tiistai 17. huhtikuuta 2018

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Nuorena ihmisellä on unelmia ja tavoitteita, joita kohti hän pyrkii. Elämässä on jännitystä; tuntuu että kaikki on mahdollista. Seisoo tienhaarassa, josta voi lähteä mihin vain haluaa. Ainakin teoriassa.

Mutta entä sitten, kun kaikki valinnat on tehty ja elämä on vakiintunut? On ehkä talo, puoliso, lapset ja työ. Kaikki on enemmän tai vähemmän vakiintunutta ja pysähtynyttä. Ihminen on tullut keski-ikään ja kysyy: Tässäkö tämä nyt on? Voiko elämältä odottaa enää mitään, onko enää mitään unelmoitavaa, jatkuuko kaikki nyt samanlaisena loppuun asti? Onko tämä se elämä, jonka halusin, entä haluanko edelleen juuri tällaisen elämän?

Tällaisia kysymyksiä Pauliina Vanhatalo käsittelee tässä uudessa kirjassaan, josta kiinnostuin välittömästi siitä kuultuani. Samat kysymykset ovat nimittäin ajankohtaisia itsellenikin.

Vanhatalo kysyy myös, voiko tavallisuus olla kiinnostavaa - voiko siitä kirjoittaa? Kyllä voi. Vanhatalo tekee sen - ja tekee sen kiinnostavasti! Ainakin juuri tällaiselle keski-ikäisen kysymyksiä pohdiskelevalle tämä teos on aarre. Kirjan sävy on hyvin pohdiskeleva, ja se onnistuu herättämään lukijassakin monia mietteitä omaa elämää koskien. Kirjailijalla on myös hienoja, aforisminomaisia oivalluksia eri asioista. Hän kuvaa hyvin osuvasti niin omaa elämäänsä kuin samalla monen lukijansakin elämää. Yksityinen kun tuppaa olemaan myös yleistä.

Kuten masennusaiheinen Keskivaikea vuosi, myös Toinen elämä on siis hyvin henkilökohtainen teos. Vanhatalo pohtii tässäkin kirjassa myös omaa perhe-elämäänsä: hiukan äitiyttään, mutta erityisesti suhdetta mieheensä. Hän kirjoittaa itsenäisyyden ja läheisyyden välisestä jännitteestä, vaikeudesta olla läsnä ja lähellä, riidoista, riittämättömyyden tunteesta. Siis paljosta sellaisesta, mikä pitkässä parisuhteessa on arkea.

Myös omaa elämätöntä nuoruuttaan Vanhatalo prosessoi; hän miettii, voiko menettää jotain sellaista, jota ei koskaan ollutkaan. Toisaalta hän kyselee, tuliko hänen oltua nuorena valintoja tehdessään liian harkitsematon ja impulsiivinen.

Ainakin minä nautin suuresti tämän kirjan lukemisesta, koska niin paljon sain peilata siitä itseäni, omaa elämääni ja omia ajatuksiani. Esimerkiksi itsellänikin on parisuhteessa paha tapa olla hajamielinen ja poissaoleva (paljon lukeva introvertti kun olen), ja riittämättömyyden tunne on tuttu seuralainen. Parikymppisenä olin hyvinkin harkitsematon ja impulsiivinen. Sitä ennen minullakin oli se elämätön nuoruus, johon oli helppo samaistua. Ja ennen kaikkea nyt nelivitosena kysymys kuuluu: Tässäkö kaikki, tähänkö jään, onko kaikki unelmat nyt toteutettu?

Jos nämä eri aiheet kuulostavat ajankohtaisilta, lue tämä kirja! Se on matka omaan sisimpään, matka jolla voi pohtia, mistä olen tähän tullut, missä olen nyt ja minne ehkä olen menossa. Suosittelen lämpimästi; oli ihana kirja!

Kirjassa olisi loputtomasti kohtia, joita voisin lainata tähän loppuun. Valitsen otteen, joka kuvaa omaakin levotonta sieluani:

"Olemme laskeneet paljon sen varaan, että kiinnittyminen tähän paikkaan onnistuu. Uskomme löytäneemme viimeisen kotimme, mutta loppuelämän perspektiivi hermostuttaa minua. Epäilen kykyäni pysyä aloillani - tähänastinen elämä käy todisteeksi lähinnä impulsiivisuudesta. Joskus ajattelen, että alkoholisteissa herää samanlainen levottomuus pysyvien raittiuslupausten edessä. Täytyy ottaa päivä kerrallaan. Täytyy tänäänkin olla toteuttamatta spontaaneja mielijohteita, jotka pistäisivät elämän palasiksi. Täytyy tänäänkin päättää jäädä. 

