torstai 29. joulukuuta 2016

Heidi Liehu: Café Mandarin

Tämä kirja on omasta hyllystäni ja luin sen nyt ainakin kolmannen, jos ei neljännen kerran. Varsinkin silloin, kun aikoinaan luin sen ensimmäisen ja vielä toisenkin kerran, se kerrassaan hurmasi minut, ja toki siinä oma lumouksensa on vieläkin.

Lisäksi olen luvannut osallistua ystävyyshaasteeseen, jossa luetaan ystävyyteen liittyviä kirjoja 14.2.2017 eli seuraavaan ystävänpäivään asti, ja tämä romaani jos mikä on sopiva avaus siihen. En kylläkään tiedä, saanko kasaan kovinkaan suurta kirjamäärää aiheesta, mutta ainahan voi kokeilla.

Tarinan päähenkilö eli minäkertoja, jonka nimi ei mielestäni käy missään vaiheessa ilmi, on suomalainen 37-vuotias kirjailija, joka asuu Pariisissa. Hän tapaa istua amerikkalais-pariisilaisen kirjailija-toimittajaystävänsä Doriksen kanssa Café Mandarinissa. Kerran heidän siellä istuessaan paikalle ilmestyy myös Doriksen uusi naapuri Leia, joka heti tekee vaikutuksen kirjan päähenkilöön, ja he ystävystyvät.

Leia on säteilevä ja boheemi nainen, jota päähenkilömme ihannoi suuresti. Itseensä hän suhtautuu suomalaiskansalliseen tyyliin vähätellen ja mielestään kalpenee Leian rinnalla. Joka tapauksessa heille muodostuu antoisa ystävyys, jonka aikana syvällisiä keskusteluja käydään niin Café Mandarinissa kuin ravintoloissa ja naisten kotonakin. Elämä on pohdiskelua ja nautiskelua. Kuvioissa mukana on myös päähenkilön kreikkalainen miesystävä Milos, joka on taidekriitikko ja on paennut kreikkalaista perhettään Pariisiin.

Juuri tuo Pariisin, kahviloissa istuskelun, ystävyyden ja kiireettömyyden kuvaus tekee minulle tästä kirjasta niin houkuttelevan. C'est la vie... Nämä ihmiset osaavat nauttia elämästä.

Kirjassa on kaunista kieltä ja joitain kohtia, jotka ovat suorastaan helmiä. Näistä lempikohdistani jaan tähän ainakin tämän:

Doriksen takki harteillaan hän lähti sateeseen hakemaan meille suklaaleivoksia kulman leipomosta. Se teki minuun oudon vaikutuksen: tulkitsen nyt tuon eleen elämänrakkaudeksi tai elämänhimoksi, jota minussa itsessäni ei kaiketi ollut. Tästä hetkestä voi syntyä jotain ihmeellistä - vähintään suklaaleivosten, pauhaavan musiikin ja tarkoituksettoman yhdessäolon verran. Tämä ei ole vain sateinen iltapäivä, jolloin on viisainta paneutua työntekoon, vaan ainutkertainen hetkien sarja, joka voi jäädä tajuntaamme vuosiksi eteenpäin.

Tämä romaani jos mikä on ylistyslaulu ystävyydelle, Pariisille ja kahviloille!

Kustannusosakeyhtiö Sphinx 2002, 198 sivua.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Tuulikki Heinonen on 13-vuotiaaksi tytöksi pieni ja hento. Hän on myös sairaalloinen ja herkkä ja elää paljon omissa maailmoissaan. Hän kuljeskelee paljon suolla, jossa häntä opastaa mielikuvitusolento Mielikki. Erään sairaalareissun jälkeen, jolloin hän näki enkeleitä, hänestä kuoriutuu yllättäen horrossaarnaaja, jota tullaan suurin joukoin kuuntelemaan hänen kotiinsa. Perheen elämä menee aivan raiteiltaan näiden saarnojen ja kansansuosion seurauksena.

Ennen pitkää kuvioihin ilmestyy myös saarnaaja Sihvonen, epäilyttävä tyyppi, jota muut kuin Tuulikki eivät kuitenkaan osaa epäillä. Mies pyrkii ottamaan uuden herätyksen haltuunsa ja Tuulikin siinä samalla. Ja päädytäänpä lopulta aina pohjoiseen suuntautuvalle korpivaellukselle asti.

Kirja sijoittuu vuoteen 1949 ja kuvaa hyvin uskottavan tuntuisesti sodanjälkeistä aikaa, jolloin vain sodan käyneet miehet olivat miehiä ja muut olivat keskenkasvuisia. Jotkut olivat sodassa vammautuneet myös henkisesti, karjalaiset taas olivat menettäneet kotinsa ja kaikkensa. Karjalaisia oli asutettu myös Tuulikin kotiseudulle ja erään heistä kanssa Tuulikki ystävystyykin.

Koivukari kuvaa hyvin maaseudun ja Nihtamon kylän elämää. Kerrontakin on alkuun verkkaista kuin maalaiselämä itse. Loppua kohti tahti kuitenkin kiihtyy ja hulluuskin lisääntyy Heinosen perheen elämässä.

Lopulta eniten pidin Tuulikin isästä Jussista. Vaikka hän oli sodassa seonnut ja häntä pidettiin kylällä hulluna, hän osoittautui perheessä täysjärkisimmäksi. Hän olisi vain halunnut jatkaa pientilallisen ja pärekorien tekijän työtään, elää tavallista hiljaista elämäänsä, mutta tapahtumat veivät mennessään, kun muut perheessä lähtivät seuraamaan Tuulikin profetioita. Jussi ei pystynyt estämään heitä eikä voinut kuin seurata mukana.

Loppua kohti tarina alkoi jo ahdistaa minua, mutta onneksi tuli myös se loppu. Mutta siitä en paljasta sen enempää.

Kirjassa mainitaan myös kartanolaisuus ja korpelalaisuus, jotka ovat olleet oikeasti toimivia lahkoja ilmeisesti tuohon samaan aikaan. Lahkolaisuuden ja hulluuden kuvaus kirjassa osuu kohdalleen, samoin kuin historian ja maaseudun kuvaus. Erityisesti Jussin kohdalla kuvataan myös hienosti hänen häpeäänsä ja ulkopuolisuuttaan ns. normaaleina itseään pitävien kyläläisten yhteisössä. Juuri maaseudullahan vähänkin erilaisen ihmisen elämä on vaikeaa.

En kylläkään lukisi tällaista kirjaa uudestaan, mutta ensimmäisen kerran se kannattaa kuitenkin lukea ja miettiä sitten vasta, mitä mieltä itse on tarinasta.

Johnny Kniga 2015, 332 sivua.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Kirjarikasta joulua

Heh heh. Kuvittelin ottavani kuvia hienosti siivotusta olohuoneesta kuusen koristelun jälkeen, mutta valmiit kuvat paljastivat todellisuuden. Kirjanystävän olohuoneessa on aina jossain kirjakasoja... Ne vain olivat niin ovelasti piilossa tuolla pöydän alla, etten huomannut niitä kuvia ottaessani. Enkä siis myöskään siivotessani. Pöydän päällä on kuitenkin nyt huomattavasti vähemmän kirjoja kuin yleensä.

Mutta eihän se mitään, tämän kuvan myötähän tämä kirjabloggaaja voikin oikein mainiosti toivottaa kaikille ihanaa ja kirjarikasta joulua 2016. Lukemisiin <3

torstai 22. joulukuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Istun sekä unessa että valveilla yhä uudelleen autossani ja lähestyn risteystä. Käsillä ovat viimeiset minuutit, sitten sekunnit, kun minulla on täydellinen elämä.

Näillä sanoilla alkaa tämä Annamari Marttisen kahdeksas romaani ja heti nämä ensimmäiset sanat koukuttivat  minut lukemaan, lukemaan ja lukemaan.

Aamu-niminen nainen lähestyy risteystä uudella autollaan ja samalla touhuaa uuden kännykkänsä kanssa. Hän on onnellisena menossa tapaamaan rakastettuaan Jarkkoa ja yrittää saada tätä vielä kiinni.

Samaan aikaan risteystä lähestyvät teini-ikäiset Miro ja Nadja, rakastavaiset hekin. Nadjan polkupyörä on hajonnut ja heillä on kiire, joten Miro on ottanut tyttöystävänsä pyörän tarakalle kyytiin.

Aamu tulee risteykseen eikä näe ketään. Miro ajaa suojatielle ja sitten rysähtää. Siitä onnettomuudesta lähtee liikkeelle tuskaisa uusi vaihe monen ihmisen elämässä. Aamu kamppailee musertavan syyllisyyden kanssa, Miro makaa teho-osastolla pahasti loukkaantuneena ja Nadjan vanhemmat ovat surun murtamia. Moni muukin ihminen heidän lähellään joutuu kärsimään.

Marttinen kuvaa järkyttävän todentuntuisesti kaikkien näiden henkilöiden tunteita, aivan kuin hän olisi itse kokenut nämä tapahtumat jokaisen näkökulmasta. Siksi lukijakin tempautuu mukaan tähän tarinaan niin täysillä. On pakko lukea kirja melkein yhdeltä istumalta loppuun asti. Oli helppo eläytyä itse kunkin asianosaisen tunnekuohuihin, mutta ei tunteilla silti mitenkään mässäillä kirjassa. Tällaisessa tilanteessa tunteet vain ovat dramaattisia, sillehän ei voi mitään.

On hyvä, että tällaisessa kirjassa tapahtumat kerrotaan monen eri henkilön näkökulmasta. Niistä muodostuu yhdessä hieno kokonaisuus, joka laittaa lukijan miettimään tilannetta monelta kantilta. Muutenkin tämä on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä kirja.

Muutkin bloggaajat ovat tainneet sanoa samaa, että tämän kirjan lukemisen jälkeen ajamiseen suhtautuu varovaisemmin. Itsekin aloin vähän pelätä liikenteen vaaroja lukiessani...

Sitä mietin, että jos itse olisin ollut Aamu, olisinko halunnut tai varsinkaan uskaltanut ottaa yhteyttä niihin, joiden päälle tai joiden omaisten päälle olisin ajanut kohtalokkain seurauksin. Eikö sitä mieluummin hautautuisi kotiinsa piileskelemään... niin kuin Aamukin kyllä aluksi teki. Mutta kun en ole asiaa itse kokenut, en toki tiedä, ja kyllähän eri ihmiset toimivat samassa tilanteessa eri tavoin. Varmaankin monelle on tärkeää saada pyytää onnettomuuden uhreilta anteeksi.

Itselleni tämä oli ensimmäinen tutustuminen Annamari Marttiseen, mutta ei taatusti jäänyt viimeiseksi. Niin hyvän vaikutuksen tämä kirja teki minuun. Suosittelen.

Tammi 2016, 361 sivua.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Huonoa onnea kirjavalinnoissa

Totta, viime aikoina minua ei oikein ole onnistanut kirjavalinnoissani. Olen keskeyttänyt jo kolme romaania peräkkäin ja siksipä tänne ei ilmesty hirveästi postauksia.

Kuvassa olevaa Joel Haahtelan romaania luin peräti puoleenväliin ja jopa pidin siitä aika pitkälle. Siinä vaiheessa, kun kirjan päähenkilö kirjoitteli päiväkirjaansa 1800-luvun Pariisissa, kirjassa oli kovasti menneen ajan nostalgiaa ja teksti oli kaunista ja runollista. Mutta jotenkin kyllästyin siinä vaiheessa, kun mies sitten 1900-luvun puolella asusteli Berliinissä. Sitä osiota en vain enää jaksanut erinäisistä syistä. Hyvä kirjoittaja Haahtela kyllä on. Mutta kerronta oli myös hyvin hitaasti etenevää ja pohdiskelevaa, joten lukijankin täytyy olla suht rauhallisessa mielentilassa tai sanoisinko että hitaalla tuulella jaksaakseen keskittyä näihin pohdintoihin.

Mutta tänään olen kohta lähdössä kirjastoon hakemaan varaamaani romaania, josta minulla on ainakin suuret odotukset. Kuvittelen, että voisin pitää siitä. Joten toivotaan parasta ja eletään uusia postauksia odotellen.

Toisenkin kirjan olen varannut, mutta siinä oli neljä varaajaa jonossa ennen minua, joten sitä saan kovasti vielä odotella...

maanantai 12. joulukuuta 2016

John Grisham: Joulua pakoon

Heti alkuun on myönnettävä, että tämä kirja jäi minulta kesken melko alkuvaiheessa. Yllä oleva kuva on paljon houkuttelevampi kuin kirjan sisältö, ainakin minun mielestäni. Mutta jos joku on joskus lukenut tämän kirjan loppuun asti, olisi kiva kuulla mielipiteitä.

Tarina sijoittuu amerikkalaisen jouluhössötyksen keskelle. Luther ja Nora Krankin tytär lähtee juuri ennen joulua vapaaehtoistyöhön Peruun. Samaan aikaan Lutheria alkaa tympiä koko joulun vietto, hän tekee laskelmat siitä kuinka kalliiksi se tuli viime vuonnakin ja ehdottaa vaimolleen, että he jättäisivät joulun kokonaan väliin tänä vuonna. Sen sijaan he päättävät käyttää jouluun tavallisesti kuluvat rahat Karibian-risteilyyn.

