torstai 8. kesäkuuta 2017

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

Olipa todellakin "kokoaan suurempi" romaani tämä Tabucchin Kertoo Pereira! Aivan kuten eräs henkilö kirjasta totesikin. Miten taitavasti Tabucchi osasikaan kuvata Salazarin diktatuurin alla elävää Portugalia vuonna 1938, toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Espanjan sisällissota riehui ja juutalaisia jo vainottiin. Eikä hyvin mennyt Portugalissakaan, jossa ei ollut sanan- eikä mielipiteenvapautta, ja poliisi tappoi ihmisiä mielivaltaisesti.

Pereira on Lissabonilainen-lehden kulttuuritoimittaja, joka pyrkii olemaan hyvin varovainen ja poliittisesti korrekti. Hän kirjoittelee kulttuurisivulle hyväksyttävien kirjailijoiden muistokirjoituksia ja vaarattomia ranskalaisen kirjallisuuden käännöksiä. Yksityiselämässään hän on leski ja lapseton eikä hänellä oikein ole ystäviä. Hän juttelee vaimovainajansa valokuvalle, jonka ottaa myös matkoille mukaan. Kuolemaa hän miettii paljon, samoin sielua ja lihan ylösnousemusta, johon hän tosin ei usko - vaikka pyrkiikin olemaan kunnon katolinen ja käy välillä ripittäytymässä.

Kuitenkin, vaikka kirjassa heti aluksi mennään aiheeseen - on kuolemaa ja diktatuuria - Tabucchilla on lahja kirjoittaa jotenkin "kevyesti", niin että kirjan lukeminen ei tunnu yhtään raskaalta eikä ahdistavalta. On elämä nimittäin muutakin kuin kuolemaa, onhan kesä ja ollaan kauniissa Lissabonissa, "joka säkenöi valtamerituulen sinessä, kertoo Pereira".

Elämä on myös esimerkiksi musiikkia ja kahviloissa istuskelua, varsinkin Café Orquideassa, jossa Pereira ottaa aina yrttimunakkaan ja sitruunajuoman. (Aivan alkoi tehdä mieli sitruunajuomaa, kun siitä koko ajan puhuttiin!) Välillä Pereira käväisee kylpylässä tai terveysklinikan hoidoissa.

Mutta asiaan! Kirjan varsinainen tarina on se, että Pereira palkkaa epähuomiossa kulttuurisivun avustajaksi nuoren Monteiro Rossin. Kyseisestä miehestä ei lopulta ole hyötyä, koska hän ei osaa kirjoittaa neutraaleja tekstejä, vaan hänen artikkelinsa ovat aina liian poliittisia ja siksi painokelvottomia. Pereira kuitenkin maksaa miehelle omasta pussistaan, kun tämä tuntuu olevan niin avun tarpeessa. Itse kirjoituksiahan ei julkaistaisi muutenkaan vielä, koska ne ovat etukäteen tehtyjä muistokirjoituksia kirjailijoista, jotka elävät vielä!!

Tämä onkin kirjan yksi absurdi piirre. Kertooko se siitä, että juuri muutakaan ei voinut kirjoittaa, koska piti olla niin varovainen? Tai että koska elämä diktatuurin alla on niin absurdia muutenkin, niin myös toimittajan elämä ja työ on silloin sitä. Toinen erikoisuus on se, ettei Pereira osaa olla auttamatta, vaan maksaa omista rahoistaan palkkaa Rossille, vaikka ei hyväksy tämän poliittista toimintaa.

Lopulta Pereira joutuu miettimään syntyjä syviä. Yrittääkö jatkaa omalla varovaisella linjallaan vai heittäytyäkö rohkeaksi? Tässä hän joutuu ratkaisun paikalle viimeistään silloin, kun käy ilmi, että poliisi ajaa Rossia takaa tämän poliittisen toiminnan takia.

Kirja kuvaa hienosti Portugalia Salazarin aikana ja Pereiran sisäistä kehitystä. Siinä on paljon muutakin hyvin portugalilaista, kuten kaipaus (joka muistaakseni on portugaliksi saudade), melankolia - ja jopa turskan syöminen... Lissabonissa käyneelle (kuten itselleni) kirja tarjoaa mukavaa kiertelyä kaupungissa. Muistan ainakin Avenida da Liberdaden ja Rossio-aukion.

Pereira kaipaa itsekin, mutta mitä, sitä hän ei halua kertoa. Samoin mainitaan muutamassa muussakin kohdassa jostain asiasta. Pereira on vähän umpimielinen ja salamyhkäinen eikä kerro kaikkea.

Kirjassa vilisee paljon varsinkin ranskalaisten kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. Pereira pitää ranskalaisen kirjallisuuden kepeydestä eikä innostu, kun häntä käsketään kirjoittaa lehteen jotain isänmaallista jostain synkästä portugalilaisesta kirjailijasta (mainittiin tämäkin kirjailija myös nimeltä, mutta sitä en nyt muista)! Kirjallisuuden tuntijallekin ihan mielenkiintoista siis.

Itse tarina huipentuu lopussa minusta todella hienosti. Erittäin taitavasti kirjoitettu ja lukemisen arvoinen kirja! Aiemmin olin lukenut Tabucchilta vain yhden kirjan, mutta siitäkin muistan pitäneeni - ja sekin kertoi Lissabonista.

Kirjan keveydestä ja kauneudesta kertoo jotain seuraava lainaus (samoin kaipauksesta ja Pereiran sulkeutuneisuudesta):

Nuori mies alkoi laulaa italialaista laulua, "O Sole mio", jonka sanoja Pereira ei ymmärtänyt, mutta laulu oli täynnä voimaa ja elämää, kaunis ja kirkas, hän ymmärsi vain sanat "o sole mio" eikä muuta, ja kun nuorukainen lauloi, mereltä nousi tuulenviri ja ilta oli vilpoinen, kaikki tuntui hänestä kauniilta, hänen mennyt elämänsä, josta hän ei halua puhua, Lissabon, taivaan kaari joka näkyi värillisten lamppujen yllä, ja hän tunsi suurta kaipausta, mutta Pereira ei halua kertoa mitä ikävöi

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1996, 176 sivua
Keltainen kirjasto
Suomentanut Liisa Ryömä

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Mitä esineet kertovat omistajastaan? Löytyykö sielunkumppani salapoliisintyöllä? Kirjakauppias Laurent Letellier löytää kauniin käsilaukun hylättynä roskasäiliön kannelta. Henkilöllisyyspaperit ovat tiessään, mutta laukun muu sisältö - mm. punainen muistikirja, Modianon romaani, hajuvesipullo, hieroglyfiavaimenperä, muutama valokuva, kolme pikkukiveä ja nopat - piirtää kuvaa naisesta, joka vaikuttaa Laurentista kiehtovalta, rakastettavalta, jopa tutulta. Esineet johtolankoinaan Laurent ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa. Vähitellen salapoliisileikki muuttuu romanttiseksi aarrejahdiksi, joka mullistaa niin etsijän kuin etsityn elämän.

Näin houkuttelevasti kerrotaan tästä ranskalaisesta romaanista takakannessa. Ja siksipä tämä kirja meneekin minulla Helmet-lukuhaasteen kohtaan Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Kirja olikin juuri sellainen kuin odotin. Jotenkin niin ihanan ranskalainen, kepeä, haikea, runollinen ja romanttinen. Hurmaava, viehättävä ja kiehtova - adjektiiveja vielä lisätäkseni!

Kirjojen ystävän mieltähän kiehtoo jo sekin, että päähenkilö on kirjakauppias. Siellä täällä vastaan tulee myös kirjailijoita, tutkitaan toisen kirjahyllyä, mietitään jonkun kirjan herättämiä syvällisiä ajatuksia. Tavataan ohimennen myös kirjailija Patrick Modiano, jonka romaani salaperäisen naisen laukussa oli omistuskirjoituksella varustettuna. Modianonkin kautta Laurent yrittää saada vastausta kysymykseen, miten hän voisi löytää tämän naisen, josta tietää vain etunimen: Laure.

Antoine Laurain on onnistunut kehittelemään tosi kiehtovan juonen tarinaansa. On melkein kuin lukisi aikuisten satua. Seassa pilkahtelee myös lämmintä huumoria. Loppua kohti jännitys vain tiivistyy kuin kunnon salapoliisitarinassa ainakin. Loppu huipentaa kaiken ja lämmittää romanttisen lukijan sydäntä. Jää hyvä mieli.

Tosiaan, täydellinen hyvän mielen kirja! Sen kansilehdellä onkin ranskalaisten lehtien arvioita, joista yhden mukaan tämä on ahdistusta torjuva kirja ja toisen mukaan onnellistavaa luettavaa. Totta!

Voin suositella lämpimästi kevyttä kesälukemista ja mielenpiristystä kaipaavalle.

WSOY 2015, 190 sivua
Suomentanut Lotta Toivanen

Helmet-lukuhaaste 2017:
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Viveca Sten: Juhannusmurha

En ainakaan muista lukeneeni Viveca Stenin dekkareita ennen, Mutta nyt jäin kerrasta koukkuun! Tämä dekkari oli juuri sitä, mitä joskus tarvitsee, kun pitää saada piristystä ja irrotusta omista arjen ongelmista.

Kuten pokkarin kannessa sanotaankin Ullan luetut kirjat -blogia lainaten, Juhannusmurha on täydellinen kesäkirja. Kysymyksessähän muuten on sama kirjabloggaaja Ulla, joka nukkui pois vasta vähän aikaa sitten... Olkoon siis hänen muistolleen tämän kirjan kansi. Ja laitanpa saman tien tähän linkin Ullan postaukseen Juhannusmurhasta, se löytyy täältä. Hän olikin näköjään lukenut tämän kirjan asiaankuuluvasti juuri juhannuksen aikaan.

No, ei juhannus ollut kaukana nytkään.

Viveca Sten viettää Ullan blogin kertoman mukaan itse kesänsä tuolla Sandhamnin saarella, jonne hän on sijoittanut dekkarisarjansa tapahtumat. Miten aina jossain pienellä ruotsalaisella saarella sattuukin paljon murhia! ;) Mutta ei se mitään, ovathan ne jännittävää luettavaa.

Tässä kirjassa Nora Linde viettää juhannusta uuden miesystävänsä Jonaksen ja kummankin lasten kanssa Sandhamnin saarella. Noralla on kaksi poikaa ja Jonaksella 14-vuotias tytär Wilma. Juhannus vaikuttaa täydelliseltä idylliltä, kunnes Wilma ei tulekaan takaisin yölliseltä juhlintareissultaan, jolla on ollut toisten nuorten kanssa. Etsinnät eivät tunnu tuottavan tulosta, ja Nora ja Jonas ovat huolesta sekaisin.

Kaiken keskellä he joutuvat vielä majoittamaan kaksi kovia kokenutta teinityttöä, jotka ovat myös olleet juhlimassa ja ovat hukanneet kaverinsa. Lopulta käy ilmi, että näiden tyttöjen kaveripiirissä on myös tapahtunut dramaattisia yön aikana.

Näin aiemmistakin Sandhamn-dekkareista tuttu poliisi, Noran lapsuudenystävä Thomas Andreasson, joutuu keskeyttämään oman perhejuhannuksensa ja tulemaan Sandhamniin tutkimaan murhaa.

Käy ilmi, että nuorten elämä ei olekaan ollut niin viatonta kuin heidän vanhempansa ovat luulleet. Kuten ei myöskään heidän juhannuksen viettonsa. Kun poliisi kyselee nuorilta yön tapahtumista, selviääkin vähitellen yhtä ja toista, kun jokainen vuorollaan kertoo oman tarinansa. Epäiltyjäkin löytyy ja jännittäviä juonenkäänteitä riittää aivan loppuun asti. Sten pitää taitavasti jännitystä yllä. Ja kaiken lisäksi - mikä parasta - hän onnistui sittenkin yllättämään minut, vaikka luulin jo olevani ovelakin salapoliisi tarinan edetessä!

Kyllä dekkarit vain joskus ovat niin parasta! Itse olen hiukan kausiluontoinen dekkarien lukija: joskus en lue niitä pitkään aikaan ja sitten taas saatan lukea monta kerralla. On aikoja, jolloin "murha päivässä pitää lääkärin loitolla"! Nimittäin jostain syystä ajoittain tällainen jännitys on kaikkein paras piristys. Dekkarit ja trillerit vievät ajatukset kaikkein tehokkaimmin pois omista asioista. Ne myös rentouttavat stressaantunutta ja piristävät alakuloista.

Juuri nyt minulla on taas hyvä dekkarivaihe päällä, joten taidan hankkia lisää Stenin ja muidenkin kirjailijoiden dekkareita ensi tilassa!

WSOY 2016
Bon-pokkari 2017, 436 sivua
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

torstai 1. kesäkuuta 2017

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

En ollut aikaisemmin lukenut Jaana Lehtiön dekkareita. Tutustuminen täytyy tietysti aloittaa esikoisesta, ja sehän oli tämä  Joka viisautta rakastaa vuodelta 2013. Pääsin tutustumaan komisario Juha Muhoseen ja moniin muihin värikkäisiin henkilöhahmoihin. Täytyy todeta heti alkuun, että Muhonen ja koko kirja oli hyvin myönteinen uusi tuttavuus ja löytö.

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun Keskuspuiston roskiksesta löytyy karvattoman miehen alaston ruumis. Sitten alkaa tapahtua pitkin kaupunkia, ja ruumiita löytyy milloin mistäkin. Osa vaikuttaa itsemurhilta, mutta ovatko ne sitä? Ja onko näillä kaikilla kuolemantapauksilla jotain yhteyttä toisiinsa? Liittyvätkö ne noituuteen, seksiin vai mihin?

Tapahtumia kuvataan Muhosen lisäksi myös eläkkeellä olevan Hilkka Alivirran näkökulmasta. Hän kiinnostuu ystävänsä Maijan naapuritalon elämästä, siellä kun asuu hänen kouluaikainen tuttunsa, Auli Berg. Hilkalla Auliin liittyy ikäviä muistoja kouluajalta. Nyt Aulin talossa näyttää käyvän salaperäisiä miesvieraita yksi kerrallaan. Keitä he ovat ja mitä tekevät talossa?

Lopulta Hilkalle käy niin, että hän huomaa itse sekaantuneensa rikoksiin, mutta syyllisenä vai uhrina, sitä hän ei tiedä itsekään, kuten takakannessa osuvasti kerrotaan.

Mitä komisario Muhoseen tulee, hän on symppis persoona, joka rakastaa pullaa ja onkin onnistunut lihomaan herkuttelunsa ansiosta. Hän on sinkku, mutta törmää kaupungilla nuoruudenrakkauteensa ja toivoo voivansa lämmittää suhteen uudelleen. Kirjassa seurataan myös tämän suhteen etenemistä. Siinäkin on omat ylä- ja alamäkensä.

Rikosrintamalla on siis vilkasta ja uusia käänteitä tulee moneen kertaan. Lehtiö kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin ja pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Hänellä on dekkarin kirjoittaminen selvästi hanskassa.

Kirjassa on myös sopiva ripaus huumoria, ja varsinkin eläkeläisrouvat Hilkka ja Maija ovat omalla tavallaan hassuja höppänöitä. Muutama omaperäinen persoona piristää kirjaa kummasti.

Se tosin oli itselleni pettymys, että osasin epäillä oikeaa syyllistä jo kauan ennen kirjan loppua. Toki muitakin ehdokkaita oli mietinnässä. Mutta vaikka syyllinen ei lopulta ollut yllätys, tarjosi kirja silti myös omat yllätyksensä. Kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti.

Pidin kirjasta, joten tutustun mielelläni muihinkin Lehtiön dekkareihin jossain vaiheessa.

Ai niin, sen vielä unohdin sanoa, että en usein valvoskele yöllä kovin myöhään, mutta nyt valvoin kahteen asti vain koska oli pakko lukea tämä kirja loppuun!! :)

Myllylahti Oy 2013, 315 sivua

lauantai 27. toukokuuta 2017

Lauri Luhtaniemi: Mielen väreet

Sain Mielen väreet -runokirjan Lauri Luhtaniemeltä arvostelukappaleena. Kirjan kansi ja nimi kuvaavat molemmat hyvin sen sisältöä: kysymyksessä todella ovat mielen väreet, erilaiset mielialat ja mielentilat. Ulkoasu on hyvin laadukas; kirja on kovakantinen ja tyylikkään näköinen.

Kirjan tekstit on jaettu viiden eri otsikon alle, jotka ovat: Varjo, Pimeys, Pohja, Myrsky ja Pinta. Ne kertovatkin kirjasta jo paljon, kuten tuo Mielen väreet -nimikin. Ensimmäisessä osassa on vielä suhteellisen kevyttä elämän ongelmien ja kysymysten pohdiskelua, kun taas seuraavissa kolmessa ollaan todella pimeydessä, pohjalla ja myrskyssä. Viimeisessä, Pinta-nimisessä osassa on sitten päästy pinnalle, entiset on jätetty taakse ja elämä alkaa alusta. Siellä on osittain jo hyvinkin valoisia mielialoja.

Kuten voi noista otsikoistakin päätellä, kirjassa käsitellään kipeitä ja raskaita teemoja. On pelkoa, elämän tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden pohtimista, kipua, toivottomuutta ja jopa harhoja. Kuolema kutsuu ja houkuttelee: toisaalta haluaisi päästä täältä pois, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Elämä väsyttää. Rakkauskin viiltää ja satuttaa.

Yleisotsikoksi kaikelle voisi siis antaa sanan masennus. En tiedä, onko kirjoittaja kokenut itse kaiken mistä kirjoittaa, mutta tuntuisi, että nämä ovat vähän kuin terapiarunoja. Ja ennen kaikkea masentuneille, mielenterveysongelmaisille tai muuten kovia kokeneille tämä kirja tarjoaa minusta hyvää vertaistukea. He varmasti voisivat eläytyä näihin teksteihin. Sairastin itse nuorena pitkään vakavaa masennusta, ja tällaisia runoja olisin varmasti mielelläni lukenut silloin.

Kirjaa kuvaa hyvin esimerkiksi runo Väsynyt, josta tässä ote:

Miksi minua näin ahdistaa,
väsyttää yhä vain enemmän,
minut maahan lannistaa,
minua maahan painaa,
luovuttaa voisin  ...

Kirjallisessa ilmaisussa kirjoittajalla on vielä hiomisen varaa, mutta hän on käsittääkseni nuori, joten hänellä on aikaa kehittää ilmaisuaan. Paikka paikoin tekstistä löytyi persoonallisia ja mielenkiintoisia ilmaisuja, kuten "puhallan punaista savua", "mikä sääntö minussa on kaiken tehnyt karuksi", "kunpa näkisit ajatukseni, niin kauniisti tanssivat" tai "tahdon kilisyttää tähtiä". Näistä itse pidin.

Pilkkuja monissa runoissa oli liikaakin eli sellaisissakin paikoissa, joihin ne eivät kuuluisi.

Tässä vielä ote runosta Hiljainen ovi, jossa on sisältönsä puolesta mielestäni ajatusta:

Yhteisön julistuksen mukaan olet
mieleltäsi sairas ja epätasapainoinen,
jos et ajattele ja käyttäydy kuin valtaosa sen,
olet viallinen, jos et rooliisi sopeudu,
etkä ole valmiiden mallien mukaan toimiva

Ne tahtovat sinun olevan
hiljainen ovi, jonka saranat eivät äännä ...

Viimeisen osion runoissa on tosiaan jo toivon pilkahdusta, jota kuvaa tämäkin ote runosta - runosta, jonka nimi kylläkin on Itsesääli, mutta sen sisältö on melko valoisa:

Elämässä ihmettelin
miksi minulle aina satoi,
sinä huomautit minulle,
että seisoin räystään alla

Aivan viimeisen runon nimi onkin sitten Mielen tasapaino. Se on myös melko valoisa runo, joskin kirjoittaja toteaa moniselitteisesti: "Nyt olen seesteinen kuin jäätynyt helvetti."

Kirjoittajalla on myös kotisivut osoitteessa mielenvareet.blogspot.com ja lisäksi Facebookista hänen sivunsa löytyvät samalla Mielen väreet -nimellä.

Kiitos Lauri Luhtaniemelle arvostelukappaleesta!

Lauri Luhtaniemi 2016, 135 sivua (omakustanne)

tiistai 16. toukokuuta 2017

Blogisynttärit ja kirja-arvonta

Tänään on vuosi siitä, kun perustin tämän blogin, jonka nimi oli aluksi Koukussa kirjoihin. Kirjabloggaajana olen kylläkin jo noin puolitoistavuotias, koska ehdin pitää ensimmäistä blogiani Syksyn lehtiä Wordpressissä reilun puoli vuotta ennen kuin siirryin tänne Bloggeriin.

Harmi kyllä se .fi -tunnus oli maksullinen, joten viime syksynä kun se olisi taas pitänyt maksaa, annoin olla, eikä sitä ensimmäistä blogia siis enää ole olemassakaan. Olin lukenut siihen kirjoja melko hirvittävän määrän puolessa vuodessa. Joitain postauksia kyllä säästin itselleni muistoksi.

Tähän blogiin on vuoden aikana kertynyt 81 postausta, joista osa on kyllä sekalaisia tyyliin hyvää joulua tai poistuin instagramista. Mutta useimmat ovat toki kirja-arvioita. (Instagramista puheen ollen, ne jotka ovat Instassa, taitavat jo suunnilleen tietääkin, että olen siellä taas! Pysyinköhän pois ehkä viisi päivää?!)

Ensimmäisen postauksen tein vuosi sitten kirjasta Homer-kissan uskomaton elämä, joka oli suloinen tositarina sokeasta kissasta (muistaakseni se oli sokea??). Sen jälkeen on ollut kirjoja laidasta laitaan: kevyttä ja vakavaa, runoja, romaaneja, tositarinoita ja muutama tietokirjakin.

No, ajattelin tehdä pienen listan itselleni tärkeimmistä postauksista, mutta en taidakaan jaksaa. Flunssa vaivaa nimittäin! Selasin postauksia tuossa ja oli liikaa vaihtoehtoja; se alkoi väsyttää...

Mutta se ARVONTA!

Joskus toisella kertaa voin arpoa jotain tunnetummilta kirjailijoilta, mutta nyt halusin tukea runoilijaystävääni Meri-Hannele Palmia, joka luonnollisesti on vielä tuntematon, koska on julkaissut vasta esikoisrunoteoksensa. Siksi ostin häneltä 2 kpl kyseistä runokirjaa, joista toisen arvon täällä blogissa ja toisen Instagramissa osallistuneiden kesken. Molemmissakin toki voi osallistua. Mutta samalle henkilölle en anna molempia kirjoja :)

Meri-Hannelen runot ovat herkkiä, kauniita ja syvämietteisiä. Tuossa yllä olevassa kuvassa on ote kirjan nimirunosta - kirjan nimihän on Olet silmäterä. Detaché. Olen myös kirjoittanut kirjasta arvion blogissani vajaa vuosi sitten; se löytyy täältä. Ja on myös blogini luetuimpien tekstien listalla sivun oikeassa reunassa.

Tuolloin vuosi sitten, kun sain tietää yli 20 vuotta sitten tuntemani Meri-Hannele Palmin julkaisseen runokirjan, emme olleet edes kuulleet toisistamme niihin yli 20 vuoteen. Ja aikoinaan olimmekin vain tuttuja, ei sen enempää. Kun tein tuon postauksen blogiini, hän ei tiennyt, kuka sen oli kirjoittanut, mutta kun hän monta kuukautta myöhemmin yllättäen lähetti blogini sähköpostiin viestin ja kiitti postauksesta, "jouduin" paljastamaan, että "minä se ihmeellinen bloggaaja vain olinkin".... Siitä asti olemme olleet yhteyksissä ja jakaneet tätä kirjabloggaajan ja runoilijan elämää.

Eli arvontaan osallistuminen:

Osallistu kommentoimalla tätä postausta. Ja liitythän myös blogini seuraajaksi, jos et ole jo :)
Suoritan arvonnan kaikkien kommentoineiden kesken maanantaina 22.5. kello 12.

Niin ja se vielä jäi sanomatta, että laitathan jotain yhteystietoa (esim. sähköpostiosoite) mukaan, jos osallistut arvontaan. Ellei sinulla sitten ole blogia, josta löytyy yhteystietosi.

TIEDOKSI 25.5.2017:

 Laitoin tämän aikaisemmin tuonne kommentteihin, mutta laitetaan se nyt vielä tähänkin. Kirjan voitti siis Paula Kirjan pauloissa -blogista. Hän ei vain ole vastannut sähköpostiini. Jos vastausta ei ala kuulua, suoritan arvonnan uudestaan... mutta odottelen vielä.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kaija Lehmuskallio: Nokkosmadonna

Nokkosmadonna on uutuusromaani, joka kuvaa elämäntapaa Gentgårdin eli Kenttilän kartanossa viime sotien aikana. Kartanot olivat aikanaan omavaraisia ja tarjosivat työtä monille ihmisille, mutta tuolloin sotien aikana kartanokulttuuri alkoi kuihtua. Kartanoiden sisäistä elämää tunnetaan vähän, mutta tämä romaani antaa hyvän kuvan tuon ajan kartanoelämästä.

Gentgårdin kartanon omistaa vapaaherra Willem von Genthahn puolisoineen. Heillä on kaksi tytärtä ja poika, kartanon perijä Rolf. Mutta kirja ei kuvaa pelkästään tämän aatelisperheen elämää, vaan hyvin paljon (ja melkein enemmänkin) myös kartanon köyhiä alustalaisia. Sekä Temmelän sivutilan tilanhoitajan Elias Koroilan perhettä. Yhtenä tärkeänä henkilönä onkin Elias ja Anna Koroilan tytär Katri, jonka vaiheita seurataan ajoittain myös minä-muodossa: hänen kasvuaan, rakkauttaan Pihlaman Kristeriin ja pyrkimyksiään päästä eteenpäin opintiellä.

Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta Lehmuskallio pitää tarinan taitavasti kasassa, eikä henkilöiden paljous ainakaan minusta vaikuttanut sekavalta. Kussakin luvussa nimittäin esiintyy yleensä vain muutama henkilö, joihin erityisesti keskitytään.

Toinen kirjan ominaispiirre on se, että se todellakin kuvaa elämäntapaa enemmänkin kuin kertoo (nopeasti etenevää) tarinaa. Kyllä tässäkin kirjassa myös tarina on, mutta se etenee hitaasti ja verkkaisesti kuin maalaiselämä itse. Kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti pyykinpesut, saunomiset ja monet muut arjen asiat ja yksityiskohdat.

Minulla kestikin pitkään päästä sisälle kirjaan juuri tuon hitaan etenemisen takia. Mutta mitä pitemmälle luin, sitä suuremman vaikutuksen Nokkosmadonna teki minuun. Minusta alkoi suorastaan tuntua, että tämähän on mestariteos! Niin taitavasti ja asiantuntevasti Lehmuskallio kirjoittaa ja kuvaa tuota aikaa. Kuulinkin, että hän on kirjoittanut tätä kirjaa vuosien ajan ja tehnyt valtavan määrän tutkimustyötä - ja se näkyy. Hän tietää, mistä  kirjoittaa.

Lehmuskallio osaa hyvin kuvata sekä henkilöitään että heidän elämänvaiheitaan. Monenlaisia ihmiskohtaloita piirtyy lukijan silmien eteen. Heidän kauttaan saakin monipuolisen kuvan tuosta ajasta. On iloja ja surua, unelmia ja tragedioita. Sekä ihmisten että tapahtumien rumuus ja kauneus välittyvät tekstistä elävästi. Kerronta on ajoittain hyvinkin naturalistista: kuvataan esimerkiksi rottien tappamista tai jonkun miehen syyläistä kalua saunassa. Kaikki tämä kaunistelematta ja yksityiskohtaisesti. Mutta samoin myös kauneutta ja ilon hetkiä kirjoittaja kuvaa hienosti.

Kirjan takakannessa sanotaan: "Nokkosmadonna on kunnianosoitus Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden ihmisenmuotoiselle menneisyydelle." Juuri näin koin itsekin, mitä pitempään luin. Nokkosmadonna oli kuin vanha Suomi-filmi. Se kannattaa ehdottomasti lukea, jos Suomen historia ja vanha maalaiselämä kiinnostaa. Sen lukeminen on yksi hyvä tapa juhlistaa Suomen satavuotista itsenäisyyttä.

Sota näyttäytyy kirjassa aluksi hyvin vähän, se on jossain taustalla, mutta kartano elää omaa elämäänsä. Myöhemmin sotakin tulee lähemmäs: on evakkoja ja sankarihautajaisia.

Romaanin aines koostuu suullisesta historiasta (oral history). Siinä juuri näkyy Lehmuskallion huolella tekemä taustatyö.

Kirjailija "on palkittu tieteellisistä lukemisen kulttuuritekniikan oppimistutkimuksistaan ja dosenttina alansa kehittämisestä. Hän on toiminut vuosia kansainvälisenä asiantuntijana. Hän on kirjoittanut haluttuja oppikirjoja ja julkaissut useita runokokoelmia", kertoo takakansi.

Sanottakoon vielä, että kun alkuun pääseminen tämän kirjan kanssa oli minulla hidasta, viimeiset parisataa sivua luinkin jo aivan ahmien. Tämä oli todella vaikuttava teos! En nyt ole mikään klassikkoasiantuntija enkä kirjallisuustieteilijä, mutta jos minulta kysyttäisiin, tässä romaanissa on klassikon ainesta.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle!

Kvaliti 2017, 461 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

torstai 11. toukokuuta 2017

Nils-Aslak Valkeapää: Kevään yöt niin valoisat - #runo100

Tässä keväällä sain idean lainata tämän kirjan kirjastosta, kun luin siitä Kirjojen Pyörteissä -blogista. Nyt löysin sen yhdeltä pöydältä loputtomien kirjakasojeni alta ja luin sen vihdoin (pieneksi välipalaksi, kun on paksu romaani juuri luettavana).

Saamelainen Nils-Aslak Valkeapää käy herkissä runoissaan läpi Lapin vuodenajat keväästä kevääseen. Luonnon kauneuden keskellä hän myös miettii rakkautta, maailman tilannetta ja saamelaisten asemaa.

Valkeapäällä on taito sanoa lyhyesti paljon - vain muutamalla sanalla ja rivillä. Useimmat hänen runoistaan ainakin tässä kirjassa ovatkin lyhyitä. Ihailen sitä taitoa sisällyttää muutamaan sanaan paljon sisältöä ja tunnetta. Varsinkin luontoa ja rakkautta kuvaavissa runoissa on suurta herkkyyttä ja syvyyttä.

Saamelaisiin kohdistuvista asenteista hän kirjoittaa muun muassa näin:

Ei kai vain puhunut
primitiivikulttuurista
yksinkertaisesta kansasta

ei kai vain sanonut
että h e toivat sivistyksen

Lapin luonto näkyy runoissa, joissa on tuntureita, kevään valoisia öitä, kesän lyhyyttä, poroja ja kaamosta.

Tuuli jutaa tuntureita
syksy riisuu sydämeni
riipii lehdet

Ja toisessa runossa:

Mieli niin vaiti
ajatusten jäämeri

Keväällä taas:

...auringon joiku
elämän joiku...

Rakkausrunoissa ikävöidään rakastetun kohtaamista, mutta kun se lopulta tapahtuu, ei enää tiedäkään, mitä pitäisi sanoa ja mihin kädet panna. Tai onko se enää tottakaan, mitä joskus oli - mitä jos asiat ovat muuttuneet? Orastavan rakkauden herkkää epävarmuutta.

Kaunis runoteos, jossa on lisäksi Valkeapään omia piirroksia kuvituksena.

Kirjayhtymä 1980, 62 sivua
Saamenkielestä suomentanut Anneli Rosell (joka on kirjoittanut myös saatesanat)

Helmet-lukuhaaste 2017:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

P. S. Harmi että kuvastani tuli näköjään aika huono...

torstai 4. toukokuuta 2017

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Kirjablogeista löytää paljon hyviä lukuvinkkejä. Tästäkään kirjasta en ollut jostain kumman syystä aikaisemmin kuullut, vaikka se oli ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2012, mutta koska nykyään seuraan kirjablogeja, löysin tämänkin kirjan ja sehän oli hankittava!

Olen nimittäin ollut itsekin myyjänä, vaikkakaan en vielä toistaiseksi kirjakaupassa (asiaan saattaa kyllä olla tulossa korjausta lähitulevaisuudessa). Ja olipa myyjänä sitten millaisessa liikkeessä tahansa, on varmaa, että asiakkaita on moneen lähtöön ja heidän tempauksistaan saisi monetkin kirjat kirjoitettua.

Koska kirjat ovat lähellä sydäntäni, minua tietysti kiinnosti tietää, millaisia asiakkaita kirjakaupoissa on. Tässä kirjassa on siis kirjakauppojen asiakkaiden koottuja lausahduksia elävästä elämästä eri puolilta maailmaa, lähinnä englanninkielisistä maista. Ja totuus voi todella olla joskus tarua ihmeellisempää! Niin hauskoja nämäkin tosielämän tapaukset ovat.

En nyt suorastaan ääneen nauranut lukiessani, mutta hyvin hymy huulessa kyllä luin tätä kirjaa. Se oli todellinen hyvän mielen kirja ja sopiva kevennys tähän väliin. Välipala, jonka lukaisin ennen kuin alan urakoida erästä paksua romaania, jota ei niin äkkiä luetakaan.

Kirja koostuu eri pituisista, mutta yleensä lyhyehköistä vuoropuheluista asiakkaan ja kauppiaan välillä. Siellä täällä seassa on myös kirjaa elävöittäviä hauskoja pilakuvia. Kuvituksesta vastaa The Brothers McLeod.

Parhaan kuvan kirjasta saa käytännön esimerkkien kautta. On vain vaikea valita, mitä esimerkkejä ottaisin, mutta yritetään...

ASIAKAS: Anteeksi, en muista kirjan nimeä, kirjoittajaa tai mistä kirja kertoo, mutta tiedän, että nimessä oli kaksi sanaa...
KAUPPIAS: Selvä, missä näitte kirjan?
ASIAKAS: En muista - älkää hoputtako. Ne kaksi sanaa olivat "jotain" ja "jotain".
KAUPPIAS: "Jotain" ja "jotain"? Ei nyt tule kyllä valitettavasti mitään mieleen. Muistatteko, miltä kirja näytti?
ASIAKAS: Ettekö voi vain etsiä sitä koneelta?
KAUPPIAS: Mutta... Minulla ei ole mitään, millä etsiä.
ASIAKAS (ottaa paperia ja kynän): Katso, kirjoitat koneelle vain näin: ".... ja .... ". En voi uskoa, että olet noin tyhmä!

************************

ASIAKAS: Onko tästä kirjasta painettu jotain toista versiota?
KAUPPIAS: Voin tarkistaa sen koneelta.
ASIAKAS: En vain pidä tämän loppuratkaisusta.

************************

ASIAKAS: Teillä varmaan on niin ihanan paljon aikaa lukea; istutte vain täällä kirjojen ympäröimänä.
KAUPPIAS: Mitä te teette työksenne?
ASIAKAS: Minäkö? Olen töissä vaatekaupassa.
KAUPPIAS: No teillä varmaan on sitten niin ihanan paljon aikaa sovittaa erilaisia vaatteita; seisoskelette vain siellä vaatteiden ympäröimänä.

************************

ASIAKAS: Hei, jos ostan kirjan, luen sen ja tuon sen takaisin, saanko vaihtaa sen toiseen kirjaan?
KAUPPIAS: Ette...., koska silloin emme tienaisi toiminnastamme mitään.
ASIAKAS: Ai.


..... ja tässä oli vain muutama näyte; kirjasta löytyy mitä erilaisimpia tilanteita. Mukavaa komediaa ja kevennystä silloin, kun ei jaksa lukea mitään kovin raskasta tai ei ehdi lukea paksuja kirjoja. Näitä vuoropuheluita voi lukea vaikka vain muutaman kerrallaan silloin kun ehtii. Mutta kirjan kyllä ahmaisee kerrallakin läpi hyvin nopeasti, kuten itse tein.

Kustannusosakeyhtiö Nemo 2012, 114 sivua
Suomentanut Aino Partanen

P. S. Kuvastani ei ehkä saa selvää. Kirjan kannessa asiakas kysyy: "Missä teillä on fiktiivinen kaunokirjallisuus?"

Bandi: Syytös. 7 kertomusta Pohjois-Koreasta.

"Myong-chol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua, sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen. Sellainen oli maailma jossa hän eli. Laki vaati kansaa nauramaan kärsimyksen keskellä ja nielemään karvaimmatkin antimet. Myong-chol asteli eteenpäin, ruumis ja mieli musertuneena tuon ylivoimaisen mahdin langettaman tuomion epäoikeudenmukaisuudesta..."

Tämä on eräs kuvaava ote tästä pohjoiskorealaisesta novellikokoelmasta. Myong-chol ei saanut anomaansa matkustuslupaa kotikyläänsä, vaikka hänen äitinsä oli siellä kuolemaisillaan. Eikä ilman matkustuslupaa saa matkustaa tai voi käydä huonosti...

Syytös on harvinainen kirja, koska se on ensimmäinen Pohjois-Koreassa edelleen asuvalta kirjailijalta julkaistu teos. Novellit, jotka on kirjoitettu jo 90-luvulla, on saatu salakuljetettua Etelä-Koreaan, jossa ne ensin julkaistiin vuonna 2014, ja nyt ne on käännetty jo monelle kielelle.

Kirjan jokaisessa novellissa pohjoiskorealainen systeemi esiintyy kaikessa järkyttävyydessään ja ahdistavuudessaan. Yksilöt ovat täysin tukahduttavan yhteiskunnan puristuksissa. He joutuvat vain näyttelemään rooliaan, jota koko elämänsä ajan harjoittelevat, kuten Näytös-nimisessä novellissa todetaan. On teeskenneltävä itkua, kun diktaattori kuolee, ja käytävä häntä suremassa muistoalttarilla joka päivä. Mutta jos oikeasti itkettää, on naurettava ja hymyiltävä.

Systeemin etu menee aina yksilön edun edelle. Yksilöllä ei käytännössä ole oikeuksia ollenkaan. Heitä voidaan siirrellä kuin pelinappuloita. Kansalainen voidaan karkottaa kotikaupungistaan ja laittaa loppuiäkseen mustalle listalle vaikka vain siksi, että hänen sukulaisensa teki jotain sopimatonta, esimerkiksi loikkasi Etelä-Koreaan. Pakkotyöhön voi joutua juuri tuosta ilman matkustuslupaa matkustamisesta. Toimittajan pitää kirjoittaa juttunsa niin, että puolue on niihin tyytyväinen, vaikka ne sitten olisivat valetta. Ja jopa asunnon ikkunaverhoista tulee huomauttamista.

Toisaalta on kiinnostavaa saada tietoa tuon suljetun, tuntemattoman ja salaperäisen maan sisältä. Mutta toisaalta on myös hirveän surullista lukea näitä tekstejä ja tajuta, että jossain ihmiset oikeasti elävät tätä elämää. Eikä heillä ole vaihtoehtoja. Jotkut pakenevat, mutta hekin henkensä uhalla. Jos pakomatkalla jää kiinni, käy huonosti.

Kauanko kestää, että Pohjois-Koreakin avautuu ja vapautuu? Toivon hartaasti ja sydämeni pohjasta, että vielä sekin päivä nähdään! Onhan muitakin mahdottomuuksia historian saatossa nähty.

Samoin kuin muut kirjabloggaajat, ihmettelin minäkin vain sitä, miten paljon tietoa salanimellä Bandi esiintyvästä kirjoittajasta esipuheessa kerrotaan. Jos nuo tiedot päätyvät tai ovat jo päätyneet Pohjois-Koreaan, kuinka käy Bandin? Eiköhän Pohjois-Korealla ole vakoilijoita Etelä-Koreassa, joten luulisi heidän tietävän tästä kirjasta...

Mutta jos Bandi vielä elää, toivottavasti hän jatkaa kirjoittamista. Kunpa hän saisi elämänsä aikana nähdä ja kokea, kun kaivattu vapaus tulee hänen maahansa.

Kustantamo S & S 2017, 189 sivua
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa

Helmet-lukuhaaste 2017:
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

P. S. Vielä kiitokset Reader, why did I marry him? -blogin Ompulle, jonka Facebook-arvonnasta tämän kirjan voitin! Olinkin todella halunnut lukea tämän kirjan, ja se olikin ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka lukuelämys olikin surullinen.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Syksyn Lehti poistui Instagramista

... eli tiedotusluontoista asiaa...

Minussa on se paha vika, että olen ollut innoissani kovin monesta asiasta yhtä aikaa ja yrittänyt olla mukana vähän kaikessa aivan liian täysillä. Ei saisi. Sitä väsyy ja stressaantuu. Sitä paitsi minulla on paha tapa joutua helposti koukkuun asioihin, jotainhan siitä kertonee tämän blogin "koukussakirjoihin" -osoitekin. Ja se, että itse asiassa blogejakin minulla on niin monta, etten viitsi edes sanoa...

Olin jotenkin alkanut pärjätä Facebookin kanssa niin etten ole liikaa siellä, mutta kun elämääni tuli älypuhelin ja Instagram, peli oli pelattu. Olin niin koukussa Instagramiin, ettei mitään rajaa. Poistinkin Instan vähäksi aikaa puhelimestani, mutta eipä aikaakaan, kun palasin takaisin. Joten se ei ollut ratkaisu. Ratkaisun piti olla jotain lopullisempaa.

Ja tänään minä kerta kaikkiaan kypsyin ihan lopullisesti. Kesti hetken ennen kuin löysin paikan, josta käyttäjätilin lopullinen poistaminen onnistui - mutta löytyihän se sieltä. Testasin sitä ensin poistamalla henkilökohtaisen Insta-tilini, ja hyvinhän se sujui. Tarkoitus oli sitten odottaa, jos ihmiset vielä haluaisivat sanoa jotain minulle vastaukseksi "viimeiseen viestiini", mutta en jaksanut kovin kauan odottaa, koska reaktioita ei kauheasti tullut näin päivällä (kaikkien ollessa ehkä töissä). Poistin tilin eikä sitä enää ole.

Ja enhän minä sentään maailmasta mihinkään kadonnut! Täällä olen edelleen. Blogini on ihan vapaasti seurattavissa, sitä voi kommentoida ja laittaa jopa sähköpostia, jos siltä tuntuu. Facebookissa on myös blogini sivut nimellä Kirjojen kauneudesta blogi; sielläkin saa tykkäillä. Ja olenhan minä itse henkilökohtaisestikin Facebookissa. Jos haluaa, voi fb-kaveriksikin tulla. Ainakin jotkut tietävätkin nimeni.

Facebookia seuraan pelkästään tietokoneella enkä muutenkaan ole siihen niin pahasti koukussa, koska lopulta Instagram oli paljon mukavampi. Siellä oli kuvia (ja miten kivoja kuvia!!) eikä kaikenlaista turhaa väittelyä, joka ei minua kiinnosta. Siellä en vain pystynyt olemaan, koska olin siellä koko ajan... ja haluan sentään elääkin.... ja LUKEA - eikös sitäkin ollut tästä tarkoitus tehdä?!? Kirjabloggaajia kun ollaan...

Siis luetaan - ja ollaan yhteyksissä! :)

maanantai 1. toukokuuta 2017

Miika Nousiainen: Juurihoito

Vappuviikonloppuun mahtui monenlaista ohjelmaa, mutta ehdinpä myös vihdoin lukea tämän kauan odottamani Miika Nousiaisen romaanin. Se toikin oman piristävän lisänsä vappuuni.

Olin lukenut joidenkin pettyneen siihen, ettei tämä kirja ollut yhtä hillittömän hauska kuin esimerkiksi Vadelmavenepakolainen. (Muita Nousiaisen kirjoja en itse ole tähän mennessä lukenutkaan, joten en osaa niistä sanoa.) Joku kirjoitti, että Nousiainen yllättää vain kerran. Totta kyllä, ettei Juurihoitoa lukiessa naurattanut koko ajan ja siinä oli paljon vakavaakin asiaa, mutta itse en kokenut sitä pettymyksenä. Huumoria kuitenkin oli - ja mikäs velvollisuus Nousiaisella olisi pelkästään naurattaa kansaa? Minusta hän käsitteli hienosti niitä vakavia teemoja, joihin kirjassa puuttui.

Tarina alkaa siitä, kun keski-ikäinen Pekka Kirnuvaara menee hammaslääkäriin, jolla on sama harvinainen sukunimi kuin hänellä. Koko ikänsä Pekka on kärsinyt isän puutteesta - isän, joka katosi hänen elämästään jo kun Pekka oli pieni. Eikä hän ole tiennyt, mihin isä lähti. Käy ilmi, että hammaslääkäri Esko Kirnuvaara onkin hänen veljensä, ja erinäisten vaiheiden jälkeen veljekset lähtevät matkalle selvittämään kadonneen isänsä arvoitusta.

Matka johtaa heidät ensin Pohjois-Karjalaan ja sitten aina vain kauemmas: Ruotsiin, Thaimaahan ja Australiaan asti. Ja uusia sukulaisia löytyy. Mutta missä on heidän kaipaamansa isä? Tämän arvoituksen ratkaisua sekä miehen jälkeläiset että tämän kirjan lukijat joutuvat odottamaan pitkään ja hartaasti.

Nousiainen piirtää sisaruksista hyviä luonnekuvia. Varsinkin lukijaa viihdyttävät värikäs, ristiriitainen ja railakkaasti kiroileva Sari sekä hammaslääkäri Esko, joka "ei uskalla kohdata ketään, jonka suuta ei pysty tukkimaan poralla". Riemukkainta huumoria Nousiainen repii juuri tästä jäykästä hammaslääkäriveljestä, jonka elämässä ei muuta olekaan kuin hampaat. Hampaisiin liittyen sain monet hyvät naurut tätä kirjaa lukiessani. Myös huonojen hampaidensa ongelmia salailemaan pyrkivä Pekka saa hymyn huulille.

Toisaalta kaikista sisaruksista juuri Esko kokee tarinan edetessä suuria muutoksia elämässään.

Mitä hampaisiin tulee, olihan siinä nauramista, mutta itselläni oli toisaalta huonokin ajoitus Juurihoidon lukemisessa, koska hampaiden kanssa on viime aikoina ollut ongelmia. Hammassäryn kera luettuna kirja aiheutti kieltämättä ahdistustakin! Mutta omapa syyni, kun en ole priorisoinut hammaslankaa yhtään sen korkeammalle kuin Pekka ;) Ja ehkäpä nyt arjen tullen voisin vihdoin uskaltautua hammaslääkäriin...

Nautin kirjassa huumorin lisäksi myös siitä, miten Nousiainen ottaa siinä kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin niissä eri maissa, joissa sisarukset löytävät uusia sisaruksia. Yhdistävä nimike näille ongelmille on vähemmistöjen ja köyhien asema ja se, miten heitä kohdellaan. Vaikka tämä ei välttämättä mikään maailmanparannuskirja numero yksi olekaan, vaan lähestyy aihetta viihdyttävän tarinan kautta, on siinä paljon hyviä ajatuksia.

"Olemme käyneet Helsingissä, Lieksassa, Södertäljessä, Thaimaassa ja Australiassa. Ja joka paikassa sama kiista. Kuka oli täällä ensin? Missään ei kysytä, että mitenkäs tässä voitaisiin olla rinnakkain", kirjassa pohditaan.

Vadelmavenepakolaisessakin oli minusta aika terävää satiiria, ja oli sitä myös Juurihoidossa. Vai mitä sanotte tästä: "Kiinassa yhden lapsen politiikka johtui liikakansoituksesta. Kaveripiirissäni se johtui siitä, että ensimmäinen lapsi oli kerran vähän ärsyttävä brunssilla." 

Sekä yhteiskunnallisia asioita että ihmisten luonteita ja tapoja Nousiainen osaa analysoida terävästi, mutta henkilöhahmoihinsa lämmöllä suhtautuen. Aika mielenkiintoinen kevyen ja vakavan sekoitus Juurihoito on. Tykkään.

Otava 2016, 332 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Tässäpä vaihteeksi uusintapostaus vanhasta Syksyn lehtiä -kirjablogistani. Olin kuullut tästä Pauliina Vanhatalon omiin kokemuksiin pohjautuvasta masennuskirjasta paljon jo ennen sen ilmestymistä, ja osallistuinpa Facebookissa sen Keskivaikeisiin virtuaalijulkkareihinkin. Sen jälkeen olikin aika tilata se itselle. Tässä se mitä silloin reilu vuosi sitten kirjasta kirjoitin.

Kirjassaan useita romaaneja kirjoittanut kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoo avoimesti omasta masennuksestaan, josta hän sai keskivaikean diagnoosin. Aloin lukea kirjaa 11.3. (2016) ja huomasin sen olevan hänen sairautensa virallinen kaksivuotispäivä. Sinä päivänä vuonna 2014 hän käveli psykiatrin vastaanotolle itsenään ja käveli sieltä ulos mielenterveyspotilaana, kuten hän itse asian ilmaisee.

Arvostan todella paljon sitä, että joku uskaltautuu kertomaan sairaudestaan näin avoimesti, ja koska kysymyksessä on kirjailija, hänellä on sana hallussa ja kyky ilmaista näitä kokemuksia todella osuvasti. Vanhatalo kertoo erityisesti vaikeudesta olla sekä introvertti kirjailija että perheenäiti. Hän kokee huonoutta sekä kirjailijan että äidin roolissa, ja toteaa, että olisi helpompi hyväksyä epäonnistuminen toisessa, kun olisi onnistunut edes toisessa.

Sekä introverteille että äideille - ja tietenkin masentuneille - mitä parhainta vertaistukea siis tämä kirja. Itse en ole äiti, mutta introvertti ja helposti masentuva kyllä, joten löysin paljon yhteistä kirjailijan kanssa.

Mitä "kirjailijana epäonnistumiseen" tulee, niin mielestäni Vanhatalo on hyvä kirjailija. Harmillista vain on se, että Suomen kokoisessa maassa on vaikeaa saada paljon lukijoita kirjoilleen, vaikka osaisi kuinka hyvin kirjoittaa. Ymmärrän kuitenkin, että luovan alan työntekijöiden on varmasti helppo potea alemmuuskompleksia, vaikka olisivat kuinka hyviä.

Mutta rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole pelkästään raskasta luettavaa, vaan monesti sain myös hyvät naurut, kun Vanhatalo osasi sanoa niin osuvasti ja hauskasti jonkin asian, josta itsellänikin on kokemusta - tai myös josta ei ole kokemusta.

Eikä kirja kerro pelkästään masennuksesta, vaan myös rakkaudesta omaa miestä ja lapsia sekä myös taloon saapuvaa koiraa kohtaan. Kirja kuvaa mielenkiintoisesti kirjailijan työtä. Se kertoo elämästä ja vuodenajoista. Mutta toki siinä myös mietitään mielen terveyttä ja sairautta - mikä on sairautta ja mikä ihmisen persoonallisuutta, mistä voi odottaa parantuvansa ja mistä ei.

Lopulta kirjoittaja toteaa viisaasti: "Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi." Lohdullinen ajatus.

Kustantamo S & S 2016, 234 sivua

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Tämä Veera Vaahteran uutuuskirja ilmestyi tällä kertaa vain e-kirjana ja pokkarina. Erona moniin muihin Vaahteran kirjoihin tässä on myös se, että kirjassa ei tällä kertaa seikkaile / kohella sinkku, vaan jo perheellinen nainen.

Kirjan nimen mukaisesti päähenkilö Matleenan elämä todella on hyvinkin sopivasti sekaisin, ellei enemmänkin. Hänellä on miehensä Teron kanssa kaksi pientä lasta, joita Tero on jäänyt koti-isänä hoitamaan. Mies kuitenkin käsittää isyyden tarkoittavan lähinnä sitä, että lasten kanssa leikitään koko ajan - kotitöillä ei ole niin väliä. Joten kun Matleena tulee väsyneenä töistä kotiin, häntä odottaa aina kauhea sotku ja kaaos.

Eikä töissä ole sen helpompaa. Matleena on kirjastotoimenjohtaja, jonka alaiset ovat toistensa kimpussa kuin pahaiset kakarat, joten hän joutuu töissäkin toimimaan erotuomarina. Muutenkin kyseiset alaiset vaikuttavat hyvinkin rasittavilta.

Mitä tapahtuu, kun Matleena ei vain jaksa enää? Kun hän päättää, ettei siivoa enää miehensä sotkuja eikä anna työkaverien pompotella itseään. Melkoinen soppa siitä ainakin syntyy, kuten kirjan kannessakin luvataan.

Kaiken lisäksi samaan aikaan niin kovin houkuttavalta tuntuu eräs "huomaavainen ja huoliteltu Juhani" (takakannen sanoin).Työkuvioista hänkin, mutta ainoa joka ymmärtää. Hän on ainoa, jonka seurassa Matleena enää voi rentoutua.

Mihin tämä kaikki siis johtaa? Ovatko työpaikan ja perheen sotkut korjattavissa vai mitä tapahtuu? Miten käy Juhanin kanssa? Monen kommelluksen kautta kirjassa lopulta päästään ratkaisuun, joka minusta vaikutti hyvältä. Voi hyvillä mielin laskea kirjan kädestään.

Sen verran paljon kaaosta ja stressiä tässä kirjassa kyllä oli, että onneksi oli aina välissä pieni ripaus huumoria sitä keventämässä. Niin, ja romantiikkaa. Niiden avulla tarina imaisi minut mukaansa. Lisäksi Matleenan tunteisiin, niin iloihin kuin suruihinkin, oli helppo eläytyä, joten oli kiinnostavaa seurata hänen vaiheitaan.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän chick lit -genren sinkkutarinoista, joihin näin lapsettomana on helpompi eläytyä. Ne ovat myös yleensä kevyempiä, koska sinkkuelämä nyt on tietyssä mielessä "helppoa" - riippuu tietysti monista tekijöistä sekin. Toki siinäkin on ongelmia aivan tarpeeksi. Totta kai monet kärsivät sinkkuudestaan kovastikin, mutta itse kun olin pitkään sinkkuna, olin monesti suht tyytyväinen (paitsi silloin kun oli sydänsuruja!). Mutta se sinkkuudesta. Se piti sanomani, että pienten lasten töissä käyville äideille tämä kirja varmasti tarjoaa oivaa vertaistukea. Samoin kuin hankalien alaisten kanssa painiskeleville.

Mutta jos haluaa todella kevyttä luettavaa, niin kevyimmästä päästä tämä stressaantuneen uraäidin tarina ei kylläkään ole. Toki siinä on kevennyksiä välillä, ja loppu myös keventää tunnelmaa - sen verran kai voin paljastaa.

Joka tapauksessa hyvä kirja, ja hienosti Vaahtera (Vanhatalo) kehitteli tarinaa eteenpäin ja vei sen aina helpottavaan loppuun asti.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017, 244 sivua
Yhteistyössä Bonnier Books Finland (Bon-pokkari)

Helmet-lukuhaaste 2017:
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Carita Harju: SAUNA - aito suomalainen elämys

Sauna on vanha suomalainen perinne, alkaen jo 10 000 vuoden takaisista maakuoppasaunoista. Aiheesta onkin julkaistu pelkästään Suomessa puolisensataa teosta. En ole niihin muihin tutustunut, joten en osaa verrata. Tämän uutuuskirjan erottanee muista ainakin se, että se on kirjoitettu 2010-luvun näkökulmasta.

Kirja on hyvin värikäs, täynnä upeita värikuvia sauna-aiheeseen liittyen. Kuvat on ottanut Hanna Söderström ja hänen lisäkseen joukko erikseen lueteltuja kuvaajia. Jo pelkästään kuvat saavat innostumaan aiheesta ja tekee mieli päästä heti saunaan - tai, mikä parasta, mökille saunomaan.

Kirja on jaettu neljään osaan neljän vuodenajan mukaan. Osittain näissä osioissa vuodenajat näkyvätkin (esimerkiksi juhannus- ja joulusaunaa käsiteltäessä), mutta monet alaotsikot eivät liity kyseisiin vuodenaikoihin mitenkään.

Alkuosassa on perustietoa, joka on kaikille suomalaisille tuttua. Myöhemmin tulee erikoisempaakin tietoutta ja sellaista, mitä ei ole ennen kuullutkaan. Kirjassa toistuvat myös siellä täällä tekstin ja kuvien lomassa pienet faktalaatikot, joissa on mielenkiintoista tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että ensimmäistä löyly-sanaa laeyly käytti Mikael Acrigola 1500-luvulla Uudessa testamentissa. Auki jäi tosin edelleen se, missä yhteydessä hän sitä siellä käytti; Raamatussa kun ei sentään saunota.

Sauna-aihetta käsitellään monipuolisesti. On mitä erilaisimpia saunoja: savusauna, jääsauna, jurttasauna, telttasauna, turvesauna, rauhanturvaajien sauna, suomalainen diplomaattisauna Washingtonissa ja niin edelleen. Kirja antaa ohjeet morsiussaunaa varten, kertoo suomalaisesta saunajoogasta ja -pilateksesta, antaa erilaisia tee se itse -ohjeita saunahoitoja varten ja onpa joukossa myös muutama saunaherkkujen ohje. Myös polttopuihin liittyen on ohjeita. Kerrotaan mökkisaunasta ja kaupunkien yleisistä saunoista. Saunomisen terveysvaikutuksia käsitellään. Eli mitäpä saunaan liittyvää ei tässä kirjassa olisi?

Vain jos asioista haluaisi tarkempaa tietoa, sitä pitää hakea muualta. Esimerkiksi saunajoogasta ja -pilateksesta ei kerrota enempää, joten tällainen lukija kuin minä ei niitä osaisi harrastaa, kun ei ole kokemusta muunkaanlaisesta joogasta ja pilateksesta.

Kirjassa asiat käsitellään melko pintapuolisesti. Mutta se on silti upea teos aiheesta ja sopii erityisesti lahjakirjaksi. Ja kaikkein parhaiten jonkun sellaisen käteen, jolle suomalainen saunominen ei ole tuttua. Niinpä kirjaa onkin saatavissa suomen lisäksi englanniksi, kiinaksi ja saksaksi, mikä on hyvä asia, koska juuri ulkomaalaisille tällaista kirjaa haluaisi esitellä.

Suomalaisellekin tämä on hieno lahjakirja ja sopii vaikkapa kesällä mökillä luettavaksi. Näin kevättalvella hiukan lumisateisena päivänä kirjaa lukiessa tuli kovin ikävä kesän mökkikelejä. Kirjassa kun on varmasti kaikkein eniten juuri kesäisiä tunnelmakuvia. Mutta onneksi kotonakin on sauna, jonne pääsee mihin vuodenaikaan tahansa.

Itselleni jäi oikeastaan yksi kysymys. Kirjassa siis kerrotaan, että Suomessa on saunottu jo 10 000 vuotta, mutta kuulemma saunominen ei ole suomalaisten keksintö. Olisin halunnut tietää, että  missä saunominen siis on aivan ensimmäisenä keksitty. Toki suomalainen sauna eroaa muista, ja nykyään juuri Suomi tunnetaan saunamaana. Kirjan mukaan meillä onkin niin paljon saunoja, että kaikki suomalaiset mahtuisivat halutessaan yhtä aikaa saunomaan! Hauska ajatus!

Kiitokset Kirjakaarelle hienosta arvostelukappaleesta.

Kirjakaari Oy 2017, 132 sivua

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Heimo Lajunen: Aallokkoa - runoja suomalaisille

Heimo Lajunen on lääkäri, joka tunnetaan parhaiten mäkihypyn ja pohjoismaisen yhdistetyn valmentajana. Nuoresta asti hän on myös kirjoittanut runoja. Ensimmäinen runoteos "Meri kuin peili" ilmestyi vuonna 2009. Vuonna 2008 hänellä oli todettu mahdollisen äkkikuoleman aiheuttava sairaus. Lieneekö se vaikuttanut siihen, että tuli halu ja aika julkaista omia runojaan?

Aallokkoa on Lajusen toinen runoteos. Runoja on eri ajoilta, 80-luvultakin, mutta useimmat taitavat olla 2000-luvulta. Runoissa näkyy luontorakkaus ja rakkaus omaan vaimoon. Monissa runoissa ollaan veden äärellä ja ihastellaan maisemaa, usein niissä on kesä. Yhdessä runossa ollaan myös hiihtämässä. Vaimon kanssa vietetään helliä hetkiä, joita kirjoittaja selvästi arvostaa.

Useimmat runot ovat levollisia, valoisia ja toivorikkaita; synkkiä tunteita ei näy edes sairauden toteamisen jälkeen kirjoitetuissa teksteissä. Vain muutamassa runossa käsitellään stressiä, suorituspaineita (jopa lomanvietossa) ja liiallista työn tekemistä. Ja toki mielessä on luopuminen, mutta myös se, ettei kannata surra niitä vuosia, joita ei tulevaisuudessa saa elää, vaan kannattaa olla kiitollinen kaikesta siitä, minkä on saanut elää ja kokea.
Lisäksi kirja on aivan uskomattoman upea kuvateos, jossa on Juha Kauppisen taidekuvia ja myös kuvia Heimo Lajusen kotiarkistosta. Käytännössä jokaisella aukeamalla on kuva; joskus vain toisella sivulla, joskus kuva on koko aukeaman kokoinen. Monet runotkin ovat kuvien päällä, eivät kuitenkaan kaikki. Visuaaliselle ja luontorakkaalle ihmiselle nämä kuvat ovat yhtä juhlaa.

Laitan tähän vielä joitain kuvia esimerkiksi. Siinä on näytteitä kuvista ja teksteistä. Ne puhukoot puolestaan siitä, millaisia Lajusen tekstit ovat. Mitä valokuviin tulee, ne eivät varmasti pääse oikeuksiinsa minun kuvissani.


Hmm... Esimerkkeihin tuli nyt ehkä hiukan yksipuolisesti valittua noita vesikuvia, mutta kyllä kirjassa on muunlaisiakin kuvia.

Lajunen käyttää teksteissään paljon loppusointuja, ei kuitenkaan aina. Runot sopivat parhaiten sellaiselle tavalliselle suomalaiselle, joka ei jaksa lukea ns. "vaikeaa nykyrunoutta". Itsehän luen sitä vaikeaa nykyrunoutta eli taiteellisesti kunnianhimoisempaa runoutta, mutta tiedän, että monet muut pitävät Lajusen runojen tyyppisistä teksteistä. Runoissa on myös sellaista kesämieltä, että ne ovat hyvän mielen luettavaa vaikka kesämökille, rannalle tai riippukeinuun. Tai silloin kun arki ahdistaa ja haluaa haaveilla kesästä ja lomasta.

Myös lahjakirjaksi tämä teos sopii kauniin ulkoasunsa vuoksi.

Sain kirjan arvostelukappaleena, mistä kiitokset Kirjakaarelle!

Kirjakaari Oy 2017, 96 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Katri Vala: Kootut runot - #runo100

Tämä kirja on niin paksu, etten kuvitellut lukevani sitä kovin nopeasti, mutta toisin kävi. Kun aloitin, en enää pystynyt lopettamaan. Oli pakko vain lukea, lukea ja lukea. Luin ensimmäiset noin 300 sivua eilen ja loput noin sata sivua tänään.

Katri Valan runoihin halusin palata pitkästä aikaa, koska hän oli yksi lempirunoilijoistani 20 vuotta sitten. Nyt nämä kaikki runot luettuani voin todeta, että kyllä hän on sitä vielä nytkin. Ehkä osittain eri runot kolahtivat nyt kuin silloin nuorena. Mutta kaikesta pidin edelleen, jopa siitä dramaattisesta runosta, jossa kirjoittaja haluaa palaa ja elää mieluummin lyhyen elämän kuin tasaisen tylsän pitkän elämän, jota kahleena raahataan... tai jotenkin niin. Se Valan monilla huutomerkeillä varustama runo oli yksi ehdottoman ja kiihkeän nuoruuteni "uskontunnustuksista". Nykyään jo "tasaisen tylsä pitkä elämä" kiinnostaa, mutta runo sinänsä on ihanan dramaattinen.

Valan runoissa luonto ja vaihtuvat vuodenajat ovat monesti lähellä ja niiden kautta kuvataan niin iloa kuin tuskaa ja epätoivoa. Tunteet ovat useimmiten suuria ja väkeviä. Runoissa pakahdutaan, vavahdellaan, väristään, muserrutaan, huumaannutaan. Katseet ovat polttavia ja jäsenet raukeita. Adjektiiveja on paljon, monesti jopa joka rivillä yksi. Ne tietenkin lisäävät tekstin kuvailevuutta. Tosin muistan, että nuorta itseäni aikoinaan kritisoitiin liiasta adjektiivien käytöstä runoissa. Mutta Katri Valan aikana se ei varmaan vielä ollut mikään synti.

