torstai 11. elokuuta 2016

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille

Tsekkiläinen kirjailija Arnost Lustig on itse selvitynyt keskitysleirien kauhuista, ja lähes kaikki hänen teoksensa käsittelevät tätä aihetta, juutalaisten kärsimyksiä toisen maailmansodan aikana. Koska hän on itse ollut keskitysleirillä, hän pystyy kertomaan kirjoissaan asioita, joita tavallinen kirjailija ei pelkän mielikuvituksensa varassa ehkä tietäisi.

Tämä romaani perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mikä on totta ja mikä fiktiota, sitä ei valitettavasti kerrota - olisin ollut utelias tietämään. Mutta kirjan kansilehdellä kerrotaan, että Katarzyna Horowitzin tarina pohjautuu todennäköisesti samaan tapahtumaan, josta Tadeusz Borowski kertoo kirjassaan Kotimme Auschwitz. Sitä en ole lukenut.

Katarzyna ja hänen perheensä on tuotu junalla muiden Varsovan juutalaisten kanssa erään keskitysleirin portille. Siellä sattuu olemaan paikalla myös ryhmä rikkaita amerikanjuutalaisia, jotka on tarkoitus vaihtaa saksalaisiin sotavankeihin siten, että nämä molemmat ryhmät pääsisivät vapaiksi. Rikkaitten miesten ryhmän johtaja Herman Cohen kuulee Katarzynan sanovan isälleen, ettei hän halua kuolla, ja päättää pelastaa nuoren naisen mukaan heidän ryhmäänsä.

Sitten Katarzynaa jo viedään, ja hänen perheensä katoaa keskitysleirin uumeniin. Siitä alkaa matka kohti tuntematonta, tulevaa vapauttako vai jotain muuta. Ryhmä on saksalaisen herra Brensken armoilla, joka esittää suurta hyväntekijää ja maalailee ryhmälle kuvaa Saksastakin suurena hyväntekijänä, josta julma väkivalta on kaukana. Keskitysleirilläkään ei kuulemma tapahdu mitään pahaa, vaikka välillä hän taas vihjailee sellaisesta. Hän on hyvin vastenmielinen henkilö, vaikka esittää muuta. Ja kaiken aikaa ryhmäläiset haistavat vieressä olevalta leiriltä tulevan oudon savun hajun, joka muistuttaa palaneen nahan ja rasvan hajua. Jotkut ovat myös puhuneet kaasusta - mitä ihmettä se tarkoittaa...

En kerro juonesta enempää, mutta Katarzyna joutuu lopulta valinnan eteen hyvän ja pahan välillä. Häntä on pidetty pelkurina, joka antoi perheensä mennä keskitysleirille ja pakeni itse. Mutta mitä lopulta tapahtuukaan... Sen voin sanoa, että loppuratkaisu oli itselleni yllätys - olin odottanut jotain muuta.

Lustigin kirjoitustyyli minua rassasi aluksi, kun vielä käynnistelin lukemista. Vaikka kirja sinänsä on ohut, hän kirjoittaa hirveän pitkästi - 169 sivun mittainen tarina on jaettu vain kolmeen lukuun. Ja luvuissa ei aina ole paljoa kappalejakoa. Yksi kappale kestää usein toista sivua - ja kerran jopa monta sivua. Tällainen kirjoitustyyli on minusta raskasta lukea, mutta myönnän, että kun lopulta pääsin oikein vauhtiin lukemisessa, se ei enää haitannut, koska olin utelias tietämään, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja miten kaikki päättyisi.

Se on sanottava, että kirja on hyvin ahdistava ja sen tunnelma on painostava, mikä ei tietenkään ole yllätys, kun aihe on mikä on. Joten ei sovi kevyttä lukemista kaipaaville.

P.S. Sen unohdin sanoa, että kirjan lopussa on suomentajan jälkisanat, ja  niitä ei kannata missään tapauksessa lukea etukäteen, jos ei halua tietää liikaa loppuratkaisusta etukäteen. 

Like 2006, yht. 174 sivua jälkisanojen kanssa

4 kommenttia:

  1. Kaunis kansi kirjalla. Hölmöä, mutta valitse usein kirjan kannen perusteella, miten houkutteleva se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama vika täällä, että kyllä kannen pitää houkutella. Jos ei etu- eikä takakannessa ole mitään houkuttelevaa, eipä sitä kirjaa helposti tule luettua.

      Poista
  2. Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta, jota voisi harkita lukea, mutta se ahdistavuus taitaa viedä lukuhaluja. Pitäisi varmaan pystyä ensin selailemaan, ennen päätöstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä kannattaa tosiaan selata ensin. Joitain aika rankkoja kohtia kirjassa on... Mutta kuten lisäsin tuonne ylle, suomentajan loppusanoja ei kannata lukea etukäteen, koska siellä tulee liikaa juonipaljastusta...

      Poista