Täällä minä siis sijaitsen, toistan itseäni, päiviäni, askeleitani.
      Sen pituinen se.
      Eikö sen pitänyt tuntua onnelta?"

Lämmin kiitos Pauliina Vanhatalolle, että kirjoitit tämän kirjan! Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Kustantamo S&S 2018, 206 sivua
Kansi ja ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan

Mikä ihana ja erilainen matkakirja! Sen myötä sain seikkailla ristiin rastiin ympäri laajaa Siperiaa. Iän myötä arktiset alueet ovat alkaneet kiinnostaa minua, kun nuorempana haaveilin vain palmurannoista. Niinpä tämä kirja oli minulle juuri sopivaa lukemista!

Ulla-Lena Lundberg on tehnyt muiden ornitologien kanssa useita matkoja Siperiaan ja nähnyt siellä mitä erilaisimpia lintuja, mutta tietenkin myös paljon muuta. Hän on nähnyt Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän; kirjassa kerrotut matkat sijoittuvatkin mielenkiintoiseen aikaan sekä ennen Neuvostoliiton hajoamista että sen jälkeen.

Kirja kertoo siis myös paljon historiasta, yhteiskunnallisista asioista, monista Siperian vähemmistö- ja alkuperäiskansoista ja hiukan heidän uskonnoistaankin. Pääosassa ovat kuitenkin linturetket, luonto ja ympäristö.

Myös Mongoliassa Lundberg seuralaisineen vierailee, joten sieltäkin lukija saa pienet maistiaiset.

Itse en ole lintuharrastaja, mutta Lundbergin matkoilla vastaan tuli kyllä monia niin erikoisia lintuja, että välillä piti ihan katsoa netistä, minkänäköisiä nuo ihmeelliset olennot olivat. Joillakin niistä puolestaan oli hassuja nimiä, kuten arokurppelo tai kiljukäki. Myös monia muita Siperiasta kerrottuja asioita piti googletella tai muuten vain ihmetellä, eli mielenkiinnon kirja todella herätti!

Minulle luontorakkaana ihmisenä herkkua olivat hienot kuvaukset Siperian luonnosta: taigasta ja tundrasta. En ole ennen lukenut Lundbergin kirjoja (Tunnustan: monta hyvää kirjailijaa on edelleen lukematta!), mutta sain nyt huomata, että hän käyttää kaunista kieltä, joka tulee esiin erityisesti luontokuvauksissa, kuten tässä:

"Veden yllä lepää tiheä sumu, mutta yläpuolellamme taivas on kirkas. Meidän lähestyessämme pimeästä rannasta irrottautuu muutama sorsa. Aurinko nousee ja sumu höyryää, maailma vaalenee ja valaistuu koko ajan. Meidän rantamme on vielä varjossa, mutta aurinko tavoittaa nukkuvien mustapyrstökuirien rivistön, ja se piirtyy huuruavaa valoa vasten. Yksi toisensa jälkeen linnut kohottavat päänsä siiven alta, venyttelevät, levittelevät siipiään ja tasapainottelevat hetken. Sitten koko joukko lähtee liikkeelle vedessä ja kohoaa äkkiä parvena ilmaan. Kuin joku olisi heittänyt riisipaperille kourallisen kirjoitusmerkkejä, ehyt kirjoitus joka vie merkityksensä mennessään." 

Koska kirja on käännetty ruotsista, kauniista kielestä kuuluu kiitos luonnollisesti myös suomentaja Leena Vallisaarelle.

Myös paikalliset ihmiset ja heidän elämänsä arktisissa oloissa olivat kiinnostavaa luettavaa. Kirja kertoo monista pienistä alkuperäiskansoista, joista kaikista tavallinen suomalainen ei ole koskaan kuullutkaan. Tosin joskus kauan sitten osa näistäkin kansoista on tullut tänne jostain muualta. Esimerkiksi jakuutit tunkeutuivat nykyiselle asuinseudulleen Jakutiaan luultavasti 1200-luvulla.

Jäätävän kylmästä Jakutiasta oli kiehtovaa lukea: että esimerkiksi timantinkova ikirouta ulottuu useiden satojen metrien syvyyteen! Ilmasto onkin Neuvostoliiton ankarin, kertoo Lundberg (nykyään siis Venäjän ankarin). Jakuuteista hän kertoo:

"Jonkinlaista järeyttä jakuuteissa on, siihen minun on helppo yhtyä. He ovat ihanan neliskanttisia, kuin yhdestä kappaleesta vuoltuja, kuin luotuja pitämään pintansa ikiroudan ja lumimyrskyn välissä. Näinä lopun aikoina heidän masennuksensakin on sisukasta ja järjestelmällistä: päältä katsoen voisi helposti luulla, että jakuutit ovat päättäneet juoda itsensä hengiltä ja ryhtyneet sitten järkkymättä toteuttamaan päätöstään."