Sitten heidän päätöstään tietysti aletaan koetella. Kirjakaupasta tyrkytetään joulukortteja ja partiolaiset tulevat myymään joulukuusta. Ja ettekö te muka osallistu koko naapuruston perinteeseen, jossa joka talon katolle rakennetaan jouluksi lumiukko, ihmettelevät naapurit. Pakkohan se nyt on tehdä. Ja pakko on pitää jouluaattona kutsut jne. jne...

Juuri tuo kaiken kansan kummastelu ja pöyristys siitä, etteivät Krankit vietä joulua, on minusta kauhean keinotekoista ja teennäisen tuntuista tässä kirjassa. Ihmiset tuntuvat tekevän hirveän suuren numeron asiasta. En tiedä, onko Jenkkilässä oikeasti tuollaista. Minusta ei ole mitenkään outoa, jos täältä Suomesta joku tuttu lähtee jouluksi ulkomaille. Nykyäänhän yksi ja toinen viettää joskus joulun maailmalla. En minä ainakaan tee tuollaista numeroa siitä, jos joku ei vietä joulua. No, tietysti sellaisiakin ihmisiä aina löytyy.

Muutenkin kirja tuntui tylsältä ja paikallaan junnaavalta eikä se ollut kirjallisilta ansioiltaan mitenkään erikoinen. Tämän toki sanon luettuani kirjasta vain 45 sivua... Sitten ei kerta kaikkiaan enää kärsivällisyys riittänyt sen odottamiseen, että tuleeko tästä muka vielä se hilpeä joulutarina, joksi kirjaa takakannessa mainostetaan. Kirjan pitäisi temmata lukija mukaansa aika nopeasti, en minä ainakaan muuten jaksa kovin pitkään yrittää.

Takakannen perusteellahan kirjan idea kuulosti hauskalta. Joulua pakoon -tarinassa John Grisham ilakoi siekailematta jouluun liittyvän kaaoksen ja mielettömyyden kustannuksella, siellä kerrotaan. Odotin siis jonkinlaista kirjallista ilotulitusta, mutta ainakin alku oli pelkkää tylsistymistä. Kuitenkin, jos joku muu haluaa näin joulun alla antaa tälle joulutarinalle mahdollisuuden, niin tällainenkin kirja on siis olemassa.

Amerikassa kirja oli bestseller-listalla useita kuukausia.

Kertokaa tosiaan, mitä piditte, jos olette lukeneet tämän kirjan kokonaan.

WSOY 2002, 180 sivua.

torstai 8. joulukuuta 2016

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

1900-luvun alun Ambomaalla suomalaiset lähetystyöntekijät tekevät työtään, kun yllättäen eräänä yönä tyhjillään ollut kappeli palaa. Eikä siinä kaikki, vaan kappelin edestä löytyy pahoin palaneena eräs rikas paikallinen nainen, ja sisällä taas näkyy kuoliaaksi palaneen ihmisen hahmo, joka tosin hajoaa ja katoaa palavan kappelin sortuessa hänen päälleen.

Kirjan päähenkilö, Tobias-niminen lähetyssaarnaaja, haistaa jutussa kirjaimellisesti palaneen käryä eikä suostu jättämään asiaa tutkimatta, vaikka monet yrittävät häntä estellä. Jotkut haluaisivat uskoa, ettei kappelin palamiseen liity mitään rikosta. Kuitenkin koko kirja on täynnä juonitteluja ja valheiden verkkoja ja lopulta yksi jos toinenkin kirjan henkilö on sekaantunut johonkin epäilyttävään.

Kirjassa liikutaan niin lähetysasemalla kuin paikallisessa hovissakin. Hovin näkijöillä on omat valtapyrkimyksensä, muun muassa syytön nainen yritetään tehdä syylliseksi ja häntä Tobias yrittää pelastaa. Myös eri kirkkokuntien lähetystyöntekijöillä on maassa kilpailua keskenään.

Suunnilleen joka toinen luku kertoo nykyhetkestä ja joka toisessa ollaan menneisyydessä, josta vähitellen lähestytään nykyaikaa. Näin monet kulissien takana tapahtuneet asiat alkavat tulla päivänvaloon, samoin kuin kaikki lähetyskentällä koetut vaikeudet ja vastoinkäymiset. Tobias yrittää epätoivoisesti tulla joksikin, saada jotain suurta aikaan, mutta epäonnistumisia ja tragedioita koetaan vuosien varrella monia. Hänen oma avioliittonsakin kärsii hänen perfektionistisesta työlle antautumisestaan. Eikä hän onnistu itsekään olemaan niin viaton kuin mitä hän opettaa ja vaatii muilta.

Tarina on todella koukuttava ja mukaansatempaava, ajankuva tuntuu uskottavalta ja jännitystä riittää. Loppuratkaisu yllättää hyvän rikosromaanin tapaan. Samalla kun tämä kirja on rikosromaani, se toki on myös historiallinen ja ihmissuhderomaani. Kertoopa se lähetystyöstäkin, joskaan en tiedä, miten uskottavia jotkut yksityiskohdat olivat, esimerkiksi lähetyssaarnaajien kova kiroileminen. Luulisi 1900-luvun lähetyssaarnaajien olleen melko vakavamielistä joukkoa. Tobias kyllä on sitten myös vakavamielinen, jopa liiankin ankara sekä itseään että muita lähettejä ja pakanoiksi kutsumiaan paikallisia kohtaan. Tuo ankaruus kyllä tuntuisi sopivan menneisiin aikoihin, kun Suomessakin jossain vaiheessa laitettiin ihmisiä kirkon edessä jalkapuuhun ja kinkereillä pöydän alle.

Rikostarinan sijoittaminen tällä tavalla toisaalta kristilliseen ympäristöön ja lisäksi vielä Afrikkaan ja sen heimouskontojen keskelle tuo virkistävän erilaista näkökulmaa. Tuntuu kuin kirjoittajalla olisi ollut paljonkin tietoa tuon ajan Afrikasta, vaikka en toki tiedä, minkä verran taustatiedoissa on faktaa ja minkä verran mielikuvitusta. Mutta hieno lukuelämys joka tapauksessa.

Loppuun kirjasta pieni ote, joka mielestäni kiteyttää osuvasti sen, mistä tässä kirjassa on kysymys.

Tobias iski lapionterän maahan, väänteli ja kiersi sitä puolelta toiselle tiiviiksi kuivuneessa mullassa. Hän löystytti maata juuren ympäriltä, kunnes uskoi sen tulevan ulos kutakuinkin yhtenä kappaleena. Sitten hän tarttui rikkaruohoon, nosti sen maasta ja viskasi sivuun.
 - Näitä täällä riittää. Mikä siinä on, että kun ihminen toivoo johonkin paikkaan kasvavan jotakin kaunista, hän saa tehdä sen eteen jatkuvaa työtä, mutta paha ja arvoton kukkii ja kukoistaa kaikkialla vaivatta. Ihmisten mielissä, pelloilla, haudoillakin.
 
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2015, 438 sivua.

torstai 1. joulukuuta 2016

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Irma on jollain tavalla vinksahtanut ja hiukan hassu nainen. Hän asuu yksin Helsingin Hakaniemessä, on eronnut eikä ystäviä juuri ole. Poikansa puhelinsoittojakin hän välillä välttelee. Syytä tähän kaikkeen ei kirjassa selitetä; lukijan arvailuille jätetään tilaa.

Joka tapauksessa kerran Irma sitten lähtee Keravalle muistaakseni ostamaan viherkasvia, joka oli jollakin henkilöllä myytävänä. Hän kuitenkin päätyy väärään osoitteeseen, Irja Jokipaltion luo, eikä kehtaa mennä ilman asiaa, vaan päätyy esittämään Taloustutkimuksen kyselytutkijaa. Irjan kanssa sitten juodaan kahvit jos toisetkin seuraavien viikkojen aikana, samalla kun Irma uudestaan ja uudestaan päätyy myös muiden ihmisten oville taloustutkijaa leikkien. Sekä Keravalla että Hakaniemessä.

Kuten jo takakansi paljastaa, lopulta jotkut keravalaiset kuitenkin alkavat epäillä tutkijan aitoutta ja ottavat yhteyttä poliisiin. Irmalle tulee hätä käteen eikä hän vieläkään voi olla aina vain palaamatta "rikospaikalle", vaikka kiinnijäämisen riski kasvaa kerta kerralta suuremmaksi.

Irma esitetään kirjassa hyvin sympaattisena ja inhimillisenä hahmona, joka mokailee ja sekoilee oikein olan takaa. Hänellä on kuitenkin sydän paikallaan ja hän kiintyy vilpittömästi ovien takaa löytämiinsä uusiin tuttavuuksiin. Irmalle toivoisikin pelkkää hyvää. Kuinka sitten käy? Loppua kohti riemukas tahti vain kiihtyy ja jännityskin tiivistyy kiinnijäämisen pelossa. Arvaamattomat käänteet seuraavat toisiaan tässä tarinassa.

Aikaisemmin olin vain kuullut tämän kirjan nimen "Nenäpäivä" ja olin miettinyt, että mikähän ihmeen kirja se tuokin oikein on. Kun sitten ensimmäisen kerran tulin lukeneeksi takakannesta, mistä kirjassa on kysymys, jäin tarinaan heti koukkuun, eikä kansien sisältö pettänyt odotuksiani. Myös kirjan nimen tausta selviää kyllä, kunhan malttaa vähän lukea.

Rimmisen kielenkäyttö on railakkaan irrottelevaa ja värikästä. Hän kirjoittaa hyvin kuvailevasti ja käyttää omaperäisiä sanoja, joita ei muilla kirjailijoilla ole - tai ei ole ainakaan minua vastaan tullut.

Irmaa kohtaan tunsin sekä kiintymystä että myötähäpeää hänen toilauksiaan seuratessani. Aina ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Mutta hänen mokailunsa oli myös lohdullista, koska jokainenhan meistä joskus on epävarma, sählää ja mokailee.

Kerrassaan hyvän mielen kirja tämä oli.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Kirjabloggaajan marrasmietteitä

Syksyni on ollut kiireinen, mutta ehkä kiire nyt alkaa hellittää - ainakin ellei uusia kiireitä tule tilalle. Mutta tällä tietoa niitä ei ole näköpiirissä. Niinpä kävin eilen kirjastossa ja innostuin siellä, kuten joku toinenkin bloggaaja juuri sanoi postauksessaan.

Minulla oli mukana oikein lista tämän hetken toivekirjoistani. Kaikkia en tällä kertaa löytänyt, mutta ovathan nuo kuvassa näkyvät viisi kirjaa jo aika hyvä alku. Tuskin maltan odottaa, että pääsen aloittamaan lukemista. Juuri tänään kylläkin tuo marraskuinen harmaus on niin hyydyttänyt, etteivät edes yleensä niin ihanat kirjat ole houkuttaneet. Söin suklaata, mutta sekään ei auttanut. No, eiköhän se lukuvaihdekin sieltä löydy taas...

Ja mikäs sen mukavampaa kuin olla sisällä kirjojen kanssa, kun ulkona on tuo kuvassakin näkyvä pimeys... Syksy on ihanaa aikaa, kun ei ole sellainen tunne, että olisi pakko tehdä jotain muutakin kuin lukea. Saa luvan kanssa käpertyä nojatuoliin kirjoineen päivineen.

Nautinnollisia lukutuokioita siis meille kaikille. Kirjat ovat hyvä kaamoslääke.

torstai 17. marraskuuta 2016

Olin Isisin vanki - Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet

Farida Khalaf & Andrea C. Hoffman

Vuonna 2014 Farida Khalaf oli 17-vuotias huoleton koulutyttö, joka asui perheineen Irakissa pienessä Kochon jesidikylässä, jota hän muistelee maanpäällisenä paratiisina. Hän oli kuin kuka tahansa teinityttö, joka luki ystäviensä kanssa muotilehtiä, auttoi erästä ystäväänsä matematiikan läksyissä ja äitiä kotitöissä, teki aprikoosihilloa, ajeli vuoristossa veljensä kanssa ja nautti elämästä.

Vähitellen kuitenkin taivaanrantaan alkoi kerääntyä mustia pilviä, kun tv-uutiset alkoivat kertoa, että  milloin missäkin päin Irakia Isisin terroristit olivat valloittaneet kaupunkeja. Aluksi Kochon kylän asukkaat eivät aavistaneet, että vaara uhkaisi heitä mitenkään - mitä Isis olisi tehnyt heidän alueensa syrjäisillä kylillä. Mutta sitten taistelut siirtyivät aina vain lähemmäksi. Farida perheineen kävi huolestuneita keskusteluja poliittisesta tilanteesta ja seurasi tiiviisti uutisia.

Sitten tapahtui se kaikkein pahin, mitä Farida ei ikinä olisi uskonut tapahtuvan muualla kuin televisiossa, jossain kaukana, jollekin muulle, mutta ei hänelle. Isis hyökkäsi heidän kyläänsä, tappoi miehet ja vei naiset ja lapset vangeikseen.

