tiistai 31. tammikuuta 2017

APUA, te kokeneemmat bloggaajat!!!

Yhdessä blogissani, jossa yleensä on aika vähän kävijöitä, on muutaman päivän sisällä ollut monta SATAA käyntiä AMERIKASTA. Arvasinkin, että se ei varmaan ole mikään hyvä uutinen, ja kuulin nyt, että ne voivat olla jotain robotteja. Ja ne saa kuulemma jollain estettyä, mutta minä kun en ole nörtti, en oikein keksinyt miten se tehdään, vaikka surffasin asetuksia ja ohjeita läpi urakalla... En vain tullut niistä hullua hurskaammaksi.

Osaako joku kertoa ihan suomen kielellä, että miten se tehdään, vai pitääkö minun odottaa, että joku nörtti tulee kylään...?

tiistai 24. tammikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kun kuulin tästä romaanista, tiesin heti, että se pitää lukea. Ensinnäkin tarina kertoi, että kirjan kieli on kaunista, mikä on aina plussaa, ja toiseksi kolahti se, että kirja kertoo sekä helluntailaisuudesta että Etelä-Amerikasta. Itsekin kun olen menneisyydessä ollut sekä vapaissa suunnissa että Etelä-Amerikassa. Oli kiehtovaa lukea Kolumbian pääkaupungista Bogotasta, jonka lentokentällä olen aikoinaan vaihtanut konetta ja suunnannut naapurimaahan Ecuadoriin.

Tämä Törmälehdon esikoisromaani kertoo kainuulaisesta lukiolaistytöstä Elsasta, jonka omassa perhetaustassa on sekä körttiläisyyttä että maallistuneita kirkon jäseniä, mutta hän itse ystävineen alkaa käydä helluntaiseurakunnassa. Elsalle kieli on tärkeä asia ja hän lumoutuu välittömästi helluntailaisten kielilläpuhumiseen ja alkaa kaivata sitä itselleenkin. (Muistan kun itse ensimmäisen kerran elämässäni kuulin kielilläpuhumista; oma reaktioni ei suinkaan ollut ihastus, vaan pidin sitä naurettavana ja hulluna touhuna. Mutta varmaan joku voi näin ihastuakin heti ensi kuulemalta.)

Elsa tutustuu paikallisiin helluntailaisiin, jotka ovat vahvoja ja varmoja uskossaan. Elsalla on aina kysymyksiä, mutta hän kokee, että niitä ei saa esittää. Ja hän itsekin on toisaalta uskostaan innoissaan ja kokee täyttymystä varsinkin, kun vihdoin saa kaipaamansa kielet. Itse olin aikoinaan pitkään lähinnä vapaakirkossa; siellä kielet eivät ole aivan niin iso juttu kuin helluntaissa, mutta olen helluntaikuvioitakin nähnyt, ja kyllä tässä jotain tuttua oli.

Joka toisessa luvussa kerrotaan Elsan lukioajoista kotona Kainuusta ja joka toisessa ollaan vuosia myöhemmin Bogotassa. Siellä Elsa rakastaa viidakossa sissien vankina ollutta Manuelia, joka on hyvin traumatisoitunut, mutta on tullut uskoon ja on uskossaan hyvin äkkijyrkkä, kuinkas muuten. Kaunista Manuelissa on se, miten hän piirtelee Elsan iholle leguaaneja, lintuja ja ties mitä olentoja.

Bogotassa Elsan kysymykset kuitenkin vain lisääntyvät, ja kirja kertoo, miten hänen uskolleen lopulta käy. Entä onko hänellä onnea rakkaudessa?

Kirja vei minut mennessään ja nautin tarinasta, varsinkin niistä Bogota-osuuksista, joissa oli paljon tuttua tunnelmaa. Jo nojatuolimatkana tämä tarina siis kannattaa lukea (varsinkin jos on Etelä-Amerikka -fani, kuten itse olen), mutta ilman muuta se on paljon enemmän: se on myös Elsan pitkä sisäinen matka itsensä löytämiseen.  Enkä joutunut pettymään kielen suhteen: se oli todella kaunista ja herkkää, kuten olin kuullutkin.