Siperialaiseen uskonnollisuuteen liittyen Lundberg mainitsee ainakin shamanismin ja uhripuut. Tässä kuvaus jälkimmäisestä:

"Tie kulkee niin risuisen ja lohduttoman metsäseudun läpi, että sateen yltyminen tuntuu aivan johdonmukaiselta. Täällä liikkuva ihminen tarvitsee kaiken avun minkä suinkin voi saada, sen tajuamme kun näemme metsätien laidassa pienen puun, joka näyttää neulasensa varistaneelta joulukuuselta - paitsi että se on uhripuu. Se on tupaten täynnä haalistuneita nauhoja ja liinoja, peilinkappaleita, kolikoita, seteleitä, savukerasioita ja muuta sellaista. Sen alla lojuu iso kasa votkapulloja. Ne ovat kaikki tyhjiä, sillä jumalten jano on valtava."

Tuhansia vuosia sitten Japanin Hokkaidosta Sahalinin saarelle muuttaneilla ainuilla taas oli karhukultti, jossa Lundberg näkee merkillistä kristillisen mystiikan tuntua. "Ainukulttuurissa karhu, joka on itse vuoren jumala, kärsii ja kuolee yhä uudestaan kansan säilymisen puolesta." Kirjan kirjoittamisen aikaan ainuista oli jäljellä vielä rippeet, jotka asuivat taas Japanissa. Onko heitä vielä nykyään, sitä en tiedä.

Luontoretkillä sattuu ja tapahtuu monenlaista. Majapaikassa on yöseurana parikymmentä tundramyyrää, ja seudun ainoaa puuseetä on pakko käyttää, koska yöttömässä yössä "aurinko ei laske lainkaan ja lähimälle pensaalle tai puulle on montakymmentä kilometriä." Joskus tulee karhukin vastaan. Suomesta katsottuna aivan Siperian äärimmäisessä kolkassa, lähellä Kiinaa ja Pohjois-Koreaa, paikallisessa metsästysmajassa tarjotaan suoveteen keitettyä teetä emalimukeista, joista on ensin kuolleet hyttyset ravisteltu pois.

Myös kaikki tällaiset tilannekuvaukset, usein vielä Lundbergin huumorilla höystettynä, tekevät kirjasta herkullista luettavaa.

Kirja oli siis todella kiehtovaa luettavaa, suorastaan parhaita lukemiani matkakirjoja! Se onnistui nostamaan minussa pientä Siperia-kuumetta. En nyt ole sinne lähdössä ainakaan tältä istumalta, mutta kiinnostaisi etsiä lisää Siperia-aiheista luettavaa. Koska Lundbergin kirja on jo yli 20 vuotta sitten kirjoitettu, olisi mielenkiintoista tietää, millaista siellä on nykyään.

Jos Siperia vähänkään kiinnostaa, suosittelen lämpimästi tätä nojatuolimatkaa sinne.

Kirjan lopussa on muuten myös kaksisivuinen kirjallisuusluettelo kiinnostuneille. Lundberg kävi tosiaan myös pahamaineisella Sahalinin saarella, josta Solzenitsyn ja Tsehov ovat kirjoittaneet. Esimerkiksi heidän teoksiaan luettelosta siis löytyy. Siitä puheen ollen: luonnollisesti kirjassa kerrotaan jonkin verran myös Siperian vankileireistä...

Jaan vielä loppuun linkin Iltalehden juttuun, joka oli yksi kirjaa lukiessani löytämistäni. Siinä on upeita kuvia Siperian kesästä.

Kirjasta on näköjään otettu tänä vuonna uusi painos, minkä se todella ansaitsee. Toivottavasti moni löytää tämän upean teoksen! Itse luin painoksen vuodelta 1994, joten en tiedä, olisiko esimerkiksi kirjallisuusluetteloa tai muita tietoja päivitetty uuteen painokseen.

Gummerus 1994, 208 sivua
Alkuteos: Sibirien. Ett självporträtt med vingar
Suomentanut Leena Vallisaari

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Marko Annala: Värityskirja

Marko Annalan Värityskirja kiinnosti minua heti ilmestyessään, mutta siitä asti olen myös pelännyt ja vältellyt sitä. Syyn voi lukea jo takakannesta Marko Annalan sanoin: "Olen vuosien varrella kehittänyt itselleni suojakeinoksi muistikatkon." Samoin kuin Annala minäkään en ole halunnut muistaa. En ole halunnut kuulla enkä lukea kiusaamisesta, koska #metoo - minäkin olin koulukiusattu. Pelkäsin, että sekoaisin, jos lukisin tämän kirjan.

