiskelemaan. Tapio ja Helmi jäävät taakse, kun Visa elää elämäänsä eteenpäin Italiassa. Mutta vielä tiet kohtaavat - paljon myöhemmin,  kun Visa on jo kauan asunut taas kotikaupungissaan Helsingissä.

Haahtelan kirja kuvaa kauniisti taiteellisen nuoren kasvua aikuiseksi taiteilijaksi ja taideopettajaksi sekä hänen ihmissuhteitaan. Kirjan kieli on kaunista ja runollista; siinä taide on elämää ja elämä on taidetta. Toisaalta ihmissuhteiden keskelläkin esiin nousee yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Juhlittu ja kiitetty taiteilija on hetken päästä haukuttu ja väärinymmärretty. Ympärillä olevat ihmisetkin käyttävät hyväkseen, eikä tosirakkautta tunnu olevan olemassakaan. Mutta lopulta Visa löytää sen, mistä maailma todella alkaa. Ja se alkaa yllättävän läheltä.

Varsinkin taiteesta kiinnostuneille tämä kirja on oikea herkkupala: taide on siinä niin keskeisellä sijalla.

En ole lukenut tähän mennessä juuri yhtään Haahtelan romaaneja, mutta tästä kirjasta kyllä pidin. Joudun silti tunnustamaan, että ei tämä minulle niin iso juttu ollut kuin monelle muulle tuntuu olleen. Voi olla, että minulla oli liian suuret ennakko-odotukset, kun olen Haahtela-fanien tekstejä lukenut. Aluksi kyllä hurmaannuin kirjan kielestä ja tarinasta, mutta ei tästä minulle mitään elämää suurempaa kokemusta tullut. Ehkä minua kiinnostaa ennemminkin nähdä taidetta kuin lukea siitä ja sen tekemisestä.

Hyvä ja taitava kirjoittaja Haahtela joka tapauksessa on, se on selvää. Ymmärrän kyllä, miksi monet rakastavat hänen romaanejaan.

Otava 2017, 300 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Niilo Rauhala: Jos kuulisin veden heräävän - #runo100

Jo ajat sitten lupasin osallistua runohaasteeseen, mutta vasta nyt luin ensimmäisen runokirjan. En tiedä,  miksi runoja tulee niin harvoin luettua, vaikka pidän niistä kyllä kovasti.

Niilo Rauhala on yksi lempirunoilijoistani, ehkä jopa numero yksi nykyään. Hänen runoissaan on sellaista kauneutta, rauhaa ja hiljaisuutta, joka kiehtoo minua. Voi melkein sanoa, että joka runossa luonto esiintyy tavalla tai toisella. Ja koska rakastan luontoa, sen kauneutta ja rauhaa, rakastan myös näitä runoja. Näissä on tuulta, aurinkoa, merta, pihlajia, mäntyjä, eri vuodenaikoja, jäätä, vettä. Ja paljon muuta.

Toisaalta: vaikka on se kauneus ja rauha, on runoissa myös elämän kipua. Ainakin tämän kirjan runoissa oli. Löysin niistä kuolemaa, surua, sairautta, kaipausta, tuskaa ja kysymyksiä. Mutta kaiken tämänkin Rauhala ilmaisee todella kauniisti ja herkästi.

Hänellä on myös taito sanoa lyhyesti, muutamalla sanalla paljon. Hänen ei tarvitse rönsyillä ja selitellä saadakseen jotain sanotuksi. Sitäkin ihailen. Samoin hänen kielensä kaunista arvoituksellisuutta.

Joissain runoissa mainitaan myös Jumala, pääsiäinen, alttarikaide ja vastaavia, joissa näkyy Rauhalan ammatti - tietääkseni hän on tai on ollut pappi. Mutta nämäkin kuvat esiintyvät runoissa hyvin verhotusti ja ohimennen, joten en ainakaan usko, että ateistikaan kovin paljon näistä runoista ahdistuisi. Ja niitä siis oli tässäkin kirjassa vain muutamassa runossa.

Heti kun aloin lukea tätä kirjaa, juutuin pitkäksi aikaa toiseen ja kolmanteen runoon. Tuntui, että niihin haluaisi upota, vajota, jäädä asumaan ja maistelemaan niitä. Koska Rauhalan runoissa vain on sitä jotain! Niin kuin aina, kun löytää mieleisensä runoilijan. Mutta pääsinhän minä lopulta eteenpäinkin ja maistelin joitain runoja ehkä liiankin nopeasti, koska lopulta ahmaisin tämän kirjan yhdessä illassa. Runoja pitäisi lukea hitaasti, mietiskellen...