Helluntailaisia on varmasti moneen junaan; osittain tunnistin tapaamaani helluntailaisuutta tästä tarinasta, mutta oli myös henkilöitä, tilanteita ja näkemyksiä, jotka tuntuivat oudoilta. Bogotasta kertovassa osuudessa vieraili myös amerikkalainen menestysteologi saarnaamassa; hänenlaisistaan jotkut nykyään intoilevat Suomessakin.

Se, että Elsa ei lopulta halunnut enää uskoa ollenkaan, oli minusta surullista, mutta tarinoita on monenlaisia. Jotkut liittyvät johonkin muuhun kristilliseen yhteisöön, kuten itse liityin luterilaiseen kirkkoon, mutta jotkut eivät halua enää olla uskonasioiden kanssa missään tekemisissä. Jokainen tekee itse omat päätöksensä. Joka tapauksessa koin hyvänä, että Elsa pääsi pois niistä piireistä, jotka häntä ahdistivat.

Mukana tarinassa on myös Kolumbiassa pitkään käyty sisällissota, josta kolumbialaiset tässäkin tarinassa eri tavoilla kärsivät. Törmälehdolle nämä asiat ovat kaikesta päätellen tuttuja, koska kirjan kansilehdellä sanotaan hänen olevan kotonaan myös Kolumbiassa. Kirjassa Kolumbia näkyy, kuuluu, maistuu ja tuoksuu; sen voi nähdä silmiensä edessä, kuulla salsan ja cumbian rytmit ja maistaa eksoottiset maut, kuten jauhobanaanin ja puutomaatin. Kirja on juhlaa kaikille aisteille ja ihanan visuaalisesti kirjoitettu.

Loppuun maistiaiset siitä kauniista kielestä:

Hän ajatteli kaukaisten maiden kaupunkeja, joiden ovilla lausuttiin vieraita tervehdyksiä. Hän ajatteli mustia öitä, kuumia ja hengästyttäviä, joissa rukoukset nousivat taivaaseen, ja henget liikkuivat vedeltä ja kukilta tuoksuvassa ilmassa, joissa ihmisäänet sekoittuivat viuluihin ja rumpuihin, humalluttaviin. Joissa hän oli peloton ja kaunis ja rakasti lujasti Herraa ja jotakuta toista, jolla oli kauniit kasvot ja kauan sitten pelastettu sielu. Siihen toiseen hän nojautui vanhoissa taloissa joissa oli sisäpihoja ja paksut seinät ja mausteilta tuoksuvissa pienissä asunnoissa joiden rappukäytävissä luki vallankumouksellisia lauseita, sen kanssa hän matkusti junissa yli valtakuntien rajojen, seisoi korkeilla parvekkeilla kun alla levittäytyi miljoonakaupunki. Laivoja ja junia ja pitkänmatkanbusseja, ylistyslauluja ja negrospirituaaleja ja hurjaa tanssia Herran kunniaksi. Kolkkia maailman poimuissa, paikkoja joissa Jumalaa palvottiin tavoilla joita ei uskottaisi, kun hän niistä täällä kertoisi. 

Otava 2017, 288 sivua.

Tällä kirjalla osallistun myös ystävyyshaasteeseen, johon ei kylläkään ole kehuttavasti kertynyt kirjoja...

Helmet-lukuhaaste 2017:
44. kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

torstai 19. tammikuuta 2017

Sara Blaedel: Vain yksi elämä

15-vuotias jordanialaissyntyinen maahanmuuttajatyttö Samra löydetään kuolleena rantavedestä, ja tanskalaisessa pikkukaupungissa kuohuu. Kun tapausta aletaan tutkia, selviää, että tyttö on yrittänyt tasapainoilla kahden kulttuurin välillä eikä se ole ollut helppoa. Perhettä onkin helppo alkaa epäillä kunniamurhasta. Mutta onko ratkaisu näin helppo?

Tämä dekkari tuotti minulle monella tavalla pettymyksen, vaikka ihan rentoa ja mukavaa luettavaa olikin. Mutta heti tuo lähtökohta, että perhettä epäillään kunniamurhasta, vaikutti liian helpolta ratkaisulta, ja monet yksityiskohdat tarinassa olivat liian läpinäkyviä. Tarina myös eteni vähän hitaanlaisesti eikä temmannut mukaansa niin kuin dekkarit yleensä. Siitä puuttui tiettyä intensiivisyyttä, josta pidän dekkareissa.