No, nyt se on sitten kuitenkin luettu. Eikä se niin paha ollutkaan, nimittäin omalta kannaltani. Annalan kannalta kyllä hänen kokemansa kiusaaminen oli todella järkyttävää. Jokaisella on kuitenkin oma tarinansa, eikä Annalan tarina palauttanut liikoja muistoja mieleeni. Toki kokemuksissamme on väkisinkin myös joitain yhtäläisyyksiä. Lisäksi Annala kirjoittaa paljosta muustakin kuin kiusaamisesta, joten aihe ei "kiusaa" lukijaa kuin osan ajasta.

Kirjaa kuvataan romaaniksi, mutta kuitenkin se vaikuttaa minusta täysin todenperäiseltä, ainakin niiltä osin, mitä olen netistä lukenut Annalan elämästä. Ehkä romaanin määritelmä on minulta hukassa, kun kuvittelin sen olevan vähintään osittain fiktiivistä tekstiä. Toisaalta enhän voi tietää, onko tässä kuitenkin muutettu joitain yksityiskohtia, kuten nimiä.

Annala kasvoi pienellä paikkakunnalla, Joutsenossa. Yläasteelle mennessään hän joutui vuoden ajaksi todella rajun ja ahdistavan koulukiusaamisen uhriksi. Opettajat eivät tuntuneet huomaavan mitään - sehän on se tavallinen tarina. Ei täällä kukaan ketään kiusaa, tämä on pieni idyllinen maalaiskoulu, kaikki ovat kavereita keskenään ja lapset / nuoret ovat suunnilleen enkeleitä... Kiusaajat ovat niin ovelia, että osaavat kyllä tehdä kaiken salassa opettajilta.

Sen vuoden ajaksi jopa Annalan rakastama musiikki katosi hänen elämästään. Onneksi musiikki kuitenkin palasi voiman antajaksi ja kiusaaminenkin loppui.

Kuitenkin taas ammattikoulussa vanha maine uhkasi tuhota kaiken:

"Maineeni on seurannut minua tännekin. Käytävillä ja pihamaalla kuiskutellaan ja minuun luodaan silmäyksiä. Minussa on merkki. Kuin Kristuksen kärsimyshaavat. Stigmani eivät kuitenkaan ole keihään tekemä haava kyljessä tai yhdeksän tuuman naulojen runnomat kämmenpohjat. Minun kärsimykseni merkkinä ovat ikuisesti märät housut ja toiletilta löyhkäävä tukka."

"... mietin pääsisinkö ikinä aloittamaan elämää puhtaalta pöydältä. Jos muuttaisin Teksasiin, kuulisinko sielläkin leveällä paikallismurteella olevani märkäperse? Kuinka kaikki Joutsenosta Imatralle ja Imatralta Lappeenrannan kautta Lemille ovat saaneet tietää minusta, onnettomasta rajaseudun pojasta, joka tekee typeriä asioita muiden pillien mukaan? Kuinka pitkä on juorukellon kantama?"

Valitsin nämä otteet kirjasta, koska kuten Annala, myös minä olin koulukiusattu juuri pienellä paikkakunnalla. Kirjassa toistuu useassa kohdassa se, miten jollain paikkakunnalla oli mukavaa juuri siksi, että se oli tarpeeksi kaukana Joutsenosta, ja siellä Annala sai olla yksi muiden joukossa, ei joku outo tyyppi. Ja taas Joutsenon lähistöllä piti pelätä, että kaikki ovat kuulleet, että tuo on se...

Voin niin eläytyä tähän. En tiedä, millaista olisi olla koulukiusattu isossa kaupungissa, mutta maalla kiusattua stigma tuntuu vainoavan hautaan asti. Oletan olevanin yhä edelleen hullun kirjoissa siellä, missä minua kiusattiin, vaikka siitä on tasan yhtä kauan kuin Annalan kiusaamisesta, koska olemme näköjään ikäkavereita. Asiaa ei tietenkään auta se, että vielä aikuisena erehdyin asumaan joitain vuosia "siellä", mutta aina siellä ollessani aloin oireilla niin pahasti, että jouduin varmaan jo oikeastikin hullun kirjoihin...

Tästä tulee nyt hiukan henkilökohtainen postaus, mutta en malta olla jakamatta vielä otetta, joka oli melkein lempikohtani kirjassa, niin terapeuttinen se oli mustan huumorinsa ansiosta. Siinä Annala on jo aikuinen ja on kavereineen menossa Joutsenoon:

"Matkalla naureskelemme kuutostien varteen ilmestyneille kylteille, Joutsenon uusille tunnuslauseille Tee se Joutsenossa! Vinoilemme mitä kaikkea Joutsenossa voisi tehdä. Mielestäni parasta mitä siellä voi tehdä on itsemurha."