Otteita joistain runoista:

... Rannat halkeavat roudasta -
              enkö saa jo nousta ja lähteä
hiljaisuuden rajalle,
missä vain laulu asuu
               vailla sanoja
kuin meri
               lähellä.

* * *

Koivut jo punertuvat,
joka oksalla syntymisen tuoksu.
Aurinko kuoriutuu esiin silmuista,
rannat parahtavat,
itku maan rinnalta halkaisee
viimeisenkin jään...

* * *

Metsän silmät ovat kiinni.
Puut tuulevat teitteni yli,
yön kehdossa nukkuvat murheitteni värit.
Lapsuuden rannoilla helisee kulleroita,
                   äidin kasvot ovat aamunkosteat,
syli täynnä auringonnousua...

Otava 1987, 103 sivua
Runoja yhteensä 78

#runo100: Luettu 78 runoa

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Tittamari Marttinen: Nainen joka söi napoleonin - Arjen ilojen ylistys


Tällä kertaa kirjoitan tätä postausta kirjaston koneella, koska kotikoneellamme ei tällä hetkellä pääse nettiin. Bloggaajan epäonnen päiviä  nämä tällaiset! Mutta tulipa samalla käytyä lempikahvilassani, joten mikäpä tässä. Sehän itse asiassa sopi tämän blogattavan kirjan henkeenkin! :) Laitan kuvan kirjasta tänne joskus myöhemmin, kunhan saamme hankittua kotikoneelle uuden reitittimen tai jotain...

Tämä kirja sopii Helmet-lukuhaasteen 2017 kohtaan 4: Kirja lisää hyvinvointiasi. Jo pitkään olen itse ollut huonossa hapessa luultavasti kilpirauhasen vajaatoiminnan takia, johon olen saanut lääkityksen vasta muutama viikko sitten. Eli en ole vielä piristynyt, se kun kuulemma ottaa aikansa. Kaiken väsymyksen keskellä tämän kirjan lukeminen kuitenkin virkisti mieltä, ilahdutti ja toi tuulahduksen kevättä, kesää ja auringonpaistetta elämääni.

Kirjassa Tittamari Marttinen kuvailee elämän pieniä ja suuria iloja nautinnollisesti. Jokapäiväisestä elämästä kyllä löytyy paljonkin niitä pieniä iloja, kun vain osaa nähdä ja pysähtyä niistä nauttimaan. Marttinen kuvaa kahvilaelämää, kiireettömiä aamupäiviä, päiväunia, lahjojen antamista, tuliaisten ostamista ulkomailta, naurunpuuskia ja hepulikohtauksia, sitä ylellisyyttä kun ei ole mitään tekemistä, keskusteluja taksikuskien kanssa, muuttokahveja, lasten keksimiä tarinoita, ensilunta ja monen monta muuta isoa ja pientä nautintoa.

Kaikki tämä saa lukijan hyvälle tuulelle. Marttinen osaa kertoa ja kuvata toisaalta kauniisti ja toisaalta hauskasti. Hänelle ja hänen tuntemilleen tai tietämilleen ihmisille onkin sattunut yhtä ja toista uskomattoman hassua, hauskaa, iloista ja myös kaunista tapausta, joissa riittää kertomista.

Marttinen kertoo lisäksi monenlaista omasta kirjailijan elämästään, joten siitäkin aiheesta kiinnostuneille tällä kirjalla on annettavaa.

Jaoin jo yhtenä päivänä Instagramissa yhden tunnelmapalan kirjasta ja taidanpa jakaa sen tässäkin. Minusta se oli niin kaunis ja ihanan kesäinen:

Aamukahdeksalta on jo helle, ja kallioilla istuu muutama merelletähystäjä ajatuksissaan, yksin. Edellisen illan nauravat piknik-seurueet ovat poissa.
  Uimari pulahtaa veteen, ohi lipuu kajakki ja soutuvene. Sorsat keinuvat aallokon mukana mereltä rantaan. Kohta ihmiset tulevat taas uimarenkaineen, huopineen, kirjoineen, jäätelöineen ja eväineen, hälisevänä joukkona. Hiekkaa ja muurahaisia vaatteissa ja hiuksissa.
  Mutta tämä hetki on melkein äänetön. Kaupungin keskellä metsä tuoksuu. Merta ei kyllästy katselemaan.

 Helmet-lukuhaaste 2017:
4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Kirjapaja 2015, 189 sivua

P. S. Tänään 2.3. eli seuraavana päivänä kotonakin taas pääsee nettiin ja sain lisättyä kuvan tänne :) Kuva on otettu kivassa seinäjokelaisessa Sininen Paprika -ravintolassa samana päivänä, jona ostin tämän kirjan.