Farida joutui eroon perheenjäsenistään, mutta onneksi läpi kaikkien vaiheiden hän sai pysyä erään ystävänsä kanssa. Heidät vietiin muiden tyttöjen kanssa Syyriaan orjamarkkinoille, josta matka jatkui eteenpäin. Orjuus ei tietenkään ollut mitä tahansa orjuutta, vaan he joutuivat Isis-taistelijoiden seksiorjiksi. Heitä pahoinpideltiin ja raiskattiin toistuvasti kuukausien ajan. He joutuivat käymään uskomattomien kärsimysten läpi.

Mutta lopulta he onnistuivat pakenemaan ja pääsivät vapauteen. Kun pakomatkasta kerrotaan, lukija pidättää hengitystään pelätessään, että heidät saadaan kuitenkin kiinni. Siitä huolimatta, että jo kirjan takakannesta selviää, että Farida pääsee vapauteen. Mutta millaisten vaiheiden kautta se tapahtuu ja onnistuuko hän vielä löytämään perheenjäseniään - se selviää, kun lukee tämän kirjan loppuun asti.

Jesidiyhteisössä raiskatuksi joutunut nainen on leimattu loppuiäkseen, vaikka raiskaus ei olekaan hänen oma syynsä. Mutta Farida ei halunnut jäädä kantamaan syyllisyyttä ja halusi kertoa tarinansa maailmalle, että ihmiset tietäisivät, mitä raakalaisia Isis-terroristit todella ovat.

Farida Khalaf on nyt 19-vuotias ja asuu pakolaisena Saksassa, jossa hän jatkaa keskeytynyttä koulunkäyntiään. Toivon, että jonain päivänä hänen onnistuu toipua traumaattisista kokemuksistaan edes jossain määrin...

Aavistin tosin, mikä meitä odotti, mutta en halunnut lausua sitä ääneen. Televisiosta olin kuullut, että Isis-joukot sieppasivat Sinjarin alueelta tyttöjä vaimoiksi taistelijoilleen. Sekö oli nyt kohtalomme. Ajatus oli niin järkyttävä, etten pystynyt edes viemään sitä loppuun asti. Ei, niin ei saisi käydä. Se oli täysin mahdotonta. Sellaista tapahtui vain televisiossa, ei oikeassa elämässä. Evin ja minä emme mitenkään olleet voineet joutua sellaiseen tilanteeseen...

Minerva Kustannus Oy 2016, 224 sivua.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat

On helteinen kesäpäivä Helsingissä. Senja ja Lauri ovat kutsuneet joitain vieraita illalliselle kotiinsa. Heidän kaunis kotinsa on valmiina ottamaan vieraat vastaan ja pöytä on katettu kahdeksalle. Lauri on vain mennyt ostamaan valkoisia ruusuja Senjan pyynnöstä. Ovikello alkaa soida ja vieraat saapuvat yksi toisensa jälkeen - mutta Lauria ei näy, ei kuulu. Vieraatkin tuovat tullessaan omia riitasointujaan tilanteeseen. Joku ei tule ollenkaan, toiset tulevat kutsumatta.

Tästä alkaa kirjan tarina, jossa kerrotaan henkilö kerrallaan, millaista heidän elämänsä on ollut ja on parhaillaan. Mikä heidät on tuonut tähän ja mitä painolasteja itse kukin kantaa sisällään. Kirja kertoo heidän toiveistaan, unelmistaan, pettymyksistään ja epäonnistumisistaan ennen kaikkea ihmissuhteissa, rakkaudessa ja perheessä. Lopulta tämä sekalainen seurakunta on vieras niin itselleen kuin toisilleenkin. Eli kirjan nimi ei tarkoita pelkästään vieraita, jotka tulevat kyläilemään, vaan jotain paljon enemmän.

Kekkonen kirjoittaa taitavasti ja vangitsevasti. On pakko lukea kirja kerralla loppuun asti. Onneksi kirja ei ollut kovin paksu, koska minulla oli muitakin intressejä kuin lukeminen tällä hetkellä. Koukuttavat kirjat vain tahtovat viedä mennessään. Kertalukemiseksi tämä on hyvä kirja juuri siksi, että sen lukee nopeasti. Ei tarvitse yötä myöten lukea.

Lopulta tämä päivä, jona illallinen on katettu, muuttaa useammankin kirjan henkilön elämän. Kuten kirjan alussa sanotaan. Tarina alkaa. Tarina kesän viimeisestä päivästä. Kaupungista. Heistä. Kuuntele. Huomenna kaikki on jo toisin.

Loppuun lainaus kirjan alkupuolelta:

Anteeksi, Senja mutisee ja kyykistyy, kerää siruja ja palasia ympäriltään, sormet menevät solmuun ja hän tuntee itkun kuristavan, paniikin lähestyvän. Äiti on oikeassa. Lauri oli oikeassa. Mitä hän oli ajatellut? Miksi hän oli kuvitellut olevansa tähän valmis? Illallisia järjestivät onnelliset ihmiset, sellaiset jotka eivät itke ja pudottele laseja, joiden ajatukset ja muistot eivät räjähtele aamusta iltaan. Sellaiset jotka kulkevat keveästi ja katsovat ihmisiä suoraan silmiin. Joiden mies on jumalauta paikalla silloin kun vieraat saapuvat.

Kustannusosakeyhtiö Siltala 2016, 191 sivua.

torstai 10. marraskuuta 2016

Paula Hawkins: Nainen junassa

Rachel matkustaa joka päivä aamuin illoin samalla paikallisjunalla. Melkein joka kerta juna pysähtyy tietyn rikkinäisen opastimen kohdalla, ja Rachelilla on aikaa seurata radan varressa olevan talon asukkaitten elämää. Häntä kiinnostaa nuori kaunis pariskunta, joille hän keksii nimet ja alkaa kuvitella heidän elämäänsä - kuinka täydellisen onnellista se on.

Rachelin oma elämä on kurjaa, hän on pettynyt ja petetty ja pakenee ongelmiaan alkoholiin. Pakkomielle onnellisesta pariskunnasta on hänelle toiveajattelua siitä, miten hyvin joillain voi olla asiat.

Kunnes eräänä päivänä hän näkee junan ikkunasta jotain, mikä muuttaa kaiken. Pian sen jälkeen pariskunnan nainen katoaa, ja melko pian heräävät myös rikosepäilyt.

Rachel ei tietenkään malta olla sekaantumatta kuvioihin, vaan hän alkaa tutkia tapausta omin päin. Tapahtumat seuraavat toistaan kiihtyvään tahtiin. Rachel sekoilee ja mokailee, asioita selviää ja toiset asiat menevät pieleen, jännitys tiivistyy uudestaan ja uudestaan, samoin pelko. Kuka lopulta teki ja mitä...? Kuka on vaarallinen ja ketä pitää pelätä...?

Enpä ole aikoihin lukenut tällaista mestariteosta. Alusta loppuun saakka kirja vangitsee lukijan tiukasti otteeseensa eikä päästä irti. Lukemista on vain pakko jatkaa ja jatkaa. Jännitys on aivan huikeaa ja kerronta mukaansatempaavaa. On helppo eläytyä Rachelin, mutta myös muiden henkilöiden elämään - he vaikuttavat tekemisineen, tunteineen ja motiiveineen hyvin todentuntuisilta. Juuri tällaisia ihmisiä voisi oikeasti olla.

Toisaalta taas juoni ei ole mitenkään ennalta-arvattava. Mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi. Käänteet olivat niin arvaamattomia, että itse ainakin yllätyin uudestaan ja uudestaan. Samoin loppuratkaisu oli täysi yllätys, mikä minusta on tärkeää tämän lajityypin kirjoissa. Miksi lukea dekkaria tai muuta vastaavaa kirjaa, jos tietää jo etukäteen, miten kaikki tulee menemään?

Yhtä lukemisen juhlaa, julistaa Rakkaudesta kirjoihin -blogin pitäjä ostamani pokkarin takakannessa, ja siihen voin täysin yhtyä. Tämä oli todellinen lukunautinto. Jos haluat irrotusta arjesta ja marraskuun pimeydestä ja jos jännitys kiehtoo, lue tämä kirja.

Kirja oli niin upea, etten välttämättä haluaisi nähdä siitä tehtyä elokuvaa, koska monesti elokuva on pettymys sellaiselle, joka on pitänyt kirjasta. Mutta ehkä joskus tulee se elokuvakin katsottua...

Otava 2015, lukemassani Seven-pokkarissa 382 sivua. Pokkari vuodelta 2016.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

James Bowen: Bobin joulu - Kissa joka toi joulumielen

Sain lahjakortin, jolla sain ostettua yhden kirjan, ja ihastuin huomatessani, että Katukatti Bobista on ilmestynyt suomeksi kolmas kirja. Mitäs tuosta, että aivan vielä ei ole joulu - pian se kuitenkin on, ja innokkaimmathan ovat viritelleet joulumieltä jo alkusyksystä. Nythän teillä lukijoilla on hyvin aikaa varautua tämän kirjan hankkimiseen, jos nimittäin kissat, Lontoo ja huumeista toipuvan katusoittajan ja lehtimyyjän elämä kiinnostavat.

Bob on todella hurmaava kissa, joka ilmestyi Jamesin elämään, kun hänellä vielä meni huonosti. Katujen kasvatteina he molemmat pelastivat toisensa ja antoivat toisilleen syyn elää. Kun James alkoi kuljettaa Bobia mukanaan soitto- ja lehdenmyyntikeikoillaan Lontoon kaduilla, he tulivat koko ajan suositummiksi, kunnes heistä lopulta tuli julkkiksia, joiden kirjoja on ostettu ympäri maailmaa ilmeisesti miljoonittain.

Tämän kirjan alussa James on jo menestyvä ja kuuluisa, ja hän on Bobin kanssa kutsuvieraana kustantamon pikkujoulussa. Siellä hän tuntee kuitenkin ulkopuolisuutta hienojen ihmisten keskellä ja muistaa sen kurjuuden, jota hänen elämänsä oli vielä muutama vuosi taaksepäin. Näin hän  lähtee tässä kirjassa muistelemaan hänen ja Bobin ilmeisesti viimeistä köyhää joulunalusaikaa ja joulua.

Sinä vuonna joulukuu oli Lontoossa poikkeuksellisen kylmä ja luminen, ja lisäksi Jamesilla oli jalassaan kova kipu, joka oli estänyt häntä työskentelemästä kaduilla. Mutta lopulta kun sähkö ja kaasu uhkasivat loppua ja koko tuleva joulu mennä pilalle, Jamesin kissoineen oli pakko lähteä kadulle elantoaan tienaamaan. Monet käänteet siellä seuraavat toistaan tavalliseen tapaan - sekä ikävät että lämmittävät kohtaamiset ihmisten kanssa. Puhumattakaan kaikista muista sattumuksista.

Elämä Lontoon kaduilla on kyllä niin kovaa, että välillä minua pelotti lukea eteenpäin ja nähdä, mitä seuraavaksi tulisi vastaan. Mutta onneksi on myös hyvyyttä olemassa - ja ihmisiä, joilla on joulumieltä. Bob-kissa sai sinäkin jouluna osakseen paljon ihailua. Ja lopulta onneksi koitti joulu, joka Jamesillekin oli rauhan ja rakkauden juhlaa toisin kuin hänen aikaisemmassa elämässään.

Kirjan loppu tuo lukijalle taatusti joulumielen ja lämmittää sydäntä. Se minua vain pelottaa, kun ajattelen, miten tärkeä osa juuri Bobilla on Jamesin hyvinvoinnissa. Entäpä sitten, kun joskus tulee se päivä, jona Bob kuolee... Toivottavasti James jaksaa vielä silloinkin uskoa elämään.

Tämä kirja on hyvää lukemista näin joulun lähestyessä - ja ehkäpä joululahjaidea jollekin tuntemallesi kissojen ystävälle.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Koska kestävissä elämänmuutoksissa viikonloppua ei laskettu, vietin lauantain ja sunnuntain vuokraamalla pinon lempielokuviani ja huolehtimalla, että suklaapalojen virta kädestä suuhun pysyi tasaisena. Seitsemän vanhan elokuvan vuokraaminen luontui uutuusleffan hinnalla ja kieriskelin nautinnollisesti itsesäälissä, kun elokuvien ritarilliset miehet suojelivat naisiaan kastumiselta tai suutelivat heitä Pariisin sateessa. Valuva meikki sai naiset kaiken lisäksi näyttämään eteerisiltä olennoilta eikä ämpäriin pudonneilta pienjyrsijöiltä.

Emma on 27-vuotias opiskelija, jolla on kaksi puolivalmista tutkintoa ja joka asuu vieläkin soluasunnossa ja rakastuu vääriin miehiin - taiteilijatyyppeihin, joilla on kiinnostavia ongelmia, joita Emmalla tuntuu olevan tarve ratkaista. Lopulta hän kuitenkin päätyy näiden miesten kanssa lähinnä vain taiteilijabileiden eriskummallisille jatkoille, panttilainaamoon, katkaisuklinikoille ja suljetun osaston odotusaulaan.

Emman ystävät alkavat olla jo tutkintonsa suorittaneita, onnellisesti parisuhteessa ja kaikin puolin vakiintuneita, kun Emma on vielä eksyksissä sekä opiskelun että miesten suhteen. Miesrintamalla on epäluotettava taiteilijatyyppi Janek, liian komea graduohjaaja Miikka ja parhaan ystävän mies Ilari, josta on pysyttävä erossa.

Tämän kirjan alussa Emma toteaa, että nyt on aika laittaa elämä järjestykseen. Hän päättää suorittaa vihdoin opintonsa loppuun, hankkia työpaikan ja asunnon, joka on koti. Hän päättää myös, että kunnes nämä tavoitteet on saavutettu, hänen on pysyttävä erossa kiinnostavista ongelmista eli miehistä, joilla niitä on. Kirja on riemukas tarina siitä, kuinka hän näissä tavoitteissaan onnistuu ja epäonnistuu.

Omasta mielestäni tämä on Veera Vaahteran chick lit -romaaneista paras, ja luinkin sen nyt jo toisen kerran. Tämä vain on ihan täydellinen hyvän mielen kirja ja romanttinen komedia. Herkulliset käänteet seuraavat toistaan ja mielenkiinto pysyy taatusti yllä. Käden ulottuvilla täytyisi kyllä olla joko suklaata tai jotain muuta hyvää, kun Emmakin syö välillä Fazerin sinistä ja joskus taas täytekeksejä ja teetä parhaan pelatessaan korttia parhaan ystävänsä Sannin kanssa. Toisaalta rahapulassa opiskelija joutuu joskus paistamaan öljyssä herkkusieniä tai syömään aamupalaksi ananassäilykkeitä.

Tarinan koukuttavuus on osittain siinä, että se voisi toisaalta olla totta. Siitä tulee niin elävästi mieleen omat opiskeluaikani ja urbaani sinkkuelämäni silloin joskus. Paljon kaikkea tätä se elämä silloin sisälsi. Siksi tähän on niin helppo eläytyä ja ikään kuin haaveilla menneistä ajoista, vaikka eihän silloin aina niin helppoa ollut, kuten ei Emmallakaan ole tässä tarinassa. Mutta hänelläkin surut ja ilot vuorottelevat - ja lopulta hän pääsee myös toteuttamaan joitain unelmiaan. Mutta niitä en tässä sen enempää paljasta.

Ihana kirja. Itselleni se oli täydellinen syysloman piristys ja sopiva kevennys tähän väliin. Suosittelen.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2012, 272 sivua.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Tapaus Fredrik Backman

Minulla ei ole ollut tapana blogata kirjoista, joita en ole jaksanut lukea loppuun asti. Siinä vain on se ongelma, että tulee sellainen kuva kuin pitäisin kaikista lukemistani kirjoista, kun siis kirjoitan tänne vain niistä, jotka olivat niin hyviä, että jaksoin lukea ne loppuun asti.

No, nytpä teen poikkeuksen. Olen yrittänyt lukea kahtakin Fredrik Backmanin kirjaa, mutta molemmat ovat jääneet kesken jo melko lailla alkuvaiheessa. Backmanhan kirjoittaa ruotsalaisia mielensäpahoittajia, miespuolisesta sellaisesta kerrotaan kirjassa Mies joka rakasti järjestystä ja naispuolisesta on sitten tämä Britt-Marie kävi täällä, jota nyt viimeksi vähän aloittelin.

Näiden kirjojen pitäisi olla siis hauskoja, ja siitä syystä niitä kumpaakin aloin lukea - piristyksen tarpeessa ollessani. Mies joka rakasti järjestystä vaikuttikin aluksi vähän aikaa hauskalta, mutta sitten se meni kovin raskasmielisen tuntuiseksi, enkä jaksanut enää jatkaa sen lukemista.

Nyt kun siitä oli jo kulunut aikaa, ajattelin antaa Backmanille toisen tilaisuuden, ja ostin tuon Britt-Marie -pokkarin. Arvelin, että ehkä kaikki hänen kirjansa eivät ole niin raskasta luettavaa. Että kai hänkin sentään osaa olla hauska, kun kerran sitä niin kovasti yrittää. Mutta tämä Britt-Marie vasta rasittava tapaus olikin. Lukeminen loppui vielä nopeammin kuin ensimmäisen kirjan kohdalla.

Britt-Marie on kontrollifriikki, siivoushullu, arvostelee ja kritisoi kaikkea mahdollista ja piinaa työvoimatoimistossa töissä olevaa nuorta naista niin, että kaikki sympatiani ovat kyllä sen nuoren naisen puolella. En millään enää jaksanut, kun Britt-Marie soitti työkkäriin taas. Hän oli jo saanut töitä, mutta nyt hän silti vieläkin piinasi virkailijaa kyselemällä, missä täällä nuorisotalolla on siivoustarvikkeet ja mitä teen autolleni, joka räjähti. Kun sinähän sanoit, että saa soittaa, jos on jotain kysyttävää. Kerta kaikkiaan idiootti naiseksi.

Toivottavasti joku muu nauttii täysin siemauksin Backmanista, ainakin pokkarin takana oli jonkun bloggaajan hehkuttava arvio kirjasta. Mutta jos tämä on hauskaa tai huumoria, niin ehkä minä en sitten ole hauska enkä huumorintajuinen. Minusta näissä kirjoissa oli hauskuuden sijasta liikaa angstia. Jos haluan lukea jotain hauskaa, luen jotain muuta kuin näitä, enkä edes angstisen tekstin tarpeeseen ala näitä lukea.

Hauskoja lukemiani kirjoja tästäkin blogista kyllä löytyy - esimerkiksi Miika Nousiainen ja Tuomas Kyrö ovat oikeasti hauskoja. No, makuasioitahan nämä tietysti ovat. Mutta näin tässä blogissa asiat nähdään.

Niin että olen puhunut. ON kirjoja, joita minäkään en jaksa lukea.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Tässä kirjassa vanha tuttu Mielensäpahoittaja puuhastelee kuoleman parissa. Hän on päättänyt tunnollisena ja kunnollisena miehenä hoitaa kaikki kuolemaansa liittyvät asiat kuntoon, vaikka tulevasta kuolemasta ei toki vielä ole tietoakaan. Hän rakentaa arkkua, valmistelee hautajaisia ja suunnittelee testamenttiaan. Tätä poika, miniä, lääkäri Kivinkinen ja muut eivät tietenkään ymmärrä.

Mielensäpahoittaja on yhä oma itsensä, vanha jäärä, jolla on vankkumattomat mielipiteet asiasta kuin asiasta ja kova into esitellä niitä kaikille. Ennen kaikkea ennen kaikki oli paremmin. Hänen näkemyksensä nykymaailmasta ja nykyihmisten edesottamuksista ovat herkullista luettavaa, ja kaikessa hauskuudessaankin ne ovat toisaalta teräviä ja älykkäitä oivalluksia maailmanmenosta.

Vanhan jäärän omat edesottamukset käyvät tarinan edetessä aina vain hulvattomammiksi, samoin hänen ajatuksensa ja kommenttinsa. Nämä Tuomas Kyrön kirjat ovat todellinen vitamiinipilleri tai mielialalääke syksyn pimetessä. Ehdottomia hyvän mielen kirjoja. Sekä vanhat että nuoret saavat oman osansa Kyrön hyväntahtoisesta naljailusta. Eivätkä vain he, vaan myös systeemi yleensä. Voi vain kuvitella, että kirjailijalla itselläänkin on täytynyt olla hauskaa näitä mielensäpahoittajatarinoita kehitellessään. Täytyisi tutustua hänen muihinkin kirjoihinsa joskus. Vielä en ole ehtinyt.

Lopulta myös se testamentti tulee tehdyksi. Arkun kanssa vaiheet ovat hiukan arvaamattomammat.

Maistiaisiksi kirjasta yksi lainaus:

Nykypäivänä minä olen erikoisuudentavoittelija, koska haluan kovat tyynyt, palasaippuat ja kahvat takaisin. Jos haluan kylmän suihkun, pitää ottaa yhteyttä hotellinomistajaan ja varmasti on jossakin terveydenhuoltoministeriössä sovittu että kypärä äkkiä miehelle päähän. Ja märkäpuku mikäli aikoo alle kolmekymmentäasteiseen veteen. Onnettomuustutkijat ja yhdistyneet kansakunnat kuljetetaan helikopterilla paikalle tutkimaan mikä johti siihen, että kahdeksankymmentävuotias mies käänsi hanaa hippusen kylmemmälle. Ylimääräisessä uutislähetyksessä kerrotaan, että lähialueiden asukkaille on järjestetty apua.

Huumoria ja kevennystä kaipaaville ehdottomasti suositeltavaa lukemista.

WSOY 2014, Bon-pokkarissa 248 sivua + erikoispainoksessa vielä 16 sivun liite uusia teatteritarinoita.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Minna Eväsoja: Melkein Geisha - Hurmaava ja hullu Japani

Melkein geisha -kirjan kirjoittanut Minna Eväsoja on käynyt 1990-luvun alussa japanilaisen teekoulun Kiotossa, minkä jälkeenkin hän on viettänyt Japanissa paljon aikaa. Hänellä on siis paljon kokemusta Japanista ja japanilaisista, hyvässä ja pahassa. Kaikesta tuossa maassa kokemastaan hän kertoo tässä kirjassa railakkaasti ja riemastuttavasti.

Kirjan nimessä tuo hurmaava ja hullu Japani on todella osuva, sillä noita molempia se maa tuntuu olevan tämän kirjan perusteella. Toisaalta siellä on kohteliaita, hyväkäytöksisiä, hyvin pukeutuvia ihmisiä, kauneutta ja estetiikkaa - toisaalta kun japanilaisten pidättyvyys murtuu, heistä tulee jo liiankin estottomia ja häpeämättömiä, kuten monet kirjassa kerrotut tositapaukset osoittavat. Eivätkä japanilaisetkaan aina ole hyväkäytöksisiä - sielläkin on huonoa asiakaspalvelua, ja esimerkiksi vanhemmat naiset ovat pelottavia, koska heistä kuulemma tulee iän myötä niin äänekkäitä ja töykeitä.

Kirjassa kerrotut tarinat ovat toinen toistaan uskomattomampia. Japanilaiset onnistuvat yllättämään sekä Eväsojan että hänen lukijansa kerta toisensa jälkeen. Niin paljon kummallisuuksia näiden kansien väliin on koottu. Miten voikin ihminen jossain maassa kokea näin monenlaista. Takaan, että lukija ei tule kyllästymään tämän kirjan äärellä. Monta hauskaa hetkeä sen sijaan tulee olemaan.

Takakannessa vakuutetaan, että kirjan luettuasi kaukokaipuu Japaniin on väistämätön. Itselleni ei aivan niin käynyt. Toki Japanista oli mielenkiintoista lukea, mutta siellä tuntuu olevan aivan liikaa muodollisia käyttäytymissääntöjä, etikettejä ja monimutkaisuuksia, että tällainen maalaisjuntti sinne uskaltautuisi.

Sen sijaan vaikka en juo kovin paljon teetä, tässä kirjassa puhuttiin niin paljon teestä, että minun oli aivan pakko lähteä lukemisen välillä teenkeittopuuhiin... eli teenjano lukijan kyllä yllätti. Kaiken lisäksi teetä ei Japanissa ainoastaan juoda, vaan vihreää teetä käytetään myös mausteena nuudeleissa, suklaassa, jäätelössä, kekseissä ja pastilleissa.

Mitä ovat teetaide, teekoulut ja teemestarit, se ei minulle heti avautunut, mutta jossain vaiheessa kirjaa sitäkin vähän valotettiin. Japanilaiset ovat tehneet teen valmistamisesta ja juomisestakin oman taiteenlajinsa. Ovat he tehneet kahvinjuonnistakin taidetta, mutta kahvia he eivät juo niin paljon kuin teetä. Japanissa ehkä yksi ja toinen asia muuttuu kauneudeksi ja estetiikaksi...

Japanilaisen kulttuurin vaativuus muualta tulevalle käy ilmi esimerkiksi seuraavasta otteesta.

Vuoden aikana minulla oli monenlaista nuoren naisen sydänsurua ja menetystä. Silmäni olivat monena aamuna itkusta turvonneet, eikä mieleni ollut seesteinen. Jouduin Teemestarin Vaimon puhutteluun tunteiden näyttämisestä. Minua saattoi kuulemma lukea kuin avointa kirjaa, ja hän kehotti minua pitämään tunteet sisällä ja pysymään tyynenä kaikissa tilanteissa, vaikka maa ratkeaisi alta. Loppuvuosi menikin oman elämäni teatterissa. otin roolin, joka minulle osoitettiin ja esitin sen kunnialla loppuun. En näyttänyt tunteita, opettelin japanilaisen hymyn ja käyttäydyin aina pidättyneen kohteliaasti.