Nauroin tälle, koska voisin niin sanoa samaa siitä eräästä paikkakunnasta!! Itse olen joskus sanonut, että siellä on kyllä ihan hienoa, kun siitä ajaa ohi...

No, onneksi ammattikoulussa Annala ei antanut enää hyppiä silmilleen. Hän pääsi muutenkin elämän ja musiikkiuran alkuun, lopulta menestykseen ja kuuluisuuteen asti, kuten tiedämme. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tuosta musiikista, mutta myös parisuhteista, perhe-elämästä ja isyydestä omien lasten saamisen myötä.

Kaiken keskellä Annala kuitenkin sairastaa myös toistuvia masennuksia ja kärsii paniikkihäiriöstä. Onneksi ne eivät kuitenkaan ole koko elämä, ja välillä voi olla useitakin terveitä vuosia.

Kirja on hieno kertomus selviytymisestä ja unelmien toteutumisesta. Siitä, että se toisten halveksima olikin oikeasti hyvä tyyppi, jota fanit nyt palvovat. Olen niin iloinen Annalan menestyksestä, kun ajattelen, mitä hän joutui koulussa kokemaan. Hän jos kuka on menestyksensä ansainnut! Se, että joku on koulukiusattu, ei todellakaan tarkoita, että hänessä olisi jotain vikaa, vaan vika on kiusaajissa. 

Tässä lopussa jään sanattomaksi enkä keksi mitään hienoja sanankäänteitä päättämään tätä bloggaustani. Voin vain sanoa: lämmin kiitos Marko Annalalle, että kirjoitit tämän kirjan! Avautumisesi rohkaisee meitä muita entisiä koulukiusattuja. Siksi tämä on hieno kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Mokoman faneille se on tietysti myös kiinnostava henkilökuva idolistaan ja kertomus rockmuusikon elämästä.

Like Kustannus Oy 2017, 203 sivua
Kansi: Tommi Tukiainen
(muut tiedot eivät näy kirjaston kirjan leikatusta kansilehdestä...)

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Katariina Souri: Sarana - tunnustuksia taitekohdassa

Marraskuussa 2016 Katariina Souri sai rajun diagnoosin: epävakaa persoonallisuus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hänelle tarjottiin heti myös lääkitystä, mutta hän itse koki sen ongelmallisena, koska pelkäsi sen vievän luovuutensa. Onhan psyykenlääkkeillä lisäksi paljon kenen tahansa kannalta ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Souri päätti ottaa selvää, pitävätkö diagnoosit todella paikkansa, koska sai ne yhden tapaamisen perusteella lääkäriltä, joka ei tuntenut häntä. Lisäksi hän halusi yrittää pärjätä ilman lääkkeitä.

Kirjassaan Souri kertoo tätä seuranneesta vuodesta, elämänsä taitekohdasta. Siihen liittyy paljon muutakin kuin nuo diagnoosit ja lääkkeet. Hän on kokenut olevansa riippuvainen alkoholista, vaikka joikin sitä vain pieniä määriä, ja yrittää raitistumista. Samalla suhde vanhaan ja sairaaseen isään aiheuttaa surua, kun isän vaimo on vienyt tämän kauas Pohjois-Norjaan asti, eikä yhteistä aika isän kanssa ole mahdollista viettää muutamia käyntejä lukuun ottamatta. Souri käsittelee kirjassa myös parisuhdettaan, joka on hänen ensimmäinen suhteensa toisen naisen kanssa. Suhteessa on omat nousunsa ja laskunsa. Keski-ikä saa lisäksi miettimään omaa elämää: menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Mistä olen tähän tullut ja mitä haluan elämältäni tästä eteenpäin?

Katariina Sourille tärkeää on luonnollisesti hänen luova työnsä: kirjoittaminen ja kuvataide. Kirjassa onkin siellä täällä myös hänen upeita maalauksiaan. Itse pidän juuri tuollaisista värikkään rönsyilevistä maalauksista, joten kirja oli minulle myös suuri taide-elämys ja visuaalista juhlaa.

Toinen Sourille tärkeä asia on henkisyys, joka tulee toistuvasti esiin muun kerronnan lomassa. Tunnustavana kristittynä en itse ole kiinnostunut tuosta ns. henkisyydestä, mutta siihen liittyen kirjassa käsitellään muun muassa astrologiaa, mindfulnessia, meditaatiota ja numerologiaa. Sourilla on myös oma kotialttari, joka on sekoitus kristinuskoa, buddhalaisuutta ja hindulaisuutta.

Itseäni kirja kiinnosti erityisesti mielenterveysaiheensa takia, mutta se on siis paljon muutakin kuin mielenterveyttä käsittelevä teos, kuten yllä kertomastani voi päätellä.

Se mitä Souri kertoo itsestään, kolahtaa varmasti erityisesti sellaiseen lukijaan, jolla on diagnoosina tuo epävakaa persoonallisuushäiriö. Kirja on loistavaa vertaistukea heille. Voin siis suositella lämpimästi! Monet Sourin ominaisuudet sopivat juuri tuohon epävakauteen, mutta onko diagnoosi oikea, se selviää vasta kirjan lopussa. Samoin kuin se, saako hän ehkä vielä joitain muita diagnooseja.

Myös jos lääkityksen ongelmat tai raitistumisyritys pohdituttavat, kannattaa lukea tämä kirja.

Sourin teos piirtää kuvan herkästä ja moniulotteisesta taiteilijapersoonasta. Samalla se muistuttaa, että usein juuri älykkäillä ja taiteellisilla ihmisillä on psyykkisiä ongelmia. Souri tahtoo myös sanoa, että jokaisella ihmisellä on jokin poikkeuslahjakkuus. Esimerkiksi älykkyys ei ilmene kaikilla samalla tavalla. Voi olla lahjakas, vaikka olisi pärjännyt koulussa huonosti.

Vielä yksi kirjan sanoma voisi olla: menneisyys ei määrittele koko loppuelämäämme. Eivätkä meitä määrittele myöskään diagnoosimme eivätkä ongelmamme. Voi olla hyvä tyyppi ja ihana ihminen, olivat menneisyys ja diagnoosit mitä tahansa!

(Muistetaan tämä erityisesti nyt, kun Suomen Mielenterveysseuran Mielinauha-kampanja on juuri käynnistymässä. Mielinauha viestii: Olet tärkeä!)

Siis kiitos tästä rohkeasta ja avoimesta kirjastasi, Katariina Souri!

Kustantajalle lämmin kiitos arvostelukappaleesta.

Kustannusosakeyhtiö Teos 2018, 300 sivua
Ulkoasu: Jenni Saari
Maalaukset: Katariina Souri 2016-2018 
Kannen maalaus: Lazy, Katariina Souri 2017
Valokuva: Heli Sorjonen

torstai 22. maaliskuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhalan hartaasti odotettu toinen romaani Synninkantajat ilmestyi viikko sitten, ja nyt minäkin olen lukenut sen. Taivaslaulun jälkeen odotukset olivat korkealla; olihan se todella upea ja kaunis esikoisteos.

Myös Synninkantajat käsittelee vanhoillislestadiolaista liikettä. Tällä kertaa aiheena ovat 1970-luvun hoitokokoukset, joista nimestään huolimatta hoitaminen oli kaukana. Kuvaavampi sana niille olisi hengellinen ja henkinen väkivalta. Ihmiset pakotettiin tunnustamaan mitä ihmeellisimpiä "syntejä", kuten kirkkokuorossa laulaminen, E-liikkeessä asioiminen, kansalaisopiston piirissä käyminen, kirkon pyhäkoulumateriaalin käyttäminen rauhanyhdistyksen pyhäkoulussa, seurakunnan retkellä käyminen, hempeä henki (ynnä muut henget...) ja kososlaisuus. Television katsomisesta puhumattakaan.

Romaanin henkilöt ovat sukua keskenään, ja tarinaa kerrotaan vuorotellen itse kunkin näkökulmasta. Taisto on jyrkkä vanhoillislestadiolainen ja hoitokokousten pitäjä, vaikka yksityiselämässään hänellä on herkkyyttä luonnon kauneudelle ja hän on leppoisa pappa lapsenlapselleen Aaronille. Aaron on kiltti poika ja oikealla tavalla "uskomassa", joten mikäs hänen on ollessa papan kanssa - mutta kyllä pappakin joskus suuttuu. Aaron on myös herkkä, eivätkä aikuisten maailman kylmät tuulet voi olla puhaltamatta myös hänen sieluunsa.

Aliisa on Aaronin mummi, mutta on muistaakseni hänen äitinsä äiti, kun taas Taisto on isän isä. Aliisalla on avara usko, joka sallii hänen käydä esimerkiksi kirkkokuorossa. Hän muistaa myös vielä ajan, jolloin kaikki kyläläiset olivat yhtä eikä raja-aitoja ollut.

Auroora taas on Aliisan tytär, joka kärsii rakastuttuaan väärään henkilöön, ryhmän ulkopuoliseen. Hänen rakkauttaan ei hyväksytä.

Miten heille itse kullekin käy hoitokokousten aikakauden raivotessa ympärillä? Siitä tämä kirja kertoo.

Kirjan läpi kulkee myös erillinen Matkakertomus, joka vaikuttaa aluksi irralliselta, mutta kokoaa lopulta yhteen monia liikkeitä, jotka kuvittelevat olevansa samalla tavalla ainoita oikeita kuin vanhoillislestadiolaisuus.

Rauhalan kieli on jälleen erittäin kaunista; hän on taitava kirjoittaja. Kirja on myös hyvin luonnonläheinen. Jokainen sen henkilöistä viettää paljon aikaa luonnossa. Siellä marjastetaan, kalastetaan, katsellaan lintuja ja perhosia, rakastetaan, itketään, mietitään ja pohditaan.

Lopulta luonto on melkein keskeisemmässä osassa kuin itse kirjan aihe; niin pitkiä luontokuvaukset ovat ja niin paljon niitä on. Oletan, että kaikki muut, "ne oikeat kirjabloggaajat", ovat varmasti aivan hurmiossa tästä kirjasta, mutta itse petyin siihen, että kun kirjaa mainostettiin kertomuksena vanhoillislestadiolaisuudesta, se kuitenkin tuntuu vain paikoitellen sivuavan tätä aihetta. Itsekin kyllä mielelläni mietiskelen luonnon helmassa, mutta joudun tunnustamaan, etten oikein jaksaisi lukea yli 300-sivuista kirjaa, jossa melko paljon vain kuvataan ympäröivää luontoa, jossa ollaan ja mietiskellään, ja jossa vain hitaasti ja harvakseltaan tapahtuu jotain.

Taideteoksena ja kielellisesti kirja on ilman muuta upea, mutta äskeinen oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Ehkä en vain itse ole enää sellainen "oikea kulttuuri-ihminen" kuin nuorempana olin? Toiseksi on tosiasia, että minulla on huono keskittymiskyky, ja siksi minun on helpointa keskittyä nopeasti etenevään tekstiin, jossa tapahtuu suhteellisen paljon. Mutta meitähän on moneksi. Kaikille ei välttämättä ole mikään ongelma keskittyä hitaaseen, kuvailevaan tekstiin.

Hitaasti etenevän kerronnan, luontokuvauksen, pohdiskelun ja kauniin kielen ystäville kirja on ehdottomasti helmi, jota voin suositella.

Mitä juoneen tulee, niin jos kirjan lukee loppuun asti, huomaa lopulta kuitenkin tapahtuneen isoja asioita. Tarina on kaunis ja surullinen, kuten Taivaslaulukin. Päähenkilöistä itse kunkin sisällä jotain särkyy, paljonkin. Joku saa kuitenkin myös uutta toivoa tulevasta. Mutta on myös asioita, joita ei voi koskaan enää korjata.

Jo näiden fiktiivisten henkilöiden tarina pysäyttää ja järkyttää. Kuinka paljon onkaan oikeiden ihmisten sydämissä, elämässä ja ihmissuhteissa särkynyt hoitokokousten aikakaudella? Kuinka paljon kipua vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä ja sieltä pois lähteneiden keskuudessa on myös nykypäivänä? Vaikuttaahan liike ihan tarpeeksi rankalta nykyäänkin, vaikka varmasti sielläkin jotkut viihtyvät ja ovat tyytyväisiä.

On hienoa, että Pauliina Rauhalalla on ollut rohkeutta kirjoittaa nämä kirjat ja puuttua arkoihin asioihin. Hän osaa myös tehdä sen kauniisti ja eläytyen samalla tarinan "pahiksenkin" osaan - eli tässä tapauksessa Taiston - näyttäen hänenkin herkkyyttään, ihmisyyttään ja hyviä puoliaan.

Vielä täytyy korostaa, että edellä sanomastani huolimatta rakastan Rauhalan kaunista kieltä. Siitä tässä esimerkki, jossa puhuu kirjan henkilöistä Aliisa:

"Minun vuodenaikani on toisenvärinen. Maankelta ja syvä sini, okra ja mariini, syyskuun hehkuvat ruo'ot keinuvat matalassa valossa aaltojen edestakaisessa rytmissä. Ne uhmaavat katoamista, tanssivat talven haudoista tietämättä, tai juuri niille, kunnes taivaanrannasta astelevat vuorollaan kuin kansakoulunäytelmässä ensin koralli, sitten karmiini ja kolmantena tumma malva, ja lopulta kulomusta pimeä nielaisee ne kaikki ja viimeinenkin valonkajo sammuu.
  Vanhaa rakkautta ikävöin eniten, perinpohjaista yhteyttä, jota elämä ja ihmiset eivät vie pois vaan kuolema ja Jumala. Olen taas kävellyt rantaan joka ilta. On se aika vuodesta. Heiniä, vettä ja taivaan sammuvia värejä katson yhä uudestaan ja itken."

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Gummerus Kustannus Oy 2018, 368 sivua
Kannen kuvat: Shutterstock
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

torstai 15. maaliskuuta 2018

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

"'Luuletko että voit vielä - ' John-Paul rykäisi ja selvitti hermostuneesti kurkkuaan. Viimein hän kysyi kuiskaten: 'Voitko vielä olla kanssani?'
  Cecilia katsoi häntä silmiin ja näki puhdasta, alkukantaista kauhua.
  Määrittelikö yksi teko sen, kuka ihminen oli loppuelämänsä? Riittikö yksi ainoa paha teko teini-ikäisenä tekemään tyhjäksi kaksikymmentä vuotta kestäneen avioliiton, hyvän avioliiton, kaksikymmentä vuotta hyvänä aviomiehenä ja isänä?"

Jätin tämän kirjan kerran kesken ja palautin kirjastoon, mutta sitten luin Moriartyn Mustat valkeat valheet, ihastuin ja halusin antaa tällekin kirjalle uuden mahdollisuuden. Hyvä aviomies on toki aivan erilainen, mutta nyt kun tiesin sen jo etukäteen, en kohdistanut siihen liiallisia odotuksia ja hyväksyin sen sellaisena kuin se oli. Tästä myöhemmin lisää.

Sydneyssä asuva Cecilia Fitzpatrick on menestyvä Tupperware-myyjä, kolmen tyttären äiti ja onnellisesti naimisissa miehensä John-Paulin kanssa. Idylli on täydellinen. Mutta kerran John-Paulin ollessa työmatkalla hän löytää kotinsa ullakolta jotain yllättävää. Siellä on kirje, jonka päällä lukee John-Paulin käsialalla: "Avattava vasta kuoltuani." Kirjeen sisältö murskaa Cecilian idyllin. Siinä John-Paul tunnustaa jotain niin kauheaa, että sen paljastuminen olisi perheelle katastrofi.

Kaiken lisäksi: miten John Paul on saattanut elää sellaisessa valheessa kaikki nämä vuodet? Onko hän sittenkään se hyvä aviomies ja hyvä ihminen, jona Cecilia on häntä pitänyt? Voiko tällaista koskaan antaa anteeksi, voiko avioliitto koskaan enää palata entiselleen?

Samaan aikaan Melbournessa asuvan Tessin avioliitto on myös raunioina. Aivan yllättäen hänen miehensä Will ja paras ystävänsä Felicity (joka on myös Tessin serkku ja melkein kuin kaksossisko) paljastavat rakastuneensa toisiinsa. Tess ottaa poikansa Liamin ja pakenee Sydneyssä asuvan äitinsä luo.

Tessin poika menee siellä heti kouluun, jossa on töissä myös Rachel Crowley. Tämä ei ole koskaan toipunut 30 vuotta sitten tapahtuneesta tyttärensä kuolemasta. Nyt hän on murheen murtama, koska on menettämässä loputkin jäljellä olevat perheenjäsenensä.

Lisäksi yllättäen käy ilmi, että samassa koulussa on liikunnanopettajana Connor Whitby, Tessin poikaystävä vuosien takaa.

Näiden ihmisten keskinäisten suhteiden, menneisyyden ja nykyisyyden ympärille tarina rakentuu. Entä millainen tulevaisuus itse kutakin odottaa kaiken jälkeen? Moriarty on taitava ihmissuhteiden ja ihmisten tunne-elämän kuvaaja.

Muuten tarina etenee tuskastuttavan hitaasti - siis ainakin, jos erehtyy odottamaan tältä kirjalta piinaavaa jännitystä. Sitä ei tule. Vasta kun puolet kirjasta on luettu, alkaa tapahtua edes jotain. Siksi jätin tämän kirjan kesken silloin kerran.

Muutenkin Hyvä aviomies on hyvin erilainen ja epätavallinen rikostarina. Lopussa se onnistuu kuitenkin tarjoamaan yllätyksiäkin. Pidin myös epilogista, jossa pohditaan, että koskaan ei voi tietää,  kuinka asiat olisivat voineet mennä, jos olisikin tapahtunut jotain aivan muuta.

Itse olin lopulta tyytyväinen tämänkin kirjan antiin nyt, kun en enää odottanut siltä mieletöntä jännitystä. Minua kiinnostaa joka tapauksessa australialainen elämänmeno, ja sitähän tämä kirja kyllä tarjoaa. Kaiken lisäksi tapahtumat sijoittuvat pääsiäisviikkoon, maanantaista aina pääsiäissunnuntaihin asti, joten samalla sai seurata australialaista pääsiäisenviettoa. Lapset etsivät piilotettuja suklaamunