torstai 29. joulukuuta 2016

Heidi Liehu: Café Mandarin

Tämä kirja on omasta hyllystäni ja luin sen nyt ainakin kolmannen, jos ei neljännen kerran. Varsinkin silloin, kun aikoinaan luin sen ensimmäisen ja vielä toisenkin kerran, se kerrassaan hurmasi minut, ja toki siinä oma lumouksensa on vieläkin.

Lisäksi olen luvannut osallistua ystävyyshaasteeseen, jossa luetaan ystävyyteen liittyviä kirjoja 14.2.2017 eli seuraavaan ystävänpäivään asti, ja tämä romaani jos mikä on sopiva avaus siihen. En kylläkään tiedä, saanko kasaan kovinkaan suurta kirjamäärää aiheesta, mutta ainahan voi kokeilla.

Tarinan päähenkilö eli minäkertoja, jonka nimi ei mielestäni käy missään vaiheessa ilmi, on suomalainen 37-vuotias kirjailija, joka asuu Pariisissa. Hän tapaa istua amerikkalais-pariisilaisen kirjailija-toimittajaystävänsä Doriksen kanssa Café Mandarinissa. Kerran heidän siellä istuessaan paikalle ilmestyy myös Doriksen uusi naapuri Leia, joka heti tekee vaikutuksen kirjan päähenkilöön, ja he ystävystyvät.

Leia on säteilevä ja boheemi nainen, jota päähenkilömme ihannoi suuresti. Itseensä hän suhtautuu suomalaiskansalliseen tyyliin vähätellen ja mielestään kalpenee Leian rinnalla. Joka tapauksessa heille muodostuu antoisa ystävyys, jonka aikana syvällisiä keskusteluja käydään niin Café Mandarinissa kuin ravintoloissa ja naisten kotonakin. Elämä on pohdiskelua ja nautiskelua. Kuvioissa mukana on myös päähenkilön kreikkalainen miesystävä Milos, joka on taidekriitikko ja on paennut kreikkalaista perhettään Pariisiin.

Juuri tuo Pariisin, kahviloissa istuskelun, ystävyyden ja kiireettömyyden kuvaus tekee minulle tästä kirjasta niin houkuttelevan. C'est la vie... Nämä ihmiset osaavat nauttia elämästä.

Kirjassa on kaunista kieltä ja joitain kohtia, jotka ovat suorastaan helmiä. Näistä lempikohdistani jaan tähän ainakin tämän:

Doriksen takki harteillaan hän lähti sateeseen hakemaan meille suklaaleivoksia kulman leipomosta. Se teki minuun oudon vaikutuksen: tulkitsen nyt tuon eleen elämänrakkaudeksi tai elämänhimoksi, jota minussa itsessäni ei kaiketi ollut. Tästä hetkestä voi syntyä jotain ihmeellistä - vähintään suklaaleivosten, pauhaavan musiikin ja tarkoituksettoman yhdessäolon verran. Tämä ei ole vain sateinen iltapäivä, jolloin on viisainta paneutua työntekoon, vaan ainutkertainen hetkien sarja, joka voi jäädä tajuntaamme vuosiksi eteenpäin.

Tämä romaani jos mikä on ylistyslaulu ystävyydelle, Pariisille ja kahviloille!

Kustannusosakeyhtiö Sphinx 2002, 198 sivua.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Tuulikki Heinonen on 13-vuotiaaksi tytöksi pieni ja hento. Hän on myös sairaalloinen ja herkkä ja elää paljon omissa maailmoissaan. Hän kuljeskelee paljon suolla, jossa häntä opastaa mielikuvitusolento Mielikki. Erään sairaalareissun jälkeen, jolloin hän näki enkeleitä, hänestä kuoriutuu yllättäen horrossaarnaaja, jota tullaan suurin joukoin kuuntelemaan hänen kotiinsa. Perheen elämä menee aivan raiteiltaan näiden saarnojen ja kansansuosion seurauksena.