Kaikista näistä minun mielestäni niin rasittavista kulttuurieroista huolimatta Eväsoja tuntuu rakastavan Japania, tuota hurmaavaa ja hullua maata. Hän kirjoittaa

Minä sujahdin japanilaiseen elämäntapaan luonnollisesti ja helposti ja tunsin eläväni täydellisen seesteisyyden aikaa Japanissa viettämäni vuodet. Pisin yhtäjaksoinen aika, jonka siellä asuin, kesti kolme vuotta, jonka aikana kävin Suomessa vain kerran. Kun palasin takaisin Suomeen, hyvä ystäväni Yukiko lähti saattamaan minua Kansain kelluvalle lentokentälle. Kaipasin Kiotoa jo ennen kuin luotijuna oli edes lähtenyt laiturilta. Kaipasin Kioton tornia, Shin-Osakan pilvenpiirtäjiä, rähjäisiä taloja radan varressa ja sekalaisia mainoskylttejä. Pehmeästi kumpuilevat vuoret aamuauringon hennossa lämmössä ja kasteesta raukeina jäivät asema asemalta taakse. Jätin junamatkan aikana haikeita hyvästejä Japanille ja kaikelle, mitä siellä rakastin. Itkin hiljaa Yukikon nukkuessa vieressäni... 

On hyvä, että joku rakastaa Japaniakin. Minulle riitti tämä antoisa nojatuolimatka, ja nojatuolimatkojen ystäville tämä kirja onkin oikea herkkupala.

Gummerus 2016, 239 sivua.

tiistai 30. elokuuta 2016

John C. Maxwell: Testaa unelmasi

Joskus omat unelmat tuntuvat niin saavuttamattomilta. Luin tämän kirjan saadakseni vinkkejä siihen, miten ne unelmat voisivat tulla saavutettavammiksi. Ja vinkkejä sekä uusia näkökulmia tämä kirja aivan varmasti tarjosi.

Kirja jakautuu kymmeneen lukuun, joista kukin on unelmatestin yksi osa. Jos kaikkiin kymmeneen kysymykseen pystyy vastaamaan myöntävästi, on unelman toteuttamista kohti suuntautuvalla matkallaan jo pitkällä.

Kysymykset ovat seuraavat.
1. Omistajuuskysymys - onko unelmani todella omani?
2. Selkeyskysymys - näenkö unelmani selkeästi?
3. Todellisuuskysymys - olenko riippuvainen asioista, jotka ovat hallinnassani, kun pyrin tavoittelemaan unelmaani?
4. Intohimokysymys - pakottaako unelmani minut seuraamaan sitä?
5. Polkukysymys - onko minulla strategia unelmani saavuttamiseksi?
6. Ihmisiä koskeva kysymys - olenko ottanut mukaan ne ihmiset, joita tarvitsen toteuttaakseni unelmani?
7. Maksukysymys - olenko valmis maksamaan hinnan unelmastani?
8. Sinnikkyyskysymys - kuljenko kohti unelmaani?
9. Täyttymyskysymys - saanko nautintoa siitä, että työskentelen unelmani saavuttamiseksi?
10. Merkittävyyskysymys - onko unelmastani hyötyä muille?

Näitä kysymyksiä kirjassa lähestytään eri näkökulmista. Aluksi kirjoittaja kuulosti minusta kovin amerikkalaiselta - mitä hän tietysti onkin - ja arvelin, että pian hänkin sanoo, että ihminen pystyy tekemään mitä tahansa mitä hän vain haluaa. Mutta onneksi tämä luuloni osoittautui vääräksi. Jossain luvussa Maxwell nimittäin huomautti, ettei meille kuitenkaan kaikki ole mahdollista. Eiväthän kaikki kerta kaikkiaan ole hyviä kaikessa. Maxwellin mukaan meidän kannattaa tehdä sitä, missä olemme hyviä, koska siinähän me yleensä myös parhaiten pärjäämme.

Tähän liittyen lainaus Maxwellilta: En ole koskaan tavannut menestynyttä ihmistä, joka olisi keskittynyt asioihin, joita hän ei ole voinut sietää tai jossa hän ei olisi ollut hyvä. Menestyvät ihmiset tekevät jotakin, mitä he rakastavat ja missä he ovat hyviä.

Realismia Maxwellilla on siinäkin, kun hän huomauttaa, että sekä optimistit että pessimistit ovat väärässä. Optimistit luullessaan, että kaikki elämässä on pelkkää hyvää, ja pessimistit luullessaan, että kaikki on pahaa. Realistinen unelmoija hyväksyy sen, että elämässä on sekä hyvää että pahaa.

Toinen asia, joka ei ole totta - sen lisäksi, että voisit muka tehdä mitä vain - on tietenkin se, että sinusta ei ole mihinkään. Meistä kaikista on johonkin. On vain löydettävä omat vahvuutensa ja tehtävä sitä, mitä rakastaa.

Kirjassa on varmaankin jokaiselle jotain - yhtä kiinnostaa yksi luku enemmän ja toista toinen. Itse en ainakaan joka luvusta ollut yhtä kiinnostunut. Ja taas toiset luvut luin aivan ahmien.. Paljon hyviä ajatuksia kirjasta löysin.

Jokaisessa luvussa Maxwell myös kertoo esimerkkejä henkilöistä, jotka ovat toteuttaneet unelmiaan. Se tekee kirjan käytännönläheiseksi. Kirjoittaja on myös itse menestynyt elämässään ja omien unelmiensa toteuttamisessa, joten hän tietää mistä puhuu.

Toki nuo kirjassa esiintyvät unelmien toteuttajat tuppaavat olemaan melko suuria menestyjiä. Olisi mukavaa lukea unelmakirja, jossa kerrottaisiin aivan tavallisen pienen ihmisen unelmien toteutumisesta. Ehkä joku suomalainen osaisi paremmin kirjoittaa pienistäkin ihmisistä...

Maxwell on seurakunnan johtaja ja siten ilmeisesti pastori, joten aina silloin tällöin hän viittaa myös Jumalaan ja Raamattuun. Tämä varoitukseksi, jos joku ateisti on kovin allerginen näille asioille - vaikka ei Maxwell toki uskonasioita mitenkään tuputa kirjassa.

Tällainen Jumala-viittaus on muun muassa tässä lainauksessa juutalaiselta Elie Wieseliltä. Kun kuolet ja kohtaat Luojasi, sinulta ei kysytä, miksi sinusta ei tullut messiasta tai miksi et keksinyt parannuskeinoa syöpään. Sinulta kysytään ainoastaan - Miksi et tullut sinuksi? Miksi et tullut kaikeksi siksi, joka olet? Luojalta saatujen mahdollisuuksien ja edellytysten toteuttaminen edellyttää sitä, että otat vastuun itsestäsi ja elämästäsi. Se edellyttää sitä, että otat aktiivisen johtajan roolin suhteessa itseesi.

Suosittelen kirjaa. Jos tämä aihepiiri kiinnostaa, uskon, että kirjasta löytyy jokaiselle jotain uutta näkökulmaa. Toki siinä omat amerikkaiset vivahteensa on, mutta jos ne eivät häiritse, kirja on ihan ok.

Scanria Oy 2015, 237 sivua.

maanantai 29. elokuuta 2016

Elämäni - Potilasrunoja

Stina Niemi - Aino Öhman
Aikaisemmin on ilmestynyt kirjoja, joihin on koottu lääkärien hauskoja saneluvirheitä. Tällä kertaa päästään taas nauramaan, mutta nyt näkökulma on toinen - sairaalan kielipalveluissa toimivat kääntäjät ovat tehneet runoja lääkärien hengentuotteista, erilaisista potilasohjeista ja muista terveydenhuollon teksteistä.

Työssään he olivat kerran huomanneet, miten Luomet sik, sak rauhalliset. Ek ärsykkeetön. kuulosti aivan runolta, ja siitä se sai alkunsa. He alkoivat koota pieniä potilasrunoja työhuoneensa ovenpieleen, ja jokaviikkoisesta runosta tulikin suosittu työviikon piristäjä työyhteisössä. Tässä kirjassa näitä runoja jaetaan nyt muillekin.

Runoista jokainen voi valita omat suosikkinsa. En ehkä osaa näitä sen kummemmin analysoida, mutta laitan tähän muutaman esimerkkirunon, joista itse pidin.

TUNTEET
Raivareita selkeästi aiempaa vähemmän.
Aamulla vaimon täytyy vetää potilas ylös sängystä.
Potilas voi nyt siirtyä anoppilaan.

ANATOMIA
Nyt aprillipäivästä alkaen
vasemman alaraajan puutumista leuassa.
Jonka jälkeen kesäkuun korvat varsin oireettomat.
Käyttää lähes koko ajan viiksiä.

SEURAUS
Potilaalla todettu syntymä.
Huusi heti.
Osastolle tullessa 8 vrk ikäinen poika,
kotiutunut 4 vrk iässä.

Ja tässä todella oli vain muutama esimerkki... Kirja on mukavan kevyttä luettavaa ja myös nopeasti lukaistu, vähän kuin välipala jossain sopivassa tilanteessa.

Kustantamo S ja S 2016

lauantai 27. elokuuta 2016

Sara Medberg: Kreivin käsivarsilla

Neiti Isabella Ehrenfelt asuu tätinsä, ainoan sukulaisensa, kartanossa paroni-isänsä kuoltua. Täti on suuttunut Isabellalle ja kohtelee häntä yhtä huonosti kuin palvelijoita. Sitten eräänä myrskyisenä syysiltana tumma muukalainen ilmestyy yllättäen kartanon ovelle ja ryöstää Isabellan mukaansa. Muukalainen, kreivi Robert Constantin, väittää Isabellan isän määränneen hänet Isabellan huoltajaksi. Isabella on kreivin mukaan vaarassa, ja ainoa keino taata neidon turvallisuus on se, että he menevät keskenään naimisiin.

Kreivi viekin Isabellan linnaansa ja heidät vihitään avioliittoon, mutta kreivi tekee selväksi, että rakkautta ei sitten ole odotettavissa tässä liitossa. Sekin selviää, että Isabellaa uhkaava vaara on todella olemassa. Salaperäinen mies ajaa Isabellaa takaa.

Tämän jälkeen luvassa on paljon jännittäviä juonenkäänteitä. Juoni todella tempaa lukijan mukaansa. Kuinka tarinassa käy, saako vihollinen kreivin ja kreivittären kiinni ja mitä hän Isabellasta haluaa... Entä tuleeko Isabellan ja Robertin välille rakkautta vai ei... Siinä kysymyksiä, joihin vastausta saadakseen lukija helposti jää koukkuun tähän tarinaan eikä malta laskea kirjaa kädestään ennen kuin on päästy viimeiselle sivulle.

Kirjan kirjoittaja Sara Medberg on teologian maisteri ja kirkkohistorian tohtoriopiskelija, ja teos on hänen toinen romaaninsa. Hän tuntee historiallisen aihepiirinsä, koska hänen akateeminen tutkimusaiheensa on juuri tyttöjen kasvatus ja nuorten naisten elämä 1700- ja 1800 -luvuilla. Hänen kirjansa kuvaavat suomalaisten ja ruotsalaisten nuorten naisten elämää Jane Austenin tyyliin. Tässä Kreivin käsivarsilla -kirjassa ollaan Ruotsissa.

Medberg ei kerro ainoastaan jännittäviä tarinoita, vaan kuvaa myös sen ajan muotia, tapoja, kartanoiden elämää, vaunuajeluita ja herkkuja - konvehteja, mantelipikkuleipiä... Siksi hänen kirjansa ovat historiasta kiinnostuneille sopivaa luettavaa - ja luonnollisesti varsinkin naisille, eikä pelkästään romantiikan takia. Valaisevathan kirjat myös naisen asemaa tuona aikana, jolloin nainen ei ollut itsenäinen, vaan hänellä piti olla holhooja. Hänen esikoisromaaninsa olikin nimeltään Holhokki.

Sara Medberg oli Harlequin AB Nordic Groupin vuoden 2014 kirjailijakilpailun ja Harper Collins Nordic -kustantamon vuoden 2015 kirjailijakilpailun semifinalisti. Historiallisen asiantuntemuksensa ohella hän on myös erittäin sujuva kirjoittaja ja mukaansatempaava tarinankertoja. Tällä hetkellä hän työstää seuraavaa kirjaansa, joka tulee tuttuun tapaan olemaan historiallis-romanttinen romaani.

Itse en ole juuri lukenut tämän lajityypin kirjoja, mutta tämän romaanin luettuani nekin alkoivat yllättäen kiinnostaa... 

BoD 2016, 195 sivua.
ISBN 978-952-330-652-3

lauantai 20. elokuuta 2016

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

MIKÄ MENETYS minulle, etten ollut aikaisemmin lukenut Miika Nousiaista. Ja tämä hervottoman hauska kirja oli ilmestynyt jo vuonna 2007. Nyt kun vihdoin tulin sen lukeneeksi, se oli ehdottomasti yksi suurimmista lukunautinnoista pitkään aikaan. Mieheni yritti lukea samaan aikaan toista kirjaa, ja minä häiritsin häntä nauramalla vähän väliä ja lukemalla valittuja paloja tästä kirjasta. Nyt täytyy kyllä ottaa selvää Nousiaisen muistakin kirjoista, vaikka en tiedäkään, onko mahdollista kirjoittaa jotain näin huikeaa vielä toisenkin kerran...