Itse nautin näistä Valan suurista tunteista: hän sanoittaa siinä samalla meidän muidenkin tunteita. Runoihin on helppo eläytyä, jos ihmisellä vain on jotain tunne-elämää (joko nykyään tai ollut joskus). Itselläni kuten monella muullakin suurimmat tunteet olivat tietysti nuorena. Mutta vieläkin nämä runot kolahtavat. Tunneihminen olen vieläkin, vaikka vähän järkeäkin on matkan varrella tarttunut mukaan :)

Katri Valan runoissa on tunteiden lisäksi paljon kauneutta, mikä myös osuu ja uppoaa, koska olen suuri esteetikko.

Runoissa on sekä onnellista että onnetonta rakkautta. Kuolema on Valalle läheinen teema, koska hän sairastui jo melko nuorena tuberkuloosiin, johon kuoli vain 42-vuotiaana (Wikipedian mukaan). Joissain runoissa on suorastaan kauhuteema liittyen kuolemaan. Kauhuelokuvien ja -kirjojen ystäville ne voisivat olla hienoa luettavaa. Kuolema pelottelee ja uhkaa. Toisaalta kuolema on joskus toivottukin vieras. Se näyttäytyy eri runoissa eri valossa, kuten elämäkin.

Joissain runoissa on myös etelän maiden eksotiikkaa, kuten Tahitilaisessa serenaadissa ja Etiooppialaisessa fantasiassa, jotka ovat minusta aika viehättäviä, vaikka kyllä esimerkiksi jälkimmäisessä on tietysti afrikkalaisten eksotisointia. Näiden runojen sarjaan kuuluu myös Taj Mahal, jossa Vala kirjoittaa "uneksien rakkaudesta, / joka rakentaa haudan, / ihanan kuin Taj Mahal, / pienen ruumiini ympärille - / sitten kun olen kuollut." Tässä näkyvät taas hänen ajatuksensa tulevasta kuolemasta.

Lisäksi siellä täällä on runoja, joissa mainitaan joko jumala tai Jumala, ja on myös Raamatusta aiheensa saaneita runoja, esimerkiksi laupiaasta samarialaisesta ja Ilmestyskirjasta.

Kirja koostuu viidestä runokokoelmasta. Niistä viimeisessä, Pesäpuu palaa, Vala kirjoittaa jo Eurooppaa uhkaavasta sodasta (toisen maailmansodan kynnyksellä). Tämä jäikin hänen viimeiseksi runokokoelmakseen.

Minulla oli ja on suuria vaikeuksia valita, mitä Katri Valan runoa lainaisin tässä postauksessa. Pakko varmaan laittaa pätkiä useammasta runosta...

Seison värisevänä
mustien varjojen keskellä.
Ilma on kuin himmeää, sinistä lasia,
ja autiolla taivaalla kulkee kuu
niin tuskallisen vaikenevana... (tyypillistä Valaa, jossa väristään)

 *  *  *

Esimerkki synkistä tunteista:

Sinun kauheat sanasi
ovat uponneet sydämeeni kuin tikarit,
Tajuttomana, vaiti tuijotan pimeään taivaanrantaan.
Sinne leviää nousevan kuun punainen lampi
kuin valuneena minun lävistetystä sydämestäni,
josta vie meren yli verinen viiru.
Sen poikki liukuu musta laiva,
äänetön ja kauhea,
ilman ainoatakaan valoa.

 *  *  *

Tässä taas runosta Onnellinen hetki - eli onnen tunteita:

Sydämeni on täynnä itkua ja naurua.
Kuljen kasteista polkua,
ja metsätähden teriä
on takertunut varpaisiini.
Sopertelen huumaantuneena:
"Jumala, sinä olet hyvä!"
Ja puista varisee kasvoilleni pisaroita,
tuoksuvia, vihreitä ja kultaisia.

No, antaa olla, en lainaa enempää. Voisin ottaa lainauksia vaikka kuinka monesta runosta. Laitoin kirjan väliin kaikki mahdolliset löytämäni kirjanmerkit. Itse asiassa tämän kirjan haluaisin omistaa, mutta ainakin kyseisen yksilön joudun pian palauttamaan kirjastoon.

WSOY 1958 (kolmas painos), 421 sivua

torstai 6. huhtikuuta 2017

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet.

Tämä kirja avaa uuden ja erilaisen näkökulman toisen maailmansodan aikaisiin juutalaisvainoihin. Se kun kertoo juutalaisesta suvusta, jonka jäseniä oli Puolan lisäksi myös Suomessa. Helsinkiläisen Bernhard Blaugrundin toimistoon virtasi kirjeitä hänen omaisiltaan Puolan getoista. Viimeiset niistä kuitenkin saapuivat tammikuussa 1943. Jo sitä ennen kirjeet olivat kulkeneet huonosti. Kaikki tämä kertoi Blaugrundeille omaa tarinaansa Puolassa olevien sukulaisten kohtalosta.

Kirjaa varten on käytetty säilyneitä kirjeitä, elossa olevien Blaugrundin suvun jäsenten haastatteluja ja aiemmin käyttämättömiä arkistolähteitä. Näin on saatu muodostettua kuva siitä, mitä suvun jäsenille ja juutalaisille yleensä Puolassa tapahtui.

Varsinkin ensimmäiset kaksi lukua esittelevät niin paljon uusia henkilöitä (onhan kyseessä kokonainen suku), että oli mahdotonta sisäistää, kuka kukin oli. En pysynyt kärryillä kaikista henkilöistä myöhemminkään, mutta pääasia, kun muuten pysyi kärryillä.

Raskaslukuisen alun jälkeen tarina vie mennessään - ja järkyttää. Miten ihmisiä voidaankin kohdella! Ja miten paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle! Juutalaiset tungettiin gettoihin ja laitettiin pakkotyöhön vähällä ja huonolla ruualla. Myöhemmin heitä sitten kuljetettiin keskitysleireihin... ja monet tässä kirjassa mainituista suvun jäsenistä kuolivat.

Järkyttävää minusta oli se, että puolalaiset vainosivat ja tappoivat juutalaisia vielä sodan jälkeenkin. Tätä en ollut tiennyt. Siksi loputkin jäljelle jääneet juutalaiset halusivat päästä pois maasta. Antisemitismiä kun maassa taisi olla jo ennen sotaa, niin sodan jälkeen ilmeisesti levitettiin huhua, että juutalaiset olisivat tehneet jonkin rituaalimurhan. Ja tämä luulo "oikeutti" ihmiset tappamaan juutalaisia joukoittain. Tässä nähdään, että kun jotain kansanryhmää vastaan noustaan, aletaan helposti leimata heidät pahoiksi ja levittää heistä kaikenlaisia juttuja - ja ihmiset ovat valmiita uskomaan. Nyt 2010-luvulla olisi hyvin ajankohtaista ottaa tästä opikseen, ettei historia ala toistaa itseään.

Ei Suomessakaan ollut juutalaisilla helppoa. Suomenjuutalaiset suojelivat maahan tulleita juutalaispakolaisia, mutta lopulta heidät jouduttiin luovuttamaan pois. Jälkeenpäin sitten selvisi, että heidät kaikki oli viety keskitysleireille ja vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä.

Suomenjuutalaiset joutuivat myös taistelemaan jatkosodassa yhdessä saksalaisten kanssa. Samoin juutalaiset siviilit saattoivat törmätä saksalaisiin sotilaisiin esimerkiksi Helsingissä, mikä oli heille pelottavaa. Myöhemmin suomenjuutalaiset joutuivat myös pelkäämään, että heidätkin luovutetaan Saksalle, ja heillä oli jo valmiina pakosuunnitelmat Ruotsiin.

Kirjassa kerrotaan aikajärjestyksessä tapahtumista vähän ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Mukana on lisäksi valokuvia suvun jäsenistä; ne ovat koskettavia, kun tietää, että moni näistä ihmisistä kuoli. Ja hekin olivat aivan tavallisia, kauniita ja miellyttävän näköisiä ihmisiä, joilla olisi ollut elämä edessään.

Lopussa on myös pitkä lähdeluettelo; olikin kiinnostavaa välillä katsoa, mistä lähteestä mikäkin tieto oli peräisin.

Kirjan kirjoittaja Simo Muir on suomalais-skotlantilainen juutalaisen kulttuurin tutkija. Hänen erikoisalaansa ovat jiddisinkielinen kulttuuri Suomessa sekä juutalaisen yhteisön vaiheet 1930-luvun ja sota-ajan Suomessa. Blaugrund-suvun jäseniin hän tutustui ensimmäisen kerran Helsingin juutalaisen yhteisön parissa perustetussa jiddisinkielisessä keskustelupiirissä vuonna 2000. Vähitellen hän sai kuulla suvun jäseniltä heidän sota-ajan kokemuksistaan ja omaistensa kohtalosta. Hän alkoi tutkia suvun vaiheita tarkemmin, ja tässä kirjassa on koko tutkimuksen tulos.

Jos et vielä ole lukenut mielestäsi liikaa kirjoja juutalaisista, tämäkin kirja kannattaa lukea. Erityisesti koska se kertoo myös suomenjuutalaisista ja sota-ajasta Suomessa, mitä muut tästä aiheesta kirjoitetut kirjat eivät tee.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2016, 296 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
26. Sukutarina

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen.

Ensimmäinen kirjablogini oli syksynlehtia.fi, jota ei enää ole, koska en jaksanut maksaa sen .fi-tunnuksen käytöstä. Tässä vähän siivoillessani löysin kuitenkin joitain muistoksi tulostamiani postauksia siitä blogista, joten laitanpa niitäkin tänne aina välillä. Tässä ensimmäisenä tämä Julia Cameronin kirja.

Cameron on kirjailija, joka opettaa myös muita luovan kirjoittamisen saloihin. Hänen kirjansa tästä aiheesta - joita tietääkseni on ainakin kolme - ovat kaikki valtavan vapauttavia kenelle tahansa luovasta kirjoittamisesta kiinnostuneelle. Sille, joka jo kirjoittaa, ja sille, joka haluaisi alkaa kirjoittaa, mutta ei jostain syystä ole vielä uskaltautunut kokeilemaan. Kirjat sopivat myös yhtä hyvin ammattikirjoittajille kuin harrastajille.

Kirjassaan Cameron maalaa lukijan silmien eteen tyhjän paperin nautintoa sen niin monelle tutun tyhjän paperin kammon eli writer's blockin sijaan. Hän kertoo lukuisia keinoja, miten kirjoittaja voi vapauttaa itsensä tuosta kammosta, joka pahimmillaan lukitsee luovuutemme kokonaan. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja sisältää paljon harjoituksia.

Yksi Cameronin perusajatuksia on se tosiasia, että moni ei pysty kirjoittamaan, koska haluaisi heti olla täydellinen ja "oikea kirjailija". Aloittelevalla, harrastelevalla tai "huonolla" kirjoittajalla ei muka olisi oikeutta kirjoittaa - ja tätähän monet luovuutemme lukinneet ihmiset ovatkin jo nuoresta pitäen meille toitottaneet ja näin estäneet monia meistä kirjoittamasta. Cameron kuitenkin julistaa, että kaikilla, aivan kaikilla, on oikeus kirjoittaa!

Hän sanoo: "Jos meidän ei tarvitsisi huolehtia tekstien julkaistuksi tulemisesta ja arvosteluista, kuinka moni meistä mahtaisi kirjoittaa romaanin vain silkasta tekemisen riemusta? Miksi meidän pitäisi ajatella romaanin kirjoittamista jonain sellaisena, mitä emme voi yrittää - voihan harrastelijapuuseppäkin rakentaa yksinkertaisen kirjahyllyn tai pöydän. Mitä jos meidän ei tarvitsisi olla hyviä kirjoittajia? Mitä jos kirjoittaisimme vain huvin vuoksi? ... Mitä jos antaisimme itsellemme luvan olla amatöörejä (latinan verbistä amare, rakastaa)? Jos meidän ei tarvitsisi todistaa kirjallisia kykyjämme saadaksemme kunnioitusta, hyvin monet saattaisivat nauttia kirjoittamisesta."

Kirjan jokainen luku käsittelee yhtä kirjoittamiseen liittyvää aihepiiriä ja antaa hyviä vinkkejä. Yksi niistä on itsensä huijaaminen: jos tuntuu vaikealta alkaa kirjoittaa, voi sanoa itselleen, että kirjoitan vain yhden kappaleen tai vain kymmenen minuuttia. Vahingossa voi sitten käydäkin niin, että näin tehdessään innostuu ja tulee kirjoitettua enemmänkin.

Aloittelijan kannattaa myös pitää mielessä, ettei vaadi itseltään heti valmista tekstiä. On annettava itsensä vain kirjoittaa mitä mieleen tulee - ehtiihän sitä myöhemmin korjata. Sisäinen kriitikko pitää vaientaa ja antaa itselleen lupa kirjoittaa huonoa tekstiä - se vapauttaa. Jos heti pitäisi olla täydellinen, kuinka moni pystyisi kirjoittamaan mitään?

Ei myöskään kannata kovin nopeasti näyttää tekstejään muille eikä varsinkaan kovin kriittisille henkilöille, etteivät he lannista kirjoittajaa heti alkajaisiksi. Eräskin kirjassa mainittu henkilö jätti kirjoittamisen kokonaan 15 vuodeksi saatuaan liian negatiivista palautetta. Ja kuitenkin hänkin osasi kirjoittaa.

Moni voi myös ajatella, ettei voi kirjoittaa, koska ei ole ideoita. Cameronin mukaan ideat syntyvät kuitenkin kirjoitettaessa. On uskaltauduttava aloittamaan, niin saa nähdä, mihin teksti lähtee kirjoittajaa viemään.

Kirjoittajan kannattaa myös miettiä, mitkä aiheet ovat hänen sydäntään lähellä ja saavat hänet innostumaan. Sellaisista aiheista pystyy kirjoittamaan parempaa tekstiä kuin jos miettisi, mitä lukija haluaa. Ulkoapäin ohjautuvasta kirjoittamisesta tulee helposti huonoa.

Nämä vinkit ja paljon muuta on tässä todella inspiroivassa kirjassa, josta varmasti kuka tahansa kirjoittamisesta kiinnostunut saa ammennettua itselleen jotain uutta - ellei sitten ole jo lukenut Cameronia hyvin paljon. Hänen aikaisemmat teoksensa tästä aiheesta ovat Tie luovuuteen ja Kultasuoni, hyviä kirjoja nekin.

Jos Cameronilta lukee useampia kirjoja, se kyllä joskus rassaa, että hänellä on jonkin verran toistoa kirjoissaan. "Aamusivut" ja "taiteilijatreffit" ainakin taitavat toistua kaikissa kirjoissa. Mutta onhan kertaus opintojen äiti...

Parasta, mitä tämän kirjan luettuaan voi tehdä, on tietysti alkaa kirjoittaa!

Like 2004, 295 sivua
Alkuteos The Right To Write - An Invitation and Initiation into the Writing Life
Suomentanut Juha Ahokas

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Juhani Aho: Rautatie

eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
Ihastuin tähän pieneen suureen romaaniin heti ensi riveiltä lähtien. Olin lukenut sen joskus kouluaikoina 80-luvulla ja hämärästi muistinkin sen olleen hauska - ja niin se olikin. Mutta ei pelkästään hauska, vaan taitavasti henkilöitään ja 1800-luvun lopun suomalaista maaseutua kuvaava kirja. Ja kieleltäänkin loistava.

Tarinan moni varmasti tietääkin: Matti ja Liisa elelevät maailman menosta paljoa tietämättä pienessä mökissään, kunnes kuulevat pappilassa puhuttavan rautatiestä. Ja sekös herättää heidän uteliaisuutensa. He miettivät rautatietä yksin ja yhdessä talvesta kesään asti, kunnes juhannuksena päättävät vihdoin lähteä Lapinlahdelle, jossa rautatie kuuluu olevan. Jalkapatikassa sitä ihmettä lähdetään katsomaan ja vastaantulijoille yritetään vastata vähän kierrellen, kun ei haluta myöntää omaa uteliaisuutta - mutta junaahan sitä tosiaan ollaan menossa katsomaan. Asemalla sitten riittää ihmettelemistä junaa odotellessa, ja pitäähän sen kyytiinkin hypätä, kun kerran siellä asti ollaan.

Muistin 30 vuoden takaa vain sen kohdan, jossa junassa istuttiin ja pideltiin penkeistä kiinni, kun niin pelotti. Mutta itse asiassa junamatkalle päästään vasta aivan kirjan loppusuoralla. Lapinlahdelle lähtöä edeltää kaikenlainen pohdiskelu ja arjen eläminen siellä pienessä mökissä. Liisa antaa rukkinsa hurista, kissa kehrää ja Matti käy tarkistamassa, onko jäniksille tehtyihin ansoihin tullut mitään. Välillä mökötetään tai kiusoitellaan toista ja välillä on rauhanomaista rinnakkaiseloakin.

Kirjan alusta loppuun asti Aho kuvaa Mattia ja Liisaa lempeän ja lämpimän humoristisesti. Mökin ukosta ja akasta piirtyy lukijalle oikein sympaattinen kuva. Maalaiselämä on idyllistä, mutta uhkaako idylliä tulevaisuus, joka tuo tullessaan liiallistakin kehitystä, ainakin Matin ja Liisan mielestä?

Tämän vuoden 2017 uuden painoksen jälkisanat on kirjoittanut dosentti ja kirjallisuudentutkija Riikka Rossi. Hän kertoo, että itse asiassa tämä Juhani Ahon kirja on tulevaisuusfiktio. Se nimittäin ilmestyi 1884, kun taas rata Kuopioon valmistui 1889 ja Lapinlahden asema avattiin vasta vuonna 1902. Tämä onkin mielenkiintoinen näkökulma tähän kirjaan.

Jälkisanoja ei muuten kannata missään tapauksessa lukea etukäteen, jos ei halua tietää liikaa juonesta. Jälkeenpäin luettuna niistä kuitenkin avautuu paljon hyvää taustatietoa ja ne myös analysoivat teosta hyvin. Eli paljon paremmin kuin itse osaisin. Tämä oma postaukseni ei pyrikään olemaan analyysi, vaan jaan vain lukukokemukseni tällaisena tavallisena lukutoukkana.

Juhani Ahon kieli on myös loistavaa, kuten jo alussa sanoinkin. Aivan parhaita kohtia kielellisesti on minusta tämä: "Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen maantien kuumunutta hietaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä kouriinsa kooten. Edessänsä kulki Matti, kiireenlaiseen väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten."

Kun en ole aikoihin lukenut tuon ajan suomalaista kirjallisuutta, en sitten tiedä, oliko kaikkien kirjoittajien sanailu siihen aikaan tämäntyyppistä vai onko tämä Ahon omaa persoonallista ilmaisua. Mutta tästä puheen ollen nyt tuli kyllä kova into alkaa lukea vanhoja suomalaisia klassikoita enemmänkin, sekä Ahoa että muita menneitten aikojen kotimaisia kirjailijoita.

Yksi hauska pieni yksityiskohta kirjassa on myös harakka, joka esiintyy alussa, jossain keskivaiheilla ja vielä lopussa. Sen naurullakin on aivan oma merkityksensä.

Tosin heti ensimmäisellä sivulla harakka on myös surullinen, mistä Aho kertoo mukavasti: "Harakan mieli käy surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu... ei nyt siallekaan naura, vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee... eilen tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi."

Todella aivan ihana tuttavuus tämä Rautatie! Seuraavalla kerralla kirjastossa varmasti katson, mitä muita Ahon teoksia sieltä löytyy.

WSOY 2017, 143 sivua
Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1884.

Helmet-lukuhaaste 2017:
3. Suomalainen klassikkokirja

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Lukutoukka-Kristaa muistaen

Eilinen suru-uutinen kirjabloggaaja Kristan äkillisestä poismenosta pysäytti. Eikä se jätä rauhaan, en saa häntä pois mielestäni. Näin hänestä yöllä untakin ja sitten taas valvoin ja ajattelin häntä.

Kuten muutkin kirjabloggaajat ja kirjaihmiset, minäkin ihailin Kristaa suuresti. Hän oli yksi sellainen ihminen, jonka olisin joskus halunnut tavata livenäkin. Tunsimme toisiamme vain sen verran, mitä toistemme blogien ja Instagram-tilien kautta tuli ajatuksia vaihdettua. Mutta jotenkin jo sitä kautta minulle oli muodostunut hänestä juuri sellainen kuva kuin hänet läheisesti tunteneillakin näkyy olleen. Ihana ihminen.

Minulle erityisen merkityksellistä oli se, että Krista uskalsi rohkeasti kertoa postauksissaan mielenterveysongelmistaan. Itse en uskaltanut edes kommentoida kovin avoimesti, sanoin vain, että minäkin olen ollut pohjalla ja noussut sieltä. Mutta nyt kun hän vähän aikaa sitten kirjoitti Marko Annalan Värityskirjasta, kerroin kommentissani hänelle, että minäkin olen ollut koulukiusattu ja kokenut masennusta, kuten Krista itsekin itsestään kertoi. Hän ei sitten vastannut kovin pian siihen kommenttiini, joten ajattelin, ettei hän vastaa ollenkaan. Viime yönä valvoessani lueskelin Kristan blogia ja huomasin - nyt vasta, hänen jo kuoltuaan... - että hän oli sittenkin vastannut kommenttiini ja vaikutti kovin ilahtuneelta siitä, että meillä on jotain yhteistä, kuten hän oli vähän aavistellutkin.

Vähän aikaa sitten hän oli löytänyt toisenkin blogini, vaikutti ilahtuneelta siitäkin löydöstä ja alkoi seurata myös sitä blogiani.

Olisi ollut niin kiva joskus tavata hänet ja jakaa yhteisiä kokemuksia. Ajattelin, että varmaan joskus jossain tavataankin, mutta olin siis väärässä. Aika voi loppua kesken. Miten surullista...

Joka tapauksessa tässä sanon Kristalle kiitokset siitä kaikesta, mitä minä ja me kaikki häneltä saimme. Ja on ihanaa, että bloginsa kautta hän jää vieläkin vaikuttamaan meidän elämäämme - ja hänet tunteneiden ihmisten kohdalla myös muistojen kautta. Voin vain toivoa voimia hänen läheisilleen, joilla on nyt suuri suru. Toivottavasti heitä edes vähän lohduttaa se, että meitä Kristaa kaipaavia on niin paljon.

Lämmin osanottoni Kristan vanhempien, muiden omaisten ja ystävien suruun.

Jatketaan me tänne jääneet sitä ihanaa kirjapöhinää, jota Krista rakasti. Hänkin toivoisi meiltä sitä.


lauantai 25. maaliskuuta 2017

Jon Krakauer: Erämaan armoille

Kun aikoinaan näin tämän tositarinan pohjalta tehdyn elokuvan, se ei tehnyt minuun ihmeempää vaikutusta. Mutta myöhemmin kuulin, että tämä kirja on erään hyvän ystäväni lempikirja, ja silloin tulin uteliaaksi ja luin sen ensimmäisen kerran. Ja yllättäen siitä tuli yksi minunkin lempikirjoistani! Tässä nähdään, miten usein kirja on parempi kuin samasta aiheesta tehty elokuva - vai mitä mieltä olette?

Viime aikoina minua on kiinnostanut lukea uudestaan joitain lempikirjojani, ja niinpä luin tämänkin nyt toiseen kertaan. Yhtä suuren vaikutuksen se teki minuun nytkin ja jätti minut yhtä syviin mietteisiin.

Chris McCandless oli menestyvien vanhempien poika ja nämä luonnollisesti odottivat hänenkin opiskelevan ja luovan uraa. Kapinallisesta luonteestaan huolimatta hän ihme kyllä suostui aloittamaan opinnot ja suoritti ne loppuun asti. Hän kyllä olikin älykäs ja lahjakas, mutta ei arvostanut sellaisia asioita kuin ura ja raha. Lomillaan hän reissasi ympäri Amerikkaa eikä juuri pitänyt yhteyttä vanhempiinsa.

Valmistujaisjuhlassaan hän hymyili leveästi ja vanhemmat olivat onnellisia. He luulivat hänen nyt asettuvan aloilleen ja ryhtyvän kunnon kansalaiseksi. Mutta he eivät tienneet, mitä sen hymyn takana oli - että Chris aikoisi jättää kaiken ja etteivät he koskaan enää näkisi häntä.

Chris ilmoitti aikovansa reissailla aluksi muutaman kuukauden - tuttuun tapaansa - joten aluksi vanhemmat eivät olleetkaan huolissaan. Mutta kului yli kaksi vuotta ennen kuin he kuulivat pojastaan seuraavan kerran - ja silloin hän oli jo kuollut.

Valmistuttuaan Chris lahjoitti perinnöksi saamansa rahat hyväntekeväisyyteen ja lähti tien päälle, aluksi autollaan, mutta lopulta matka jatkui liftaten. Hän muutti nimensäkin ja oli siitä lähtien Alex. Hän seikkaili ympäriinsä, tapasi uusia ihmisiä, teki lyhyitä työnpätkiä siellä täällä. Hän meloi salaa Meksikon rajan yli, salamatkusti tavarajunissa, telttaili aavikolla - se kaikki oli todella seikkailua.

Kirja on hyvin syvältä luotaava psykologinen kuvaus Chrisistä ja yritys ymmärtää hänen sielunelämäänsä jälkeenpäin. Hänellä oli valtava vapaudentarve ja halu päästä eroon yhteiskunnan oravanpyörästä. Vanhemmistaan hän myös halusi päästä eroon, koska kantoi heille kaunaa joistain asioista. Hän oli ehdoton, pateettinen ja äärimmäisyyksiin taipuvainen luonne, kuten ihminen voi varsinkin nuorena olla. Hänellä oli suuret ihanteet, joita hän halusi seurata yhtään tinkimättä.

Kerran aikaisemmin lomallaan hän oli ajanut autollaan Alaskaan ja paluu sinne, selviytyminen Alaskan erämaassa, oli hänen suuri haaveensa. Ennen sinne lähtöään hän puhui tästä suuresta "Alaskan odysseiastaan" monille tapaamilleen ihmisille. Hänen lempikirjailijoitaan oli Jack London, joka kirjoitti Alaskan erämaista, ja näistä kirjoista Chris oli luonut romantisoidun kuvan elämästä siellä.

Chris valmistui ja lähti matkoilleen vuonna 1990. Keväällä 1992 hän sitten vihdoin suuntasi kohti unelmiensa Alaskaa. Hän selviytyi erämaassa yli sadan päivän ajan ja oli onnellinen - mutta kuoli sitten asuntonaan käyttämäänsä hylättyyn bussinromuun surullisten sattumien seurauksena. Vajaan kolmen viikon kuluttua paikalle sattui tulemaan ihmisiä, jotka löysivät hänen ruumiinsa.

Chrisin viimeisten kahden vuoden vaiheet on saatu selville haastattelemalla hänet sinä aikana tunteneita ihmisiä. Hän jätti jälkeensä myös päiväkirjansa ja matkallaan ottamansa valokuvat.

Kirjan kirjoittanut Jon Krakauer kertoo vähän myös omasta nuoruudestaan, koska kokee olleensa samanlainen kuin Chris - hänelläkin oli omat seikkailunsa ja hengenvaaransa Alaskassa; hän vain selvisi hengissä. Krakauerin nuoruusmuistot sekä kertomukset joistain muista Alaskaan tai erämaahan lähteneistä henkilöistä valaisevat omalta osaltaan Chrisinkin tarinaa ja luonnetta.

Itse laitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta". Vaikka en ole koskaan jättänyt kaikkea aivan tuolla tavalla kuin Chris enkä varsinkaan lähtisi mihinkään "erämaan armoille", minullakin on ollut samanlaista vapauden kaipausta ja omalla tavallani olen varsinkin nuorempana halunnut paeta yhteiskunnan vaatimuksia. Nuorena minäkin liftailin ympäriinsä ja olin luonteeltani ehdoton ja äärimmäinen. Minullakin oli suuret ihanteet tietyssä vaiheessa ja vaadin itseltäni liikaa, aivan kuten Chris vaati itseltään. Lisäksi laskujeni mukaan hän oli vain noin neljä vuotta minua vanhempi, joten toisistamme tietämättä olemme aikoinaan yhtä aikaa käyneet läpi joitain samantyyppisiä kasvukipuja. Kirjassa sanotaan Chrisin tyyppisistä ihmisistä, että he ovat sopeutumattomia ja haaveksijoita - ja se sopii minuunkin, joskin nykyään eri tavalla ja näkymättömämmin kuin nuorena.

Moni voi pitää Chrisiä hulluna ja pitikin, kirjassakin siitä kerrotaan. Kuitenkin hänen tarinansa tekee ainakin minuun syvän vaikutuksen, vaikka hän olikin aivan liian uhkarohkea. Joka tapauksessa hän tarjoaa vielä kuoltuaankin meille suuren seikkailun tämän tarinansa muodossa, jonka Jon Krakauer on kirjoittanut. Näin meidän ei tarvitse lähteä mukavasta nojatuolistamme ja helposta elämästämme Alaskan erämaahan, vaan voimme eläytyä siihen kaikkeen Chrisin tarinan kautta.

Niin - tietenkään tämä ei ole lempikirjojani pelkästään Chrisin kapinallisen luonteen takia, vaan myös sen tarjoaman jännityksen ja seikkailun takia. Ehkä lukiessa voi myös haaveilla, millaista olisi olla tien päällä, vaikkakaan ei aivan Chrisin tyyliin...

Se "vika" kirjassa toki on, että jos jollain malttamattomalla lukijalla on kiire päästä heti Alaskaan, hän joutuu odottamaan sitä aika kauan, koska siitä kerrotaan tarkemmin vasta kirjan loppupuolella.

WSOY 2001, 231 sivua
Suomentanut Liisa Paakkanen

torstai 23. maaliskuuta 2017

Johanna Venho: Ilman karttaa - #runo100

Aloitetaanpa taas kerran tällä samalla virrellä: en osaa kirjoittaa runoista! Runoja pitäisi todellakin vain lukea, ei analysoida.

Ja niinpä varmaan jätänkin sen analysoinnin kirjallisuustieteilijöille. Totean vain, että Johanna Venho on upea ja mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nimittäin en ollut lukenut hänen teoksiaan aikaisemmin. Tosin kävi ilmi Instagramissa, että olemme ilmeisesti olleet kouluaikoina kirjekavereita. Olinkin aina miettinyt, että onkohan tämä se sama Johanna Venho. Hauskoja löytöjä sitä tekee! Nyt toinen on kirjailija ja toinen yrittää täällä blogata kirjoista.

Tämä Ilman karttaa on Venhon toinen runokokoelma. Ensimmäistä en tähän hätään löytänyt. Kirjan runoissa hän kuvaa muun muassa rakkautta ja äidiksi tulemista. Mutta myös monenlaista muuta, mitä elämään kuuluu.

Venhon kieli on vahvaa, se pysäyttää ja tulee kohti. Ravistelee ja panee miettimään.

Tietynlaisena piilokapinallisena minuun kolahti esimerkiksi tämä erään runon loppuosa (mistä ikinä se kertookin):

           Nostetaan malja.
Lampi räpyttää.
Rikkoa lakeja tai kuolla. Voit niellä
vain itsesi muotoiset säännöt.
Olet sellaista ainetta,
laitapolun rakastaja. Mutta myös
aikaa, joka on heikko kuin vesi:
se syö kalliot kun ei voi pysähtyä.

Tässä taas toinen, eri tavalla puhutteleva - ja kaunis - kohta toisesta runosta:

           - - - Väsyttävä
muuttuminen; matkanteon hinta,
            hinta ulapasta, jota pitkin pääsee mihin vain.
Hinta liikkuvista vastauksista, ja

rakkaudesta, joka kurottuu minusta sinuun
            koko ajan ylettymäisillään,
tekee vahvaksi kuin alastomuus.

Ja vielä. Upeasti sanotaan tässä:

Viiltävä taivasääni. En ole kuullut
kenenkään laulavan noin puhtaita
säpäleitä kuin timantteja,
holvikatosta ja maalatuista tähdistä läpi
           soi irti leikattu tie
           huiluna, auki molemmista päistä

Taitava kirjoittaja Johanna Venho siis on. Täytyypä tutustua hänen muihinkin teoksiinsa.

WSOY 2000, 63 sivua

#runo100-haasteeseen 44 runoa lisää, yhteensä luettu nyt 241 runoa.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Jean-Christophe Rufin: Vaellus - Santiago de Compostelan kulkijat

En ole koskaan itse käynyt pyhiinvaelluksella enkä ole ollut edes kiinnostunut niistä. Nyt kun sain tämän kirjan käsiini, minua kiinnosti kuitenkin lukea se ja tutustua pyhiinvaellusten maailmaan. Mitä liikkuu pyhiinvaeltajan mielessä ja miten hän jaksaa jatkaa pitkää taivaltaan, satojen kilometrien patikkaretkeä, joka minusta vaikuttaa lähinnä masokismilta?

Espanjassa Santiago de Compostelaan vaelletaan kahta eri reittiä pitkin, eteläistä (ranskalaista) ja pohjoista reittiä pitkin. Näistä ranskalainen reitti on suositumpi, ja tämän kirjan kirjoittanut ranskalainen lääkäri Jean-Christophe Rufin valitsi juuri tästä syystä sen toisen eli pohjoisen reitin: siellä saisi olla paremmin rauhassa. Kirjaan alkusanat kirjoittanut Suvi Ahola sen sijaan kulki ranskalaista reittiä, mutta eri reitistä huolimatta hän oli löytänyt tästä Rufinin kirjasta paljon tuttuja kokemuksia.

Aikoinaan pyhiinvaellukset suuntautuivat Roomaan ja Jerusalemiin, mutta sitten Santiago de Compostelasta löydettiin (?) tai oltiin löytävinään apostoli Jaakobin luut, mistä katoliset saivat hyvän syyn tehdä pyhiinvaelluksia sinnekin. Se, joka selvisi pitkästä vaelluksesta hengissä perille asti, sai sitten kaikki siihenastiset syntinsä anteeksi. Rufin arvelee, että tarina Jaakobin luista keksittiin, että saataisiin pyhiinvaelluksia ohjattua myös länteen pelkän idän sijasta.

Nykyään monellakaan pyhiinvaeltajalla ei ole uskonnollisia syitä. Rufinkin kertoo olevansa ateisti. Matkan jossain vaiheessa hänelle tuli kuitenkin myös uskonnollinen kausi ja hän kiersi kaikki mahdolliset kirkot ja luostarit. Se meni kuitenkin ohi, ja loppujen lopuksi Rufin teki vaelluksellaan lähinnä buddhalaisia löytöjä halujen loppumisesta yms. Monien hän arvelee lähtevän liikkeelle etsimään itseään, yhteyttä luontoon tai muuta vastaavaa.

Rufin tuli kävelleeksi 800 kilometriä, mikä tuntuu hurjalta matkalta. Hän odotti näkevänsä pelkkää luontoa, mutta joutui toteamaan, että matkaan sisältyi myös paljon maantien ja moottoritien varressa kävelemistä, rumia teollisuusalueita ja hylättyjä asuntoalueita. Sekä tietysti isoja ja pieniä kaupunkeja ja kyliä. Pohjoisella reitillä hän sai nauttia aluksi myös merimaisemista, joita ranskalaisen reitin kulkijat eivät näe.

Onneksi kirja ei ole pelkkää patikoinnin kuvausta, kipeitä jalkoja, painavaa reppua ja mietiskelyä. Kun Rufin alkaa lopulta tavata myös muita vaeltajia ja paikallisia ihmisiä, hän kuvaa heitä riemastuttavan humoristisesti. En arvannut, että tässä kirjassa voisi olla jotain hauskaakin, mutta olihan sitä. Rufinin teräviä havaintoja lukiessani en voinut olla miettimättä, kuinka moni noista hänen kohtaamistaan ihmisistä lukee tämän kirjan ja löytää itsensä sieltä. Ja miten hän onnistuikin tapaamaan niin monia koomisia hahmoja matkansa varrella?!

Santiago de Compostelaan vaeltaneet tai vaellusta suunnittelevat varmasti saavat eniten irti tästä kirjasta. Itselleni tämä oli vähän tällainen välipala kiinnostavampien kirjojen keskellä. Ajattelinkin, että koska en varmaan lue tätä kirjaa enää toiseen kertaan, voisin lahjoittaa sen eräälle tuntemalleni Santiago de Compostelan kävijälle, kunhan näen hänet seuraavan kerran. Ainakin jos hänellä ei jo ole tätä kirjaa.

Seuraava lainaus kirjasta kuvannee aika osuvasti pyhiinvaeltajan kokemuksia:

Vaeltaja alkaa vähitellen ymmärtää, että pyhiinvaeltajan tien ihmeet todella ovat olemassa, mutta ne eivät ole pysyviä. Ne on etsittävä; joku varmaan sanoisi, että ne on ansaittava. Pyhiinvaeltaja ei kävele jatkuva hurmioitunut hymy huulillaan niin kuin hindulaisella askeetilla. Pyhiinvaeltaja irvistää, tuskailee, kiroaa ja valittaa, ja näiden alituisten pikku harmien keskellä hän nauttii saadessaan toisinaan katsella upeaa näköalaa, kokea elämyksen tai tavata hengenheimolaisen - ja ilo on sitäkin suurempi, koska hyvät hetket tulevat yllättäen.

Loppuun vielä hauska pieni kuvaus majapaikasta:

Laskin reppuni patjalle, joka käyttööni oli osoitettu. Patja painui heti kuopalle, ja kuvittelin mielessäni, kuinka laajalle kaarelle sängyn hento pohja taipuisi painostani. Alapetin asukki oli pyöräilijä, joka parhaillaan istui vuoteen laidalla hieromassa voidetta jalkojensa kovettumiin. Oli vaikea arvioida, kumpi haisi pahemmalta, pyöräilijän jalka vai ruskea mönjä, jota hän sille levitti.
  Mies lausui tervehdykseksi 'Hyvää Caminoa' jokseenkin asian vierestä, sillä siinä vaiheessa minulla oli taitettavana ainoastaan matka yläpetille. Hiukan nenäsointisesta ääntämyksestä tein kaksi päätelmää: ensinnäkin pyöräilijä oli todennäköisesti saksalainen, millä ei toki ollut merkitystä, mutta sen lisäksi hän selvästi kuului 'kuorsaajat ilman rajoja' -nimiseen erittäin runsaslukuiseen veljeskuntaan.

Gummerus 2015, 264 sivua
Suomentanut Marja Luoma

Helmet-lukuhaaste 2017:
5. Kirjassa liikutaan luonnossa.