Ennen pitkää kuvioihin ilmestyy myös saarnaaja Sihvonen, epäilyttävä tyyppi, jota muut kuin Tuulikki eivät kuitenkaan osaa epäillä. Mies pyrkii ottamaan uuden herätyksen haltuunsa ja Tuulikin siinä samalla. Ja päädytäänpä lopulta aina pohjoiseen suuntautuvalle korpivaellukselle asti.

Kirja sijoittuu vuoteen 1949 ja kuvaa hyvin uskottavan tuntuisesti sodanjälkeistä aikaa, jolloin vain sodan käyneet miehet olivat miehiä ja muut olivat keskenkasvuisia. Jotkut olivat sodassa vammautuneet myös henkisesti, karjalaiset taas olivat menettäneet kotinsa ja kaikkensa. Karjalaisia oli asutettu myös Tuulikin kotiseudulle ja erään heistä kanssa Tuulikki ystävystyykin.

Koivukari kuvaa hyvin maaseudun ja Nihtamon kylän elämää. Kerrontakin on alkuun verkkaista kuin maalaiselämä itse. Loppua kohti tahti kuitenkin kiihtyy ja hulluuskin lisääntyy Heinosen perheen elämässä.

Lopulta eniten pidin Tuulikin isästä Jussista. Vaikka hän oli sodassa seonnut ja häntä pidettiin kylällä hulluna, hän osoittautui perheessä täysjärkisimmäksi. Hän olisi vain halunnut jatkaa pientilallisen ja pärekorien tekijän työtään, elää tavallista hiljaista elämäänsä, mutta tapahtumat veivät mennessään, kun muut perheessä lähtivät seuraamaan Tuulikin profetioita. Jussi ei pystynyt estämään heitä eikä voinut kuin seurata mukana.

Loppua kohti tarina alkoi jo ahdistaa minua, mutta onneksi tuli myös se loppu. Mutta siitä en paljasta sen enempää.

Kirjassa mainitaan myös kartanolaisuus ja korpelalaisuus, jotka ovat olleet oikeasti toimivia lahkoja ilmeisesti tuohon samaan aikaan. Lahkolaisuuden ja hulluuden kuvaus kirjassa osuu kohdalleen, samoin kuin historian ja maaseudun kuvaus. Erityisesti Jussin kohdalla kuvataan myös hienosti hänen häpeäänsä ja ulkopuolisuuttaan ns. normaaleina itseään pitävien kyläläisten yhteisössä. Juuri maaseudullahan vähänkin erilaisen ihmisen elämä on vaikeaa.

En kylläkään lukisi tällaista kirjaa uudestaan, mutta ensimmäisen kerran se kannattaa kuitenkin lukea ja miettiä sitten vasta, mitä mieltä itse on tarinasta.

Johnny Kniga 2015, 332 sivua.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Kirjarikasta joulua

Heh heh. Kuvittelin ottavani kuvia hienosti siivotusta olohuoneesta kuusen koristelun jälkeen, mutta valmiit kuvat paljastivat todellisuuden. Kirjanystävän olohuoneessa on aina jossain kirjakasoja... Ne vain olivat niin ovelasti piilossa tuolla pöydän alla, etten huomannut niitä kuvia ottaessani. Enkä siis myöskään siivotessani. Pöydän päällä on kuitenkin nyt huomattavasti vähemmän kirjoja kuin yleensä.

Mutta eihän se mitään, tämän kuvan myötähän tämä kirjabloggaaja voikin oikein mainiosti toivottaa kaikille ihanaa ja kirjarikasta joulua 2016. Lukemisiin <3

torstai 22. joulukuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Istun sekä unessa että valveilla yhä uudelleen autossani ja lähestyn risteystä. Käsillä ovat viimeiset minuutit, sitten sekunnit, kun minulla on täydellinen elämä.

Näillä sanoilla alkaa tämä Annamari Marttisen kahdeksas romaani ja heti nämä ensimmäiset sanat koukuttivat  minut lukemaan, lukemaan ja lukemaan.

Aamu-niminen nainen lähestyy risteystä uudella autollaan ja samalla touhuaa uuden kännykkänsä kanssa. Hän on onnellisena menossa tapaamaan rakastettuaan Jarkkoa ja yrittää saada tätä vielä kiinni.

Samaan aikaan risteystä lähestyvät teini-ikäiset Miro ja Nadja, rakastavaiset hekin. Nadjan polkupyörä on hajonnut ja heillä on kiire, joten Miro on ottanut tyttöystävänsä pyörän tarakalle kyytiin.

Aamu tulee risteykseen eikä näe ketään. Miro ajaa suojatielle ja sitten rysähtää. Siitä onnettomuudesta lähtee liikkeelle tuskaisa uusi vaihe monen ihmisen elämässä. Aamu kamppailee musertavan syyllisyyden kanssa, Miro makaa teho-osastolla pahasti loukkaantuneena ja Nadjan vanhemmat ovat surun murtamia. Moni muukin ihminen heidän lähellään joutuu kärsimään.

Marttinen kuvaa järkyttävän todentuntuisesti kaikkien näiden henkilöiden tunteita, aivan kuin hän olisi itse kokenut nämä tapahtumat jokaisen näkökulmasta. Siksi lukijakin tempautuu mukaan tähän tarinaan niin täysillä. On pakko lukea kirja melkein yhdeltä istumalta loppuun asti. Oli helppo eläytyä itse kunkin asianosaisen tunnekuohuihin, mutta ei tunteilla silti mitenkään mässäillä kirjassa. Tällaisessa tilanteessa tunteet vain ovat dramaattisia, sillehän ei voi mitään.

On hyvä, että tällaisessa kirjassa tapahtumat kerrotaan monen eri henkilön näkökulmasta. Niistä muodostuu yhdessä hieno kokonaisuus, joka laittaa lukijan miettimään tilannetta monelta kantilta. Muutenkin tämä on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä kirja.

Muutkin bloggaajat ovat tainneet sanoa samaa, että tämän kirjan lukemisen jälkeen ajamiseen suhtautuu varovaisemmin. Itsekin aloin vähän pelätä liikenteen vaaroja lukiessani...

Sitä mietin, että jos itse olisin ollut Aamu, olisinko halunnut tai varsinkaan uskaltanut ottaa yhteyttä niihin, joiden päälle tai joiden omaisten päälle olisin ajanut kohtalokkain seurauksin. Eikö sitä mieluummin hautautuisi kotiinsa piileskelemään... niin kuin Aamukin kyllä aluksi teki. Mutta kun en ole asiaa itse kokenut, en toki tiedä, ja kyllähän eri ihmiset toimivat samassa tilanteessa eri tavoin. Varmaankin monelle on tärkeää saada pyytää onnettomuuden uhreilta anteeksi.

Itselleni tämä oli ensimmäinen tutustuminen Annamari Marttiseen, mutta ei taatusti jäänyt viimeiseksi. Niin hyvän vaikutuksen tämä kirja teki minuun. Suosittelen.

Tammi 2016, 361 sivua.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Huonoa onnea kirjavalinnoissa

Totta, viime aikoina minua ei oikein ole onnistanut kirjavalinnoissani. Olen keskeyttänyt jo kolme romaania peräkkäin ja siksipä tänne ei ilmesty hirveästi postauksia.

Kuvassa olevaa Joel Haahtelan romaania luin peräti puoleenväliin ja jopa pidin siitä aika pitkälle. Siinä vaiheessa, kun kirjan päähenkilö kirjoitteli päiväkirjaansa 1800-luvun Pariisissa, kirjassa oli kovasti menneen ajan nostalgiaa ja teksti oli kaunista ja runollista. Mutta jotenkin kyllästyin siinä vaiheessa, kun mies sitten 1900-luvun puolella asusteli Berliinissä. Sitä osiota en vain enää jaksanut erinäisistä syistä. Hyvä kirjoittaja Haahtela kyllä on. Mutta kerronta oli myös hyvin hitaasti etenevää ja pohdiskelevaa, joten lukijankin täytyy olla suht rauhallisessa mielentilassa tai sanoisinko että hitaalla tuulella jaksaakseen keskittyä näihin pohdintoihin.

Mutta tänään olen kohta lähdössä kirjastoon hakemaan varaamaani romaania, josta minulla on ainakin suuret odotukset. Kuvittelen, että voisin pitää siitä. Joten toivotaan parasta ja eletään uusia postauksia odotellen.

Toisenkin kirjan olen varannut, mutta siinä oli neljä varaajaa jonossa ennen minua, joten sitä saan kovasti vielä odotella...

maanantai 12. joulukuuta 2016

John Grisham: Joulua pakoon

Heti alkuun on myönnettävä, että tämä kirja jäi minulta kesken melko alkuvaiheessa. Yllä oleva kuva on paljon houkuttelevampi kuin kirjan sisältö, ainakin minun mielestäni. Mutta jos joku on joskus lukenut tämän kirjan loppuun asti, olisi kiva kuulla mielipiteitä.

Tarina sijoittuu amerikkalaisen jouluhössötyksen keskelle. Luther ja Nora Krankin tytär lähtee juuri ennen joulua vapaaehtoistyöhön Peruun. Samaan aikaan Lutheria alkaa tympiä koko joulun vietto, hän tekee laskelmat siitä kuinka kalliiksi se tuli viime vuonnakin ja ehdottaa vaimolleen, että he jättäisivät joulun kokonaan väliin tänä vuonna. Sen sijaan he päättävät käyttää jouluun tavallisesti kuluvat rahat Karibian-risteilyyn.

Sitten heidän päätöstään tietysti aletaan koetella. Kirjakaupasta tyrkytetään joulukortteja ja partiolaiset tulevat myymään joulukuusta. Ja ettekö te muka osallistu koko naapuruston perinteeseen, jossa joka talon katolle rakennetaan jouluksi lumiukko, ihmettelevät naapurit. Pakkohan se nyt on tehdä. Ja pakko on pitää jouluaattona kutsut jne. jne...

Juuri tuo kaiken kansan kummastelu ja pöyristys siitä, etteivät Krankit vietä joulua, on minusta kauhean keinotekoista ja teennäisen tuntuista tässä kirjassa. Ihmiset tuntuvat tekevän hirveän suuren numeron asiasta. En tiedä, onko Jenkkilässä oikeasti tuollaista. Minusta ei ole mitenkään outoa, jos täältä Suomesta joku tuttu lähtee jouluksi ulkomaille. Nykyäänhän yksi ja toinen viettää joskus joulun maailmalla. En minä ainakaan tee tuollaista numeroa siitä, jos joku ei vietä joulua. No, tietysti sellaisiakin ihmisiä aina löytyy.

Muutenkin kirja tuntui tylsältä ja paikallaan junnaavalta eikä se ollut kirjallisilta ansioiltaan mitenkään erikoinen. Tämän toki sanon luettuani kirjasta vain 45 sivua... Sitten ei kerta kaikkiaan enää kärsivällisyys riittänyt sen odottamiseen, että tuleeko tästä muka vielä se hilpeä joulutarina, joksi kirjaa takakannessa mainostetaan. Kirjan pitäisi temmata lukija mukaansa aika nopeasti, en minä ainakaan muuten jaksa kovin pitkään yrittää.

Takakannen perusteellahan kirjan idea kuulosti hauskalta. Joulua pakoon -tarinassa John Grisham ilakoi siekailematta jouluun liittyvän kaaoksen ja mielettömyyden kustannuksella, siellä kerrotaan. Odotin siis jonkinlaista kirjallista ilotulitusta, mutta ainakin alku oli pelkkää tylsistymistä. Kuitenkin, jos joku muu haluaa näin joulun alla antaa tälle joulutarinalle mahdollisuuden, niin tällainenkin kirja on siis olemassa.

Amerikassa kirja oli bestseller-listalla useita kuukausia.

Kertokaa tosiaan, mitä piditte, jos olette lukeneet tämän kirjan kokonaan.

WSOY 2002, 180 sivua.

torstai 8. joulukuuta 2016

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

1900-luvun alun Ambomaalla suomalaiset lähetystyöntekijät tekevät työtään, kun yllättäen eräänä yönä tyhjillään ollut kappeli palaa. Eikä siinä kaikki, vaan kappelin edestä löytyy pahoin palaneena eräs rikas paikallinen nainen, ja sisällä taas näkyy kuoliaaksi palaneen ihmisen hahmo, joka tosin hajoaa ja katoaa palavan kappelin sortuessa hänen päälleen.

Kirjan päähenkilö, Tobias-niminen lähetyssaarnaaja, haistaa jutussa kirjaimellisesti palaneen käryä eikä suostu jättämään asiaa tutkimatta, vaikka monet yrittävät häntä estellä. Jotkut haluaisivat uskoa, ettei kappelin palamiseen liity mitään rikosta. Kuitenkin koko kirja on täynnä juonitteluja ja valheiden verkkoja ja lopulta yksi jos toinenkin kirjan henkilö on sekaantunut johonkin epäilyttävään.

Kirjassa liikutaan niin lähetysasemalla kuin paikallisessa hovissakin. Hovin näkijöillä on omat valtapyrkimyksensä, muun muassa syytön nainen yritetään tehdä syylliseksi ja häntä Tobias yrittää pelastaa. Myös eri kirkkokuntien lähetystyöntekijöillä on maassa kilpailua keskenään.

Suunnilleen joka toinen luku kertoo nykyhetkestä ja joka toisessa ollaan menneisyydessä, josta vähitellen lähestytään nykyaikaa. Näin monet kulissien takana tapahtuneet asiat alkavat tulla päivänvaloon, samoin kuin kaikki lähetyskentällä koetut vaikeudet ja vastoinkäymiset. Tobias yrittää epätoivoisesti tulla joksikin, saada jotain suurta aikaan, mutta epäonnistumisia ja tragedioita koetaan vuosien varrella monia. Hänen oma avioliittonsakin kärsii hänen perfektionistisesta työlle antautumisestaan. Eikä hän onnistu itsekään olemaan niin viaton kuin mitä hän opettaa ja vaatii muilta.

Tarina on todella koukuttava ja mukaansatempaava, ajankuva tuntuu uskottavalta ja jännitystä riittää. Loppuratkaisu yllättää hyvän rikosromaanin tapaan. Samalla kun tämä kirja on rikosromaani, se toki on myös historiallinen ja ihmissuhderomaani. Kertoopa se lähetystyöstäkin, joskaan en tiedä, miten uskottavia jotkut yksityiskohdat olivat, esimerkiksi lähetyssaarnaajien kova kiroileminen. Luulisi 1900-luvun lähetyssaarnaajien olleen melko vakavamielistä joukkoa. Tobias kyllä on sitten myös vakavamielinen, jopa liiankin ankara sekä itseään että muita lähettejä ja pakanoiksi kutsumiaan paikallisia kohtaan. Tuo ankaruus kyllä tuntuisi sopivan menneisiin aikoihin, kun Suomessakin jossain vaiheessa laitettiin ihmisiä kirkon edessä jalkapuuhun ja kinkereillä pöydän alle.

Rikostarinan sijoittaminen tällä tavalla toisaalta kristilliseen ympäristöön ja lisäksi vielä Afrikkaan ja sen heimouskontojen keskelle tuo virkistävän erilaista näkökulmaa. Tuntuu kuin kirjoittajalla olisi ollut paljonkin tietoa tuon ajan Afrikasta, vaikka en toki tiedä, minkä verran taustatiedoissa on faktaa ja minkä verran mielikuvitusta. Mutta hieno lukuelämys joka tapauksessa.

Loppuun kirjasta pieni ote, joka mielestäni kiteyttää osuvasti sen, mistä tässä kirjassa on kysymys.

Tobias iski lapionterän maahan, väänteli ja kiersi sitä puolelta toiselle tiiviiksi kuivuneessa mullassa. Hän löystytti maata juuren ympäriltä, kunnes uskoi sen tulevan ulos kutakuinkin yhtenä kappaleena. Sitten hän tarttui rikkaruohoon, nosti sen maasta ja viskasi sivuun.
 - Näitä täällä riittää. Mikä siinä on, että kun ihminen toivoo johonkin paikkaan kasvavan jotakin kaunista, hän saa tehdä sen eteen jatkuvaa työtä, mutta paha ja arvoton kukkii ja kukoistaa kaikkialla vaivatta. Ihmisten mielissä, pelloilla, haudoillakin.
 
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2015, 438 sivua.

torstai 1. joulukuuta 2016

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Irma on jollain tavalla vinksahtanut ja hiukan hassu nainen. Hän asuu yksin Helsingin Hakaniemessä, on eronnut eikä ystäviä juuri ole. Poikansa puhelinsoittojakin hän välillä välttelee. Syytä tähän kaikkeen ei kirjassa selitetä; lukijan arvailuille jätetään tilaa.

Joka tapauksessa kerran Irma sitten lähtee Keravalle muistaakseni ostamaan viherkasvia, joka oli jollakin henkilöllä myytävänä. Hän kuitenkin päätyy väärään osoitteeseen, Irja Jokipaltion luo, eikä kehtaa mennä ilman asiaa, vaan päätyy esittämään Taloustutkimuksen kyselytutkijaa. Irjan kanssa sitten juodaan kahvit jos toisetkin seuraavien viikkojen aikana, samalla kun Irma uudestaan ja uudestaan päätyy myös muiden ihmisten oville taloustutkijaa leikkien. Sekä Keravalla että Hakaniemessä.

Kuten jo takakansi paljastaa, lopulta jotkut keravalaiset kuitenkin alkavat epäillä tutkijan aitoutta ja ottavat yhteyttä poliisiin. Irmalle tulee hätä käteen eikä hän vieläkään voi olla aina vain palaamatta "rikospaikalle", vaikka kiinnijäämisen riski kasvaa kerta kerralta suuremmaksi.

Irma esitetään kirjassa hyvin sympaattisena ja inhimillisenä hahmona, joka mokailee ja sekoilee oikein olan takaa. Hänellä on kuitenkin sydän paikallaan ja hän kiintyy vilpittömästi ovien takaa löytämiinsä uusiin tuttavuuksiin. Irmalle toivoisikin pelkkää hyvää. Kuinka sitten käy? Loppua kohti riemukas tahti vain kiihtyy ja jännityskin tiivistyy kiinnijäämisen pelossa. Arvaamattomat käänteet seuraavat toisiaan tässä tarinassa.

Aikaisemmin olin vain kuullut tämän kirjan nimen "Nenäpäivä" ja olin miettinyt, että mikähän ihmeen kirja se tuokin oikein on. Kun sitten ensimmäisen kerran tulin lukeneeksi takakannesta, mistä kirjassa on kysymys, jäin tarinaan heti koukkuun, eikä kansien sisältö pettänyt odotuksiani. Myös kirjan nimen tausta selviää kyllä, kunhan malttaa vähän lukea.

Rimmisen kielenkäyttö on railakkaan irrottelevaa ja värikästä. Hän kirjoittaa hyvin kuvailevasti ja käyttää omaperäisiä sanoja, joita ei muilla kirjailijoilla ole - tai ei ole ainakaan minua vastaan tullut.

Irmaa kohtaan tunsin sekä kiintymystä että myötähäpeää hänen toilauksiaan seuratessani. Aina ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Mutta hänen mokailunsa oli myös lohdullista, koska jokainenhan meistä joskus on epävarma, sählää ja mokailee.

Kerrassaan hyvän mielen kirja tämä oli.