Ja mikä oli kaiken huippu ja mitä ei usein tapahdu: tällä kertaa osasin jopa epäillä oikeaa syyllistä jo kauan ennen kuin se poliiseille selvisi! Toki joitain muitakin tulin epäilleeksi, mutta tämä oli yksi varteenotettavimmista vaihtoehdoista.

Kirjan vahvuutena on tanskalaisen ja arabikulttuurin kohtaamisen sekä maahanmuuttajien elämän vaikeuksien kuvaus. Kirjassa kuvataan myös päähenkilön, etsivä Louise Rickin, yksityiselämää. Ja olihan tässä vähän sitä jännitystäkin, mutta kuitenkin tarina oli jotenkin vaisu. Muistelen, että kun luin Blaedelin dekkarin Nimimerkki Prinsessa, se oli paljon jäätävämpi tarina kuin tämä.

Oli tässäkin kirjassa silti joitain yllättäviäkin käänteitä ja ihan viihdyttävää luettavaa se oli, vaikka ei napakymppiin yltänytkään.

Karisto Oy 2014, 360 sivua.
Suomentanut Virpi Vainikainen

torstai 12. tammikuuta 2017

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Vaikka et lukisi rakkausromaaneja, älä pelästy. Tämä kirja on paljon enemmän kuin rakkausromaani. Itse rakkaustarina vie tämän kirjan sivuista loppujen lopuksi pienen osan. Jos haluat tehdä nojatuolimatkan Aasiaan, tarkemmin sanoen Burmaan eli Myanmariin, tämä on sitä. Kirjassa kuvataan myös buddhalaisuutta ja siinä on tietynlaista mystiikkaa, joka tekee siitä mielestäni vähän kuin aikuisten sadun.

Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestyvä juristi New Yorkissa, mutta eräänä päivänä hän katoaa jäljettömiin eikä palaa enää kotiinsa. Vuosia myöhemmin hänen tyttärensä Julia saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut tuntemattomalle burmalaisnaiselle nimeltään Mi Mi.

Tästä alkaa Julian matka: hän lähtee kirjeen osoitteessa mainittuun burmalaiskylään etsimään isäänsä ja totuutta siitä, mitä tapahtui ja mitä jo ennen oli tapahtunut. Isä ei nimittäin koskaan ollut kertonut perheelleen elämänsä ensimmäisistä 20 vuodesta. Kuka isä lopulta oikein oli ja mitä hänelle oli tapahtunut? Entä kuka oli Mi Mi?

Kylässä Julia tapaa U Ba -nimisen salaperäisen miehen, joka alkaa vähän kerrallaan kertoa Julialle tarinaa Tin Winistä, alkaen tämän lapsuudesta. Julia on aluksi kärsimätön ja kyselee vain, missä hänen isänsä on, mutta U Ba'lla ei ole kiirettä mihinkään; hän vain jatkaa kertomustaan.

Aluksi Julia ei tahdo edes uskoa todeksi kaikkea, mitä U Ba hänelle kertoo, mutta päivät kuluvat ja tarina etenee. Aletaan lähestyä totuutta. Julia saa lopulta vastaukset kysymyksiinsä, ja tämän sekä ulkoisen että sisäisen matkansa aikana hän on oppinut paljon uutta elämästä, rakkaudesta ja isästään.

Minusta tarina oli kaunis ja viehättävä. Siinä oli jotain hyvin runollista. Ja koska en tiedä Burmasta eli Myanmarista juuri mitään ja tuntemattomat maat aina kiinnostavat minua, nautin kirjasta myös  nojatuolimatkana.

Kirjan kansilehdellä sanotaan, että tämä on vaikuttava kertomus, jonka lukemiseen tarvitaan paljon nenäliinoja. No, tunnustan, että itse en itkenyt yhtään, vaikka olihan tarinassa omat surulliset kohtansa. Mutta eri ihmiset varmasti itkevät eri kirjojen takia.

