maanantai 27. helmikuuta 2017

Kirjoittaako vai eikö kirjoittaa?

Luen juuri erästä kirjaa, jonka kirjoittaja kertoo muun ohella myös omasta kirjailijaelämästään. Se sai minut taas kerran miettimään omia ikuisuuskysymyksiäni kirjoittamisesta. Tässäpä niitä mietteitäni.

Opin lukemaan viisivuotiaana ja siitä asti olen aina lukenut paljon. Mutta paljosta lukemisesta huolimatta lapsena minulla oli aikaa myös kirjoittamiseen. Olinkin ahkera ja tuottelias pöytälaatikkokirjailija: sain aikaiseksi vinon pinon omia lapsellisia romaanejani. Myös runoja kirjoitin varsinkin myöhemmin, teini-iässä ja kaksikymppisenä. Runoja on syntynyt silloin tällöin vielä nyt nelikymppisenäkin. Mutta enimmäkseen ne eivät ole mitään suuria hengentuotteita, vaan lähinnä aivopierun tasolla. Tosin ovat jotkut runoni ihan hyviäkin olleet.

Joka tapauksessa lapsuuden jälkeen itsekritiikki iski ja kirjoittaminen on jäänyt hyvin minimiin sen takia. Ja ehkä myös siksi, että luen aina niin paljon, etten edes ehtisi kirjoittaa. Mitä tulee lapsena kirjoittamiini "romaaneihin", muutama vuosi sitten minulle ja siskolleni iski lapsuudenkodissamme hirveä siivousvimma ja tulin hävittäneeksi niistä melkein kaikki. Mitä olen jälkeenpäin syvästi surrut. Olivathan ne lapsuuteni rakkaimpia aarteita, niin lapsellisia kuin olivatkin. No, yhden sentään jätin jäljelle - onneksi edes sen yhden. Sen nimi oli "Assi ja Margareeta" ja se kertoi meidän barbie-nukkejemme elämästä :) Assi-barbien nimi tuli Assi Koivistosta, koska Mauno Koivisto oli siihen aikaan presidenttinä. Ne muut "kirjani" taas kertoivat nukkekotimme nukkeperheen elämästä :)

Mutta se itsekritiikki ja kirjoittamisen lopettaminen - mikä harmi! Menin niin lukkoon, että mielikuvituksenikin halvaantui melkein täysin. Monesti olen haaveillut kirjoittamisesta ja silloin tällöin luen Julia Cameronin kirjoittamisaiheisia kirjoja. Silloin aina päätän, että nyt minä kyllä alan ihan oikeasti kirjoittaa. Mutta en ala kuitenkaan. Pelkään kai liikaa. Pitäisi kuulemma uskaltaa kirjoittaa "täydellistä roskaa" eli heittää kaikki itsekritiikit menemään. Mutta se vasta pelottaakin. Sitä kun haluaisi olla heti täydellinen ja valmis.

Vaikka mitä väliä?! Jos kirjoittaa vain itselleen pöytälaatikkoon omaksi ilokseen, niin sama kai se, miten huonoa tekstiä se on?! Kunhan siitä itse nauttii!

Nyt vähän aikaa sitten kyllä luin yhtä novellikokoelmaa ja silloin tuli mieleen, että ehkä voisin sinne pöytälaatikkoon yrittää jotain novellintapaista. Olen nimittäin aivan liian lyhytjänteinen yrittämäänkään mitään pitkiä tekstejä. Siksi itse asiassa bloggaaminen sopiikin minulle. Tässä saa kirjoittaa lyhyesti. Ja toisaalta välillä olenkin täysin tyytyväinen rooliini lukijana ja bloggaajana; ajattelen, että se riittää minulle.

Mutta ehkä pitäisi uskaltautua siihen seikkailuun, jossa kokeilee, mitä tyhjälle paperille voisi syntyä? Kuka tietää - ehkä joskus vielä uskallan? Sehän voisi olla hauskaa!

Olisi hauska kuulla teidän kokemuksianne ja ajatuksianne kirjoittamisesta! Tähän loppuun vielä jaan kuvan sen ainoan säilyttämäni lapsuuden "kirjan" kannesta :) Kysymyksessä on vihreäkantinen vihko, johon silloin lapsena teippasin tuon oman piirustukseni kansikuvaksi. Niin, lapsena sitä muuten osasi piirtääkin. Nykyään ei uskaltaisi sitäkään yrittää. Voi lapsuus ja sen ihana luovuus, mielikuvitus ja itsekritiikittömyys!!!

10 kommenttia:

  1. Voi, Assi ja Margareeta! Tuohan on itse asiassa todella hyvä lapsen piirtämäksi. Harmillinen siivousvimma teille iskikin - lapsuuden luovia projekteja on niin ihana katsella jälkikäteen. Minullakin oli tapana lapsena tehdä läjäpäin omia "kirjoja", paperinukkeja, piirustuksia tai piirustussarjoja, joissa oli joku tarina. En välttämättä kirjoittanut niitä ylös, mutta mietin piirtäessäni. Ymmärrän hyvin kutkutuksen, että taas loisi jotakin, mutta hyvin katkonaisella suunnittelutasolla se on pysynyt. Pitäisi vain ryhtyä toimeen, niin se menee vähän joka asiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tästä lähtien varoitan kaikkia tuollaisesta siivousvimmasta! :) Toivottavasti sinä olet säilyttänyt ne lapsuuden tuotoksesi. Pitäisi todella toimia eikä vain haaveilla, näinhän se on.

      Poista
    2. Tallessa ovat, ainakin suurin osa. Osa on tosin teillä tietymättömillä - tiedän, etten ole niitä heittänyt pois, mutta en niitä meinaa myöskään löytää.

      Haluan nyt tässä jakaa viisaan lausahduksen, jonka kuulin yliopistolla tieteelliseen kirjoittamiseen liittyen, mutta joka pätee mielestäni myös luovaan kirjoittamiseen: kirjoittaminenkin on ajattelua. Eli kun vain lähtee kirjoittamaan, kyllä ne ajatukset kirjoitettavasta aiheesta siinä samalla selkenevät ja muotoutuvat. On toiminut asiateksteissä pettämättömästi. Tsemppiä kirjoitteluun!

      Poista
    3. Hyvä että ovat tallessa, siellä jossain... Tuo jakamasi lausahdus on kyllä oikeasti viisas. Pitääpä muistaa se tästä lähtien! :)

      Poista
  2. Tutulta kuulostaa. Minulla on koottu runoja kirjan verran koneelle ja joku vuosi sitten suunnittelin vakavasti niiden tarjoamista kustantajille, mutta sitten se jäi, kun itsekritiikki oli niin suuri ja luomispuuskassa runoja syntyi silloin koko ajan lisää. Nyt ei synny mitään. Ovatpahan runot tallessa, jos joskus innostaa oikeasti lähetellä niitä jonnekkin.

    Kannattaa kirjoittaa, vaikka pienimuotoista, eihän siinä ainakaan menetä mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatella, että sinulla olisi niinkin paljon runoja olemassa. Ehkä kannattaisi vain rohkeasti tarjota niitä johonkin! Aina kannattaa yrittää, ei siinä mitään häviäkään.

      Juuri jotain pienimuotoista voisin kyllä yrittää kirjoittaa ja vain omaksi iloksi, silloin ei ole rima liian korkealla. Runojen suhteen minulla oli viime talvena sellainen luomispuuska, mutta nyt ei ole syntynyt mitään pitkään aikaan.

      Poista
  3. Itsekritiikki on liiankin tuttua, vaikka onneksi siitä pääsee välillä yli. Kunhan vain aloitan, tekstiä syntyy, mutta jos alan miettiä liikaa etukäteen mitä kirjoitan, en saa tehtyä mitään. Olen myös huomannut, että parhaimmat tekstit olen kirjoittanut alle puolessa tunnissa ja sitten mahdollisesti vain viimeistellyt.

    Lapsuuden kirjoitukset, voi mahtavuutta. Ala-asteella minulla oli vakiohahmo, Kaarle Kaasuttaja, ja ainoa idea niissä lukuisissa tarinoissa oli se, että Kaarlo kaasutteli autolla ympäriinsä. Pitäisi kaivaa niitä taas jostain esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekritiikistä pitäisi kyllä päästä, liiallisesta ainakin. Eikä tosiaan varmaan kannattaisi miettiä liikaa etukäteen, vaan alkaa vain kirjoittaa.

      Tosi ihana ja hauska se sinun Kaarlo Kaasuttajasi! :) Kyllä lapsuuden tarinoissa on sitä jotain :)

      Poista
  4. Meillä on tainnut olla tästä ennenkin puhetta, mutta sanonpas taas että ei muuta kuin kirjoittamaan :)

    Tuo itsekritiikki on jatkuvasti tuttu kiusa minullekin, mutta koko ajan koetan opettaa mokomaa mörkörönttiä tavoille :) Ja tuo juuri pitää muistaa, että sitä saa kirjoittaa ihan vaan itselleen ja omaksi ilokseen ja että sellainenkin kirjoittaminen on ihan oikeasti tärkeää ja arvokasta. Tästä näkökulmasta nuo sisäisiä kaasuja vapauttelevat aivopierutkin voivat olla ihan paikallaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tästä oli tosiaan puhetta. Kyllä nyt pitäisi oikeasti ryhdistäytyä ja alkaa kirjoittaa! Vaikka sitten niitä aivopieruja :)

      Poista