Mikko Virtanen on tyypillinen suomalainen mies Kouvolasta. Paitsi että hän ei ole tyypillinen. Hän inhoaa sekä Kouvolaa että Suomea ja ihannoi yli kaiken Ruotsia, mikä varsinkaan ei kuulu tyypillisen suomalaisen miehen ominaisuuksiin. Hänen Ruotsi-maniansa menee aivan äärimmäisyyksiin. Hän haluaa kaikki mahdolliset ruotsalaiset juhlapäivät palkallisiksi vapaapäiviksi, jostain syystä vain siinä onnistumatta, ja yrittää sitkeästi saada Ruotsin kansalaisuutta, vaikka ei ole asunut päivääkään Ruotsissa. Joululomilla Thaimaassa hän salakuuntelee täydellisinä pitämiään ruotsalaisia perheitä ja imee näin itseensä heidän ruotsalaisuuttaan. Ja onpa hänellä kotona jopa Ruotsille omistettu alttari, jonka ääressä hän viettää kalaaseja.

Lopulta Mikolle ei jää kuin yksi vaihtoehto - muuttaa Ruotsiin ja ruveta ruotsalaiseksi. Siitä lähteekin liikkeelle todellinen kommellusten sarja. Mikosta tulee Mikael Andersson - empaattinen, rakastava ja keskustelutaitoinen ruotsalainen perheenisä Göteborgista. Hän joutuu maksamaan uudesta elämästään kovan hinnan, mutta mihinkäs hän ei olisi valmis suuressa Ruotsi-huumassaan. Hänen luomaansa ruotsalaista idylliä varjostaa vain kiinni jäämisen pelko, ja hän joutuu keksimään aina vain uusia valheita korjatakseen milloin mitäkin edellisistä valheista syntynyttä tilannetta.

Kaiken tämän lukeminen oli todella herkullista. Nousiainen yltää uskomattomaan mielikuvituksen lentoon ja verbaaliseen ilotulitukseen tässä kirjassa. Lukija ei voi kuin kiinnittää turvavyön ja pysytellä menossa mukana - ihmetellen samalla, miten tälle Mikko-Mikaelille lopulta mahtaa käydä. Kirja kun on täysin ennalta-arvaamaton. Mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi. Tylsää ei tule tämän kirjan parissa olemaan.

Loppuratkaisua ei myöskään pysty arvaamaan, enkä tietenkään aio paljastaa sitä, kuten en yleensäkään tee. Mutta sen voin sanoa, että kirjan lopussa päähenkilö alkaa ymmärtää jotain uutta ja aiempaa syvällisempää suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta. Joille muuten molemmille sai kirjaa lukiessaan naureskella tasapuolisesti. Suomi - Ruotsi 0-0. Vaiko sittenkin 1-0...

Ote kirjasta. Tai ehkä perhe käy vielä läpi päivän aikana lasten mieliä askarruttamaan jääneitä kysymyksiä. Isä vastailee tasaisella äänellä, joka on kuin Volvon moottorin hurinaa. Vastaukset saatuaan kauniit lapset nukahtavat turvalliseen yöhön herätäkseen jälleen huomenna kiukuttelemattomaan päivään tasapainoisina Ruotsin kuningaskunnan kansalaisina. Tätä se on päivästä toiseen. Näin ne lomailevat, ruotsalaiset.

Otava 2007.

torstai 11. elokuuta 2016

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille

Tsekkiläinen kirjailija Arnost Lustig on itse selvitynyt keskitysleirien kauhuista, ja lähes kaikki hänen teoksensa käsittelevät tätä aihetta, juutalaisten kärsimyksiä toisen maailmansodan aikana. Koska hän on itse ollut keskitysleirillä, hän pystyy kertomaan kirjoissaan asioita, joita tavallinen kirjailija ei pelkän mielikuvituksensa varassa ehkä tietäisi.

Tämä romaani perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mikä on totta ja mikä fiktiota, sitä ei valitettavasti kerrota - olisin ollut utelias tietämään. Mutta kirjan kansilehdellä kerrotaan, että Katarzyna Horowitzin tarina pohjautuu todennäköisesti samaan tapahtumaan, josta Tadeusz Borowski kertoo kirjassaan Kotimme Auschwitz. Sitä en ole lukenut.

Katarzyna ja hänen perheensä on tuotu junalla muiden Varsovan juutalaisten kanssa erään keskitysleirin portille. Siellä sattuu olemaan paikalla myös ryhmä rikkaita amerikanjuutalaisia, jotka on tarkoitus vaihtaa saksalaisiin sotavankeihin siten, että nämä molemmat ryhmät pääsisivät vapaiksi. Rikkaitten miesten ryhmän johtaja Herman Cohen kuulee Katarzynan sanovan isälleen, ettei hän halua kuolla, ja päättää pelastaa nuoren naisen mukaan heidän ryhmäänsä.

Sitten Katarzynaa jo viedään, ja hänen perheensä katoaa keskitysleirin uumeniin. Siitä alkaa matka kohti tuntematonta, tulevaa vapauttako vai jotain muuta. Ryhmä on saksalaisen herra Brensken armoilla, joka esittää suurta hyväntekijää ja maalailee ryhmälle kuvaa Saksastakin suurena hyväntekijänä, josta julma väkivalta on kaukana. Keskitysleirilläkään ei kuulemma tapahdu mitään pahaa, vaikka välillä hän taas vihjailee sellaisesta. Hän on hyvin vastenmielinen henkilö, vaikka esittää muuta. Ja kaiken aikaa ryhmäläiset haistavat vieressä olevalta leiriltä tulevan oudon savun hajun, joka muistuttaa palaneen nahan ja rasvan hajua. Jotkut ovat myös puhuneet kaasusta - mitä ihmettä se tarkoittaa...

En kerro juonesta enempää, mutta Katarzyna joutuu lopulta valinnan eteen hyvän ja pahan välillä. Häntä on pidetty pelkurina, joka antoi perheensä mennä keskitysleirille ja pakeni itse. Mutta mitä lopulta tapahtuukaan... Sen voin sanoa, että loppuratkaisu oli itselleni yllätys - olin odottanut jotain muuta.

Lustigin kirjoitustyyli minua rassasi aluksi, kun vielä käynnistelin lukemista. Vaikka kirja sinänsä on ohut, hän kirjoittaa hirveän pitkästi - 169 sivun mittainen tarina on jaettu vain kolmeen lukuun. Ja luvuissa ei aina ole paljoa kappalejakoa. Yksi kappale kestää usein toista sivua - ja kerran jopa monta sivua. Tällainen kirjoitustyyli on minusta raskasta lukea, mutta myönnän, että kun lopulta pääsin oikein vauhtiin lukemisessa, se ei enää haitannut, koska olin utelias tietämään, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja miten kaikki päättyisi.

Se on sanottava, että kirja on hyvin ahdistava ja sen tunnelma on painostava, mikä ei tietenkään ole yllätys, kun aihe on mikä on. Joten ei sovi kevyttä lukemista kaipaaville.

P.S. Sen unohdin sanoa, että kirjan lopussa on suomentajan jälkisanat, ja  niitä ei kannata missään tapauksessa lukea etukäteen, jos ei halua tietää liikaa loppuratkaisusta etukäteen. 

Like 2006, yht. 174 sivua jälkisanojen kanssa

maanantai 1. elokuuta 2016

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Lotta on järjestänyt elämänsä täydellisesti - hän on introvertti lukutoukka ja sinkku, joka asuu yksin, lukee kaiket vapaa-aikansa ja töissä hän on tietysti kirjastossa. Jossa hän lukee välillä työajallakin. Hän ei kaipaa rakkautta elämäänsä, mutta kohtalo puuttuu peliin erilaisten sattumien kautta. Kun Lotta kirjaa lukiessaan kävelee auton alle ja loukkaantuu, ja lisäksi hänen asuntoonsa tulee vesivahinko, hän joutuu pois mukavuusalueeltaan sosiaalisen siskonsa ja tämän avovaimon asuntoon. Naiset lisäksi alkavat järjestää hänelle miestä.

Lopulta Lotta huomaa olevansa kahden miehen loukussa. Hänen pitäisi valita, haluaako hän hurmaavan, mutta niin kovin ekstrovertin Ollen vai sukulaissielunsa Jirin, joka lukee paljon ja jonka kanssa voi käydä loputtomiin henkeviä keskusteluja. Siitäpä juonenkäänteet alkavat seurata toistaan.

Aluksi en ollut ihan varma, tulisiko kirja luettua loppuun asti, mutta pian tarina kääntyi niin koukuttavaksi, että lukaisin sen yhdeltä istumalta. Kirjan alussa minua nimittäin vaivasi Lotan vähän liiallinenkin introverttiys, ja ajattelin, että onko tuollaisia ihmisiä oikeasti olemassa. Olen nimittäin itsekin introvertti, mutta varmasti meistä löytyy monta eriasteista introverttia  Aluksi kirjan henkilöt ja juonikin tuntuivat vähän tekemällä tehdyiltä, mutta se tunne katosi lopulta aika pian, kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin ja imaisi minut mukaansa.

Arvelin myös, että juoni olisi hyvinkin ennalta arvattava, mutta lopulta siinä oli kuitenkin myös odottamattomia käänteitä. Ja loppuratkaisuun päädyttiin hyvinkin odottamattomasti. Joten kyllä jännitystä riitti chick lit -kirjallisuuden ystävälle.

Muistaakseni joku kirjabloggaaja kirjoitti tästä kirjasta, että siitä olisi pienellä vaivalla saanut syvällisemmänkin. Itselleni riitti kyllä tämä syvällisyyden aste, nimittäin chick lit -kirjojahan luetaan silloin, kun kaivataan jotain vähän kevyempää. Ja syvällisiäkin kirjoja Veera Vaahtera kyllä kirjoittaa oikealla nimellään Pauliina Vanhatalo. Minusta tämä kirja sopi hyvinkin päivään, jona olin vähän väsähtänyt enkä jaksanut lukea mitään syvällistä. Lotan seikkailut piristivät mieltä kovasti.

Kirjassa seurattiin sopivasti myös joidenkin muiden henkilöiden ihmissuhteita, mikä toi lisäväriä tapahtumiin.

Veera Vaahteran kirjoista oma ehdoton suosikkini on ollut Onnellisesti eksyksissä, mutta myös tämä kirja kannattaa lukea silloin, kun kaipaa kevyen annoksen urbaanin sinkkunaisen seikkailuja rakkausrintamalla.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

En ole kirjoittanut kirjoista tänne kuukauteen mitään. Se olikin jo sopivan pituinen kesäloma. Nyt kun muut kirjabloggaajat ovat jo täyttä häkää kirjoitelleet Tommi Kinnusen uusimmasta romaanista Lopotista, minä vielä ihmettelen Neljäntienristeyksessä. Mutta itse asiassa vasta nähtyäni Lopotin kerran kirjakaupassa ja selattuani sitä kiinnostuin Tommi Kinnusesta, ja nyt aloitin häneen tutustumisen tästä hänen esikoisteoksestaan.

Kirjassa kerrotaan erään pohjoissuomalaisen perheen historiaa eri henkilöitten kautta 1800-luvun lopulta vuoteen 1996 asti. Eli sadan vuoden ajalta. Perheen kotitalo sijaitsee kylällä lähellä neljän tien risteystä, joka antaa kirjalle nimen. Henkilöt, joiden kautta tarinaa kuljetetaan eteenpäin, ovat kätilö Maria, hänen avioton tyttärensä Lahja, Lahjan mies Onni ja heidän miniänsä Kaarina. Luvut on otsikoitu teiden nimillä, jotka kuvaavat henkilöiden elämässään kulkemia teitä.

Maria tulee nuorena tyttönä kätilöksi pohjoiseen eikä häntä aluksi oteta vakavasti. Mutta hän onnistuu työllään luomaan itselleen arvostetun aseman ja rakentaa perheelleen ison talon. Talo tosin poltetaan Lapin sodan aikana, kuten koko kylä.

Lahja-tytär palaa sodan jälkeen poltettuun kylään, jossa he asuvat korsussa, kunnes hänen miehensä Onni saa rakennettua uuden talon neljäntienristeykseen. Lahjan ja Onnin elämä on päälle päin normaalia, mutta he kärsivät onnettomasta avioliitosta, jonka ylle varjoja heittävät Onnin salaisuudet. Mies käy kaupunkireissuilla maistelemassa kiellettyä rakkautta.

Kaarina ja hänen miehensä Johanneskin päätyvät asumaan perheen isossa mutta ahdistusten ja ristiriitojen täyttämässä talossa.

Ensimmäistä, Marian elämästä kertovaa jaksoa lukiessani en vielä oikein päässyt kärryille siitä, miksi Kinnusta pidetään niin erinomaisena kirjoittajana. Mutta mitä pitemmälle luin kirjaa, sitä vaikuttavammalta se alkoi tuntua. Kirja on kuin palapeli, jossa pala palalta muodostuu yhä tarkempi ja todentuntuisempi kuva erään perheen sisäisistä suhteista, salaisuuksista, vaietuista asioista, tukahdutetuista tunteista. Ja kaikkia näitä asioitahan suomalaisissa perheissä varmasti riittää enemmän kuin tarpeeksi. Vaikka tässäkin perheessä ihmiset asuvat yhdessä saman katon alla, jokainen on silti yksin omien ongelmiensa kanssa. Lopulta he ovat perhe vain ulkonaisesti, sisältä he ovat vieraita toisilleen.