Kirjoittaja on toiminut saksalaisen Stern-lehden kirjeenvaihtajana Aasiassa: siitä hänen Aasian tuntemuksensa. Tämä esikoisromaani nousi yllätyshitiksi monessa maassa ja se on käännetty yli 20 kielelle.

Niinpä hän ei hämmästynyt tuona iltapäivänä luostarissa, kun Tin Win äkkiä seisahtui mennessään keittiöön, kääntyi puoliksi kuin vainun saaneena, tuli hänen luokseen ja kyykistyi. Mi Mi katsoi häntä suoraan kasvoihin ja luki hänen maidonvaaleista silmistään enemmän kuin voisi koskaan nähdä vanhempiensa tai veljiensä silmistä. Hän näki, että poika tunsi yksinäisyyden, ymmärsi syyn ihmisen sisäiseen sateeseen silloinkin kun aurinko paistoi ulospäin, ettei suru vaatinut välitöntä syytä. Hän ei hämmästynyt edes kuullessaan, että poika kuuli hänen sydämensä lyönnin, Mi Mi uskoi joka sanan.

Helmet-lukuhaaste 2017:
42. Esikoisteos

Myös ystävyyshaasteeseen osallistun tällä kirjalla.

Gummerus 2016, 326 sivua.
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

P. S. Yritän siis tehdä "parannuksen" ja kerron tästä lähtien käännöskirjojen suomentajankin. Pahoittelen, etten ole aiemmin älynnyt sitä tehdä!

P. S. 2. Sen unohdin mainita, että kyllä olin vähällä keskeyttää lukemisen jossain kirjan puolenvälin paikkeilla. Tarina kun etenee kovin viipyillen ja mietiskellen, siis hitaasti - ja joskus lukijan pitäisi muka päästä kiireesti eteenpäin... ainakin minun...

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Anna Jansson: Hopealantti (ja vähän Loputtomasta unestakin...)

Tässä lukemassani pokkarissa on kaksi Anna Janssonin Maria Wern-dekkaria yksissä kansissa. Niistä ensimmäisen, Loputtoman unen, luin jo joskus syksyllä ja kun en tullut silloin kirjoittaneeksi siitä, en enää muista kovin tarkkaan, mitä kaikkea kirjasta ajattelin. Sen vain muistan, että dramatiikkaa ja karmeita juttuja siitä ei puuttunut.

Loputtomassa unessahan tutkitaan outoa kuolemantapausta koeputkihedelmöityksiin erikoistuneella klinikalla. Pakkomielteinen tarve "auttaa" ihmisiä osoittautuu siellä liialliseksi ihmiselämällä leikkimiseksi. Tämän verran voin kertoa takakannen ja hämärien muistikuvieni perusteella.

Hopealantin sen sijaan luin vasta äsken, joten siitä voin kertoa enemmän. Maria Wern on ottanut vastaan kesälomasijaisuuden Visbyn saarella. Siellä katoaa jäljettömiin mies, josta lukija kyllä heti tietää, miten hänelle kävi, mutta poliisit tutkivat tapausta aluksi pelkkänä katoamisena. Kunnes hänen ruumiinsa lopulta löytää eräs sivullinen aivan sattumalta.

Kaupungissa juhlitaan keskiaikaviikkoja, mikä tuo oman värinsä tähän tarinaan. Tarinan henkilöitäkin on viikolla joko esiintymässä tai yleisönä.

Kuten niin usein dekkareissa, yksi murha ei tietenkään riitä, vaan rikollinen peittelee jälkiään tekemällä toisenkin murhan. Kuinka usein näin muuten käy tosielämässä? No, dekkariinhan sellainen tietysti tuo lisää käänteitä ja jännitystä.

Itse asiassa kun luin kirjan loppuun ja sain tietää, kuka murhaaja oli, en ihan tajunnut sitä, miksi juuri tämä toinen henkilö piti vielä murhata. En sitten tiedä, olinko itse vain jo niin hyytynyt kirjan loppua kohti, ettei päättelykykyni enää toiminut, mutta kun selasin kirjaa taaksepäin ja yritin löytää johtolankaa, en siinä onnistunut.