Yksi kirjaa parhaiten kuvaavimmista kohdista onkin mielestäni tämä. Onni katselee nukkuvaa naista, ja miettii, kuinka se ei koskaan valita. Ei edes puhu särkevistä nivelistä. Eikä Lahja. Kenenkään epäonnisuuteen ei koskaan viitata eikä vastoinkäymisistä puhuta edes perheen sisällä. Kun kenenkään taakkaa ei jaeta tai pulmia ei edes mainita ääneen, ei niille voi hakea ratkaisuja. Onni ihmettelee, miten muut osaavat elää niin rauhallisina ja hymyillä. Hän itse istuu öisin vuoteensa reunalla ja antaa käsillensä luvan täristä, kun kukaan ei näe. 

Kinnunen ei kerro kaikkea kerralla, vaan jättää asioita arvailujen varaan ja antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa. Vasta loppua kohti arvoitukset alkavat ratketa ja synkimmät salaisuudet selvitä lukijalle. Alussa minulla oli vähän käynnistysvaikeuksia kirjan lukemisessa, mutta vauhti kiihtyi, koska lopulta kirja oli pakko lukea melkein kerralla saadakseen tietää, mistä tässä kaikessa oikein oli kysymys. Aivan upea kirja. Joten pakko se Lopottikin on jossain vaiheessa lukea. Sehän on käsittääkseni jatkoa tälle kirjalle.

WSOY 2014, 334 sivua.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Bloggaaja kesälaitumilla

Kesäväsähdys on iskenyt tähän kirjabloggaajaan. Ei voisi vähemmän kiinnostaa. Ja onhan toki syytäkin kesällä myös lomailla eikä vain lukea. Siispä köröttelen nyt viittäkymppiä enkä stressaa tästä blogista. Jatkan tätä varmaan kyllä, ehkä kirjoittelen vain silloin tällöin, tai - kuka tietää...

Palataan asiaan jossain vaiheessa. Nautinnollista kesää sinulle.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie kuvaa kaikissa kirjoissaan todella taitavasti Afrikkaa, Yhdysvaltoja ja niiden välistä kulttuurin yhteentörmäystä monesti tilanteissa, joissa joku afrikkalainen on muuttanut Amerikkaan. Mutta myös toisin päin, että joku on palannut sieltä Afrikkaan. Aikaisemmin olen lukenut hänen romaanejaan, mutta tällä kertaa luin novellikokoelman.

Novellien kirjoittajana Adichie on aivan yhtä lahjakas. Hänen tarinansa ja henkilönsä ovat värikkäitä ja eläviä, samoin ympäristön ja tilanteiden kuvaus. Joissain novelleissa ollaan Afrikassa, toisissa Amerikassa. Useimpien novellien päähenkilö on nainen, mutta onpa yhdessä mieskin päähenkilönä.

Kulttuurien yhteentörmäys tulee esiin esimerkiksi seuraavassa lainauksessa.

Setä auttoi sinua hakemaan kassanhoitajan paikkaa Main Streetin bensa-asemalta ja ilmoitti sinut kaupungin kaksivuotiseen collegeen. Siellä opiskelevilla tytöillä oli paksut reidet, räikeän punaista kynsilakkaa ja itseruskettavien voiteiden  oranssiksi värjäämä naama. He kysyivät, missä olit oppinut englantia, oliko kotiseudullasi Afrikassa oikeita taloja ja olitko nähnyt auton ennen kuin tulit Amerikkaan. He ällistelivät tukkaasi. Seisooko se pystyssä vai painuuko se päätä myöten, kun avaat lettisi, he halusivat tietää. Seisooko se kokonaan pystyssä. Miten. Miksi. Käytätkö sinä kampaa. Hymyilit kireästi heidän kysymyksilleen. Setäsi sanoi, että juuri sitä voit odottaa - tietämättömyyden ja ylimielisyyden sekoitusta. Sitten hän kertoi, että kun hän oli asunut talossaan muutamia kuukausia, naapurit olivat sanoneet oravien alkaneen vähentyä uhkaavasti. He olivat kuulleet, että afrikkalaiset syövät kaikenlaisia villieläimiä.

Tässä kerrottiin Amerikasta, mutta myös Afrikasta Adichiella on aivan upeaa kuvausta. Hänen tarinoittensa juonet ovat myös kekseliäitä. Ja usein hän lopettaa novellin vähän kuin kesken, jättäen lukijalle tilaa ajatella ja tehdä johtopäätöksiä. Hän ei selittele loppuratkaisuja puhki.

Nyt olen pahasti univelassa herättyäni viime yönä kolmelta, joten ajatus ei oikein kulje tämän pitemmälle. Mutta sen voin sanoa, että Adichie on huippuhyvä kirjailija.

Otava 2011. Seven-pokkari 2012, 261 sivua.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

ERROR - Mielen häiriöitä

Elina Järvi - Tiina Hotti
Silloin tällöin luen lyhyen ajan sisällä useamman kirjan samasta aiheesta. Nyt vastaan on tullut mielenterveysaiheisia kirjoja, mutta luen kyllä muutakin. Tässä kuitenkin taas mielenterveydestä.

Kirjassa 15 suomalaista noin 20-60-vuotiasta miestä ja naista kertoo avoimesti ja rohkeasti oman elämänsä tarinan. Heillä on erilaisia mielenterveysongelmia - on kaksisuuntaista mielialahäiriötä, skitsofreniaa, eriasteista masennusta ja ahdistuneisuutta, dissosiaatiohäiriötä, syömishäiriötä, epävakaata persoonallisuushäiriötä jne. Heidän tarinansa ovat rankkoja, mutta kaikesta välittyy kuitenkin myös selviytyminen ja jopa elämän kauneus. Minusta nämä ihmiset olivat vaikeistakin oireistaan huolimatta kauniita persoonia, jotka ovat paljon muutakin kuin sairautensa. Nostan hattua heidän rohkeudelleen avautua elämästään.

Kirja ansaitsisikin paljon lukijoita. Mielenterveysongelmista kärsiville tässä kirjassa on tarjolla vertaistukea ja he voivat peilata omia kokemuksiaan toisten kokemuksiin. Terveemmät ihmiset - eli ne, joita ei ole tarpeeksi tutkittu - taas voivat ottaa opikseen näistä elämäntarinoista, nähdä pienen palan siitä, mitä psyykkisesti sairaan ihmisen elämä on. Ja myös sen, että he ovat myös ihmisiä, joista sairaus ei kerro kaikkea. Niin kuin astma tai syöpäkään ei ole koko totuus ihmisestä, jolla kyseinen sairaus on.

Takakannessa kerrotaankin, että puolet suomalaisista sairastuu psyykkisesti jossain elämänsä vaiheessa. Onkohan asia todella tutkitusti näin, mene ja tiedä, mutta vähintään jokainen tuntee jonkun, joka sairastaa psyykkisesti. Eikä se kaikista näy päälle päin. Kirjan henkilöistä olikin muuten otettu upeita valokuvia, joista ei todella arvaisi, että kuvien henkilöillä on joku sairaus. Valokuvaajina ovat toimineet Olga Poppius ja Pasi Murto.

Osa tarinansa kertovista on julkisuuden henkilöitä - on Children of Bodomin Alexi Laiho, Mokoman Marko Annala, Herra Ylppö ja Milana Misic. Jokainen kirjan henkilö esitellään kauniina ja arvokkaana ihmisenä.

Kirjan lopussa on myös psykiatrista hoitoa Suomessa arvioiva luku Lobotomiasta lääkehypeen ja sen jälkeen vielä tietoa siitä, mitä eri diagnoosit pitävät sisällään.

Suosittelen.

Like 2016, 256 sivua.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Melissa Müller: Anne Frank - Päiväkirjan salaiset sivut

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan nuorena varmaan ainakin pari kertaa ja nyt aikuisena kerran. Näitä muita Annesta kirjoitettuja kirjoja en ollut ennen lukenut - tämän lisäksihän on ainakin yksi Frankien suojelijan Miep Giesin kirjoittama kirja, sekin siis lukematta - vielä.

Kun Annen tarina oli heidän kahden piileskelyvuotensa osalta tuttu, oli todella mielenkiintoista lukea nyt tämä kirja. Vaikka kannessa puhutaan päiväkirjan salaisista sivuista, ei tämä mikään päiväkirja ole. Siellä täällä on lainauksia Annen päiväkirjasta, mutta muuten tämä kirja on elämäkerta. Ja vaikka Anne onkin päähenkilö, kirjassa kerrotaan myös koko Frankin perheestä ja suvustakin.

Kirjoittaja onkin perehtynyt hyvin aiheeseen,  onhan hän historioitsija ja toimittaja ammatiltaan. Hän on haastatellut henkiinjääneitä sukulaisia ja ystäviä, saanut käyttöönsä vanhoja kirjeitä ja muutenkin hänellä on hyvää taustatietoa toisen maailmansodan tapahtumista. Kaikki tämä antaa ihmeen paljon uutta tietoa Anne Frankista ja hänen perheestään, heidän elämästään jo Annen lapsuudesta asti ja jopa siitä, mitä sitten tapahtui, kun heidät lopulta tultiin pidättämään salaisesta siivestä ja vietiin keskitysleirille. Saamme vähän tietoa siitä, millaista Annella oli keskitysleirillä - niin kamalaa kuin siitä onkin tietää.

Lukijalle valotetaan myös arveluja siitä, kuka tai ketkä mahdollisesti kavalsivat Frankit, niin että heidän piilopaikkansa tuli poliisin tietoon ja heitä tultiin pidättämään.

Kirjan lopussa on myös epilogi, jossa kerrotaan, mitä useille kirjassa mainituille henkilöille lopulta tapahtui, kuka kuoli ja mihin eloonjääneet päätyivät. Ja aivan viimeisenä on itsensä Miep Giesin jälkisanat.

Surullista on se, että Anne Frank kuoli keskitysleirillä niin vähän ennen kuin vapautus eli Saksan tappio olisi tullut. Mutta hänen toiveensa toteutui - päiväkirjassaan hän kertoi haluavansa kuuluisaksi kirjailijaksi. Ja hänestä todella tuli kuuluisa henkilö, jonka tarinan miljoonat ihmiset ovat kuulleet tai lukeneet. Päiväkirjansa kautta hän jäi elämään.

Kaikille Anne Frankista, toisesta maailmansodasta tai juutalaisista kiinnostuneille suosittelen tätä kirjaa.

Gummerus 1999, 306 sivua.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

En ole vuosiin lukenut mitään näin kaunista, kommentoi kirjailija Kjell Westö tämän kirjan takakannessa, ja samaa voisin itse sanoa. KAUNIS on todella osuva sana kuvaamaan tätä ruotsalaisen Sara Stridsbergin mestariteosta.

Romaanin aihehan on rankka - psyykkinen sairaus ja mielisairaala - joten kuka tahansa ei ehkä pystyisi kuvaamaan sitä kaikkea näin runollisen kauniisti. Kirjan sanotaan olevan osin omaelämäkerrallinen, joten Stridsberg tuntee aiheen, josta kirjoittaa.

Jackie on teinityttö, jonka isä Jim on hurmaava mutta itsetuhoinen, kuolemaa kaipaava alkoholisti. Kun Jim otetaan sisään Beckombergan mielisairaalaan, tulee sairaalasta Jackielle toinen koti, jossa hän viettää paljon aikaa ja tutustuu henkilökuntaan ja potilaisiin, esimerkiksi ihanaan ja surulliseen Sabinaan, jonka sininen helminauha on päässyt kirjan kanteenkin. Jackien nuoruus on siis varsin epätavallinen, kun hän kasvaa kohti aikuisuutta psykiatristen potilaitten seurassa.

Isäänsä Jackie rakastaa, mutta Jim ei pysty antamaan hänelle rakkautta, mikä on surullista. Jim on liiaksi oman elämänsä tragedian sitoma pystyäkseen rakastamaan. Hänen omat naissuhteensakin ovat tulleet ja menneet tiuhaan tahtiin, koska hän juo ja pettää eikä osaa rakastaa.

Myös Jackie kohtaa sairaalassa ensirakkautensa, houkuttelevan joskin vaarallisen Paulin, joka myös on potilaana siellä.

Kirjassa kerrotaan myös Jackien aikuisuudesta ja Jimistä vanhana miehenä, joka ehtii lopulta viettää monet vuodet sairaalan ulkopuolella, mutta suunnittelee vieläkin kuolemaansa.

Erittäin kaunista ja herkkää ihmisten, heidän välisten suhteittensa ja luonnon kuvausta. Itse annan plussaa myös lyhyistä luvuista, joiden ansiosta kirja on helppolukuinen - itselleni kun tuntuu joskus raskaalta kahlaamiselta lukea kymmenien sivujen pituisia lukuja. On taito osata sanoa asioita lyhyesti.