Aluksi tarina tuntui käynnistyvän hirveän hitaasti; taustaa kerrottiin perusteellisesti ennen kuin todella alkoi tapahtua. Muistaakseni vähän sama juttu oli Loputtomassa unessakin (tosin en nyt aivan varma ole, muistanko oikein). Ehdin jo ajatella, että ehkä tämä Jansson ei vain ole ihan "my cup of tea", mutta vauhti lähti lopulta kiihtymään oikein kunnolla aina loppuhuipennukseen asti, niin kuin kunnon dekkarissa pitääkin.

Mielestäni hyvä dekkari on sellainen, jossa lukija ei pysty arvaamaan syyllistä, vaan epäilee kaikkia muita, ja oikea syyllinen tulee lopussa täytenä yllätyksenä. Nautin siitä yllätyksestä joka kerta yhtä paljon! Ja näin kävi tässäkin tarinassa. Minulla ehti olla montakin epäiltyä ja kovasti yritin olla ovela, mutta enpä vain onnistunut. Loppuratkaisu yllätti!

Tosin on tällainen ratkaisu ollut kerran aiemminkin jossain lukemassani dekkarissa, mutta nyt en osannut sitä odottaa.

Eli lopulta olin oikein tyytyväinen tähän Hopealanttiin.

Helmet-lukuhaaste 2017:
24. kirjassa selvitetään rikos

Gummerus: Loputon uni 2004, Hopealantti 2005, yhteisnide (pokkari) 2014, 592 sivua.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Luen kyllä kirjoja raskaista aiheista (siinä missä kevyistäkin). Mutta. Nyt en vain pystynyt. Luettuani tätä kirjaa noin 70 sivua minusta alkoi tuntua, että ankeutta ja kurjuutta oli liikaa. Masentuneesta Kertusta kertova romaani käsittelee kyllä tärkeää aihetta; monien elämä on tällaista kuin hänellä tai vielä pahempaakin. Mutta henkilökohtaisesti en juuri nyt jaksanut kestää aivan näin suurta ahdistusta.

Siispä katsotaan, jos joskus myöhemmin palaisin tähän kirjaan ja yrittäisin uudestaan. Olin nimittäin kyllä odottanut tältä kirjalta paljon ja suunnitellut pitkään sen lukemista. Ehkä juuri silloin, kun odotukset ovat liian korkealla, voikin käydä näin. Näin olen huomannut toistenkin kirjabloggaajien sanovan. Ja joskus vain tulee angsti-kiintiö täyteen, ainakin hetkeksi. Nyt voisin lukea seuraavaksi jotain kevyempää.

Nythän en siis tiedä, miten kirjassa lopulta olisi käynyt, mutta takakansi kyllä väläyttää toivon pilkahdustakin kertoessaan, että kun hätä on suurin, voi lempein lääke löytyä läheltä. Ehkä Kerttu siis lopulta löytää valoa elämäänsä? Ja toivottavasti löytääkin!
'
Ehkä joskus palaan tähän kirjaan täällä, jos luen sen loppuun. Ostin sen nimittäin omaksi, joten täällähän se hyllyssäni odottelee vuoroaan muiden "lukemattomien lukemattomien" kirjojen seurassa.

Atena Kustannus Oy 2016, 249 sivua.

torstai 5. tammikuuta 2017

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Anna ja Aapo ovat rakastuneet ja perustaneet perheen. He saavat lapsen ja kaikki on hyvin - kunnes. Alle kolmekymppisenä Annalta löydetään syöpä. Alkaa taistelu sairautta vastaan, kuoleman uhkaa vastaan. Ja lopulta se tulee - kuolema. Aapo jää pienen Elsa-tytön yksinhuoltajaksi ja yksin suruaan kantamaan.

Melko pian läheiset alkavat huomautella, että Elsa tarvitsee äidin. Aapo itse ei ole kiinnostunut mistään vakavasta; joillain sokkotreffeillä hän käy. Hänelle on olemassa vain Anna, jota ei enää ole. Kun Veera tulee mukaan kuvioihin, Aapo ei uskalla antaa itselleen lupaa rakastua ja pakenee. Mutta kuinka käy? Onko mahdollista aloittaa uusi elämä kaiken jälkeen? Onko leskellä lupa tulla vielä onnelliseksi?

Lohduton tarina - ja niin tosi. Lehtola kuvaa esikoisromaanissaan Aapon mielenliikkeitä osuvasti ja oivaltavasti. Surua, vihaa, syyllisyyttä. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä; Lehtola osaa sanoa tiivistetysti isoja asioita.

Pakko oli lukea kirja loppuun yhdeltä istumalta ja pakko oli vähän itkeäkin. Tarina vei ainakin tämän lukijan mennessään. Tartuin kirjaan, koska sitä kehuttiin jossain blogissa muistaakseni ihan vähän aikaa sitten - en enää muista, mikä blogi se oli. Mutta turhaan ei tätä kirjaa ole kehuttu. Kevyttä lukemista kaipaavallehan tämä ei toki sovi.

Puhuttelevasti Lehtola kuvaa, kun Aapo lukee parturissa lehteä:

Lehden keskiaukeamalla julkkis kertoo, kuinka rintasyöpä lähensi häntä ja aviomiestä. Rinta lähti, mutta rakkaus kasvoi. Yhdessä he päättivät, että sairaus ei tule heidän väliinsä. Nainen ja mies päättivät taistelemalla voittaa syövän. He sopivat, että nainen paranee taudistaan.
  Kuvassa mies on ottanut naista vyötäisiltä, nainen hymyilee kiitollista hymyä. Hänellä on täydellisen valkeat hampaat. 
  Naistenlehdissä sairaudet yhdistävät ihmisiä. Ne yhdistävät ihmisiä toisiinsa, tunteisiinsa ja jumalaan. Naistenlehdissä sairautta vastaan tehdyt sopimukset pitävät. Ihmiset sopivat, solut tottelevat. 
  Meitä kahta ei syöpä yhdistänyt. Me yritimme sopia, mutta meidän sopimuspapereillamme pyyhittiin lattiaa.
  Minulla ei ole ketään, jota pitää vyötäisiltä.
  Sinun hymyäsi ei enää ole olemassakaan.

Helmet-lukuhaaste 2017:
20. kirjassa on vakavasti sairas henkilö, 30. kirjan nimessä on tunne

Otava 2015, 238 sivua.

P. S. Alajärveläisenä riemastuin, kun kirjassa mainittiin Alajärvi ja Kanavan kevari, "se maantien viereen hylätty motelli" :)

Terttu Lensu: Mummo vastaan muu maailma

Terttu Lensu on kertomansa mukaan jo radiossa töissä ollessaan aloittanut nämä mummotarinat ja eläkepäivillään hän on jatkanut niitä. Tämä kirja oli todella piristävä välipala kaikkien romaanien lukemisen keskellä - ja todella hauska!!

Lensu repii huumoria kaikesta mummouteen ja nykypäivän kummallisuuksiin liittyvästä; siinä sivussa hän muistelee myös menneitä eli mummon nuoruutta (omaansa) ja myös muuten vain mietiskelee asioita. Hänellä on teräviä havaintoja mummoudesta, ihmisistä yleensä ja nyky-yhteiskunnasta. Jos haluaa tulla hyvälle tuulelle, kannattaa lukea tämä kirja.

Vakavaakin tekstiä löytyy, kun Lensu puhuu sodasta ja muistelee toimittajan työssä maailmalla kohtaamiaan sodan eri tavoin runtelemia ihmisiä. Tai kun hän kertoo kohtaamastaan ugandalaisesta äidistä, joka oli kuolemassa AIDSiin ja halusi jättää lapsilleen itsestään muistoksi kirjan, jossa kertoi elämästään.

Hauskoissa teksteissä puhutaan muun muassa siitä, miten "alkuperäismummot" ovat katoamassa ja miten on toimittava, jos joku sellaisen bongaa, tai miten mummo varautuu väkivaltarikollisen kohtaamiseen, paheksuu junassa nuorten käyttäytymistä tai suunnittelee hoitotestamenttinsa.