Tammi 2016, 366 sivua.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Fabio Geda: Krokotiilimeri - Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Kun afganistanilainen Enaiatollah oli noin 10-vuotias, hänen äitinsä vei hänet Pakistaniin ja jätti sinne, aivan yksin suureen tuntemattomaan. Oli siihen syykin - talebanit olivat uhanneet ottaa pojan orjaksi ja hän joutui piileskelemään kotikylässään. Mutta nyt hän oli yksin ja kuitenkin vielä pieni poika, joka ei ollut nähnyt maailmaa. Tästä alkaa hänen selviytymistarinansa.

Hän joutui etsimään töitä, tekemään mitä milloinkin tehtäväksi annettiin ja nukkumaan missä sattui. Aikansa hän työskenteli Pakistanissa, mutta lähti sitten Iraniin, jossa taas työnteko jatkui, mutta myös laittomana siirtolaisena oleminen ja poliisin pakoilu. Kun Iranissakin kohtelu oli lopulta kovaa, poika jatkoi matkaa eteenpäin. Hän pääsi kovien vaiheiden jälkeen Turkkiin, yritti löytää sieltä töitä siinä onnistumatta ja lopulta päätti lähteä Eurooppaan.

Näillä matkoilla tutuiksi tulivat ihmissalakuljettajat, vaarat, raskaat taipaleet - Iranin ja Turkin välillä kuukausi kävelyä, jolloin osa matkalaisista kuoli matkan varrelle - joskus taas monta päivää rekan valepohjassa, jossa oli ahdasta ja tukahduttavaa, juoma loppui eikä voinut liikkua.

Vuosia kestäneen matkansa varrella Enaiatollah tapasi pahantahtoisia ihmisiä, mutta myös ystävällisiä ja auttavaisia. Ja lopulta hän pääsi Eurooppaan. Miten siellä asiat järjestyivät, siitä voit itse lukea tarkemmin tästä kirjasta.

Kirja on pieni ja nopeasti luettu. Se on sympaattinen ja lukijan on helppo samastua yksin jätetyn pojan selvitymistaisteluun ja toivoa hänelle parasta. Kirjasta näkee, mitä kärsimyksiä Eurooppaan yrittävät ihmiset joutuvat käymään läpi - niille matkoille ei lähdetä huvikseen. Avartava ja tällä hetkellä hyvin ajankohtainen kirja.

Otava 2012, 189 sivua.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Daniil Harms: Sattumia

Tämän kirjan luin menneitten nuoruuden päivien muistolle. Nuorena kulttuuriopiskelijana 20 vuotta sitten olin aivan hurmiossa, kun luin Daniil Harmin Sattumia, ja opiskelukaverien kanssa nauroimme itsemme kipeiksi koulubussissa Harmsia lukiessamme. Eräs opettajamme meidät tutustutti kyseiseen kirjailijaan.

Iän myötä ihminen vain saattaa muuttua, ja arvasinkin, ettei tämä kirja itselleni enää olisi niin ihmeellinen. Toki jotkut kevyemmät jutut siellä kolahtavat vieläkin. Mutta jospa joku muu ihastuisi enemmänkin.

Harms on neuvostoliittolaisen kirjailijan peitenimi. Hän oli yksi venäläisen kirjallisuuden suurista kokeilijoista ja radikaaleista. Kirjan useimmiten melko lyhyet tekstinpätkät ovat todella hyvin kokeellisia - ne ovat absurdeja ja päättömiä, täynnä karmeuksia ja järjettömyyttä. Jos ihmisellä on suht rankka huumorintaju, hän voi pitää tästä kirjasta.

Harmsin tarinoissa kaikki on mahdollista. Putoillaan ikkunoista ja tuoleilta, kassakoneen ääressä istuu kuollut neiti, mies työntää kätensä kyynärpäätä myöten naisen kurkkuun ja jää kiikkiin, kärpänen ja lude tappelevat ja paljon muuta, aina täysin ennalta-arvaamattomia tapauksia. Tai siis sattumia.

Jotkut jutut ovat tosiaan jo omaan makuuni liian karmeita, esimerkiksi tämä. Kun näen ihmisen tulevan vastaan, mieleni tekee vetäistä häntä nyrkillä naamaan. Ihmisen naamaa on niin ihana hakata. Ja sitten kerronta jatkuu, joku tulee kylään ja kertoja alkaa tosiaan hakata häntä...

Mutta on myös harmittomampia juttuja - vaikka kirjoittajana onkin Harms. Tässä aika hauska esimerkki:

Kalugin nukahti ja näki unta, että hän istuu pensaikossa ja pensaikon ohi kävelee miliisi.

Kalugin heräsi, hieraisi leukapieliään ja nukahti ja näki unta, että hän kävelee pensaikon ohi ja miliisi piileskelee pensaikossa.

Kalugin heräsi, taittoi päänsä alle sanomalehden, ettei kastelisi syljellä tyynyään, nukahti ja näki taas unta, että hän istuu pensaikossa ja pensaikon ohi kävelee miliisi. 

Kalugin heräsi, vaihtoi sanomalehteä, ojentautui pitkäkseen ja nukahti ja näki unta, että hän kävelee pensaikon ohi ja miliisi istuu jälleen pensaikossa. 

Silloin Kalugin heräsi ja päätti ettei nuku enää, mutta nukahtikin heti ja näki unta, että hän istuu miliisin takana ja ohitse kävelee pensaikko....

Niistä Harmsin karmeista ja mielivaltaisista sattumista tulee mieleen, että olivatko ne ainakin osittain hänen kuvaustaan Neuvostoliitosta, jossa ihmisiä kohdeltiin mielivaltaisesti ja karmeita asioita todella tapahtui. Elämä Neuvostoliitossa varmasti oli usein absurdia.

Erään Satu-nimisen lyhyen tekstin loppu kuvaa hyvin koko kirjaa: Lukija, syvenny tähän satuun, niin tunnet olosi oudon levottomaksi.

WSOY 1988.  

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kuyng-sook Shinin riipaiseva kertomus perhesuhteista on kansainvälinen bestseller ja ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Neljän jo aikuisen ja kaupunkiin muuttaneen lapsen äiti katoaa Soulin metroasemalla, ja perheenjäsenet ryhtyvät etsimään häntä. Samalla he joutuvat tutkimusmatkalle omaan sisimpäänsä ja menneisyyteensä, koska eivät ole kohdelleet äitiä niin hyvin kuin hän olisi ansainnut. Mutta vasta nyt he tajuavat sen.

Kirjan eri luvuissa tarinaa kerrotaan eri perheenjäsenten näkökulmasta. Jokaisella on oma taakkansa kannettavanaan tässä asiassa. He olivat pitäneet äitiä itsestäänselvyytenä. Äidin osa oli raataa pellolla ja keittiössä, hän rakasti ja uhrautui, hänen omat unelmansa jäivät toteutumatta. Vasta hänen kadottuaan aviomies ja lapset tajuavat, miten paljon olivat häntä loukanneet ja miten paljon enemmän hän olisi ansainnut.

Eivätkä he tajua vain laiminlyöntejään, vaan myös sen, miten vähän olivat äitiä loppujen lopuksi tunteneet. Hänen elämästään paljastuu katoamisen jälkeen salaisuuksia, joista perheenjäsenet eivät olleet tienneet mitään.

Turhaan ei kirjan takakannessa sanota: Luettuasi tämän kirjan et enää ajattele äidistäsi niin kuin ennen...

Perheen vaiheista lukiessaan lukija saa samalla myös nojatuolimatkan Etelä-Koreaan, jossa on bambumetsää, kvitteni- ja persimonipuita, merileväkeittoa ja esi-isien muistojuhlia. Kaiken tämän eksotiikan keskellä itse tarina on kuitenkin universaali - perheenjäsenten laiminlyöminen ja siitä johtuva syyllisyys voisi tapahtua missä päin maailmaa tahansa.

Kyung-sook Shin todella osaa kirjoittaa - ei ihme, että hän on saanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Into Kustannus Oy 2015, 209 sivua.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Meri-Hannele Palmi: Olet silmäterä. Detaché.

Olet silmäterä. Detaché. on Meri-Hannele Palmin esikoisrunoteos. Takakannessa kerrotaan, että aikaisemmin hän ei ollut kirjoittanut, vaan ensimmäinen runolause yllätti hänet täysin viitisen vuotta sitten. Hyvän ystävän rohkaisemana hän alkoi kirjoittaa ja lähetti kokoelmansa kustantajan Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailuun, jossa se sijoittui viidennelle sijalle.

Kun ajattelee, miten vähän aikaa Meri-Hannele Palmi on kirjoittanut, voi vain ihmetellä sitä, miten kypsän ja valmiin tuntuista tekstiä häneltä on syntynyt. Hänellä on selvästi kirjallista lahjakkuutta. Toinen runokokoelma onkin jo suunnitteilla.

Jos edellisen lukemani runokirjan huomasi heti miehen kirjoittamaksi, tässä teoksessa taas näkyy naisen käden jälki. Runot ovat lyyrisiä, kauniita ja täyteläisiä. Niissä on herkkyyttä, aistillisuutta ja myös arvoituksellisuutta, jota jää mielellään maistelemaan pitemmäksikin aikaa. Runot eivät tule pureskelluiksi kertalukemalla, vaan niihin tekee mieli palata uudestaan ja uudestaan.

Runoja on ryhmitelty eri otsikoitten alle, joista osassa on erilaisia kuvia - Lapsuudenkuvia, Naisenkuvia, Miehenkuvia ja Jumalankuvia.

Laitan maistiaisiksi muutaman otteen eri runoista. En laita kokonaista runoa, koska runo on teos, jota ei saa kokonaan siteerata ilman lupaa. Tämänkin olen vihdoin oppinut.

Sateella on aina hätääntyneet kasvot ja peilikaiku.
Samana iltana omenankukat satavat kivetykseen
Dagmarinkadulla. Ihmiset seisovat vierekkäin,
eivätkö he näe toisiaan.

Toisesta runosta:

Hän pukeutuu akvamariiniin ja muutamaan sanaani,
ojentaa nilkan ja vavahtaa lattialle.
Tunnen hänen liikkeensä voiman kehossani.
Taivun syvään, käperryn, kierryn, käteni piirtää tahatonta
kaarta tajuntani kaikkeuteen.

                                Sytytän tuohuksen

En malta olla vielä lainaamatta vähän kirjan nimirunoa, joka on aivan kirjan lopussa:

Olen kangas ihoasi vasten, kevyt kuin lapsen kuiskaus.
Murskaan esteet edestäsi. Rakkaus on muuntuva sininen.
Olet silmäterä, katse, kohoava hiekka, detaché.
Kylvän orkideametsän olohuoneeseesi, kuusen pihkan seinille,
elokuvan katoksi, lattia on kädessäni.
Riehu, juokse, huuda, hypi, pysyn paikoillaan kuin syvin
merenpohja.

Bookhouse 2015, 50 sivua.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Timo-Tapani Kunttu: Arkista

Olen ennenkin sanonut, että runoja on helpompi lukea kuin analysoida, mutta joskus yritän runoistakin kirjoittaa.

Timo-Tapani Kuntun Arkista on siis runokirja. Tyyliltään hänen runonsa tässä kirjassa lähenevät proosarunoa. Kunttu on pyrkinyt ilmaisuun, jota runouteen tottumattomankin olisi helppo lukea, ja ainakin hänen sanastonsa ja ilmaisunsa ovat arkielämästä otettuja, joten siinä mielessä voidaan puhua helppolukuisuudesta.

Toki joku lukija voi myös vaikealukuisena pitää kirjaa, joka vaatii lukijaltaan todellista syventymistä ja ajattelua. Ovathan runot hyvin monitulkintaisia.

Kerran Syksyn lehtiä -blogissa sanoin jostain runokirjasta, että runoista huomasi niiden olevan miehen kirjoittamia. Samaa voisi sanoa tästä kirjasta. Sanastossa on vektoreita, asfalttia, betonia, alkeishiukkasia ja lisääntymislogiikkaa. Taisipa jossain olla ulostettakin.

Mutta löytyy myös kauneutta, esimerkiksi tässä lainauksessa yhdestä runosta - Aamu aamulta rikkumatonta pintaa, hopean välkkeessä toistuvat taivaan merkit ja pari etäisesti tuttua ilmettä... Mitä toivoisimme? Ihoa iholla pimeässä, levottomia kangastuksia vuokrakasarmin seinillä. Kuka lakaisisi sirpaleet? Laivat eivät tule, mantereet eivät nouse. Emme voi odottaa.

Kuntulla on paljon kekseliästä ja omaperäistä ilmaisua - tässä taas pieni esimerkkilause. Paratiisin puut kumartuvat navakkaan nauruun, tähtipöly temmataan nuokkuvilta toppauksilta.

Kirjasta löytyy sekä muutaman rivin pituisia että koko sivun pituisia runoja. Sivuja kirjassa on sata. Tässä oli muutama oma ajatukseni kirjasta, mutta jos olet runojen ystävä, voit itse tutustua kirjaan, josta löytyy paljon muutakin kuin  nämä valitsemani esimerkit.

ISBN 978-952-330-277-8