Otetaan tähän esimerkiksi lainaus siitä hoitotestamentin suunnittelusta:

Haluan toteuttaa Kari-Pekka Mäki-Lohiluoman toiveen ja laatia hoitotestamentin. Jos tekisin sen hänen mallinsa mukaan, se kuuluisi näin:
 Nyt eläkkeelle jäätyäni toivon kuolevani mahdollisimman pian, koska en halua rasittaa kuntataloutta. Tavalla tai toisella poistettakoon elämästäni kaksi viimeistä vuotta. Toivon Kuntaliitolta esityksiä, miten se tapahtuu. Kahden viimeisen elinvuoteni katoamista odotellessani haluan että peruspalveluni taataan tekniikalla. Toivon että minua valvotaan kameravalvonnalla, että ruokani tulee automaatista ja että muu hoitoni tapahtuu itsepalveluna pankkipalvelujen tapaan.
 Kiitos vinkistä, Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma!

Loistavaa satiiria kirjassa on enemmänkin. Ihana kirja! Eläköön mummot!

Helmet-lukuhaaste 2017:
18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 39. ikääntymisestä kertova kirja, 47. kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Kustannusosakeyhtiö Paasilinna 2011, 195 sivua.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Eve Hietamies: Puujalkakukka

Paula, Anna, Lumikki ja Julia ovat neljä kämppistä ja ystävystä 1980-luvun Helsingissä. Iältään he ovat kahden- ja kolmenkympin väliltä. Jokaista on elämä kolhinut omalla tavallaan: Paula kantaa traumaa menneistä miessuhteistaan, Anna ja Lumikki ovat yksinhuoltajia ja Julia on maanis-depressiivinen. Jokaisella on omat kipunsa ja heikot kohtansa. Yhdessä he jakavat arkeaan, surujaan ja ilojaan. Välillä otetaan yhteen ja sitten taas sovitaan ja kaikki on hyvin.

Tämä Eve Hietamiehen romaani oli yksi lempikirjoistani 20 vuotta sitten, kun itse olin 20 ja risat. Kun nyt luin sen uudestaan neljäkymppisenä ja monella tavalla jo erilaisena ihmisenä, ymmärsin hyvin, miksi juuri silloin tämä kirja oli niin iso juttu. Hietamies kuvaa nuoruutta niin ehdottomasti ja jopa rajusti, ja kirjan päähenkilö Paula on suuri kapinallinen suhteessaan vähän kaikkeen: miehiin, perheeseen, lasten saamiseen, koko elämään. Hän on lisäksi feministi, mitä en tosin itse ole koskaan ollut.

Aika paljon kirjassa käsitellään myös Julian psyykkistä sairautta, jota kuvataan minusta uskottavan tuntuisesti. Juliasta koko romaani saa nimensäkin, mikä käy ilmi tästä otteesta sivulta 101:

- Mä nyt olen sellainen puujalkakukka, Julia sanoi hetken päästä. 
Mä olin hiljaa. Vilkaisin vaan.
- Rujo kuin puujalka, mutta...
- Kukka sisältä?
- Ei tämä tee musta huonompaa ihmistä kuin muistakaan. Välillä on ihan hyvä käydä ojanpohjalla kokeilemassa ettei tule liian ylpeäksi.

Hietamies osaa kuvata hyvin sekä arkea että naisten ihmissuhteita toistensa ja miesten kanssa. Nautin kirjassa myös siitä, että se oli todellinen aikamatka 80-luvulle, joka alkaa olla jo melko eksoottista aikaa. Siellä täällä 80-luku tuli esiin: oli Dallasia ja Dynastiaa, Jumalan teatteria ja Jouko Turkkaa, markkahintoja ja kirjoituskoneita. Se oli tosi nostalgista.

Hyvää ja todellista kirjassa oli se, että kaikki ongelmat eivät ratkea kirjan lopussakaan - eihän tosielämässäkään kaikki ratkea. Silti elämä on elämää keskeneräisenäkin ja ongelmienkin keskellä voi elää toisaalta ihan hyvääkin arkea. Varsinkin kun on ystäviä ympärillä.

Tälläkin postauksella osallistun ystävyyshaasteeseen.

Helmet-lukuhaaste 2017:
38. Kirjassa mennään naimisiin

Otava 1989, 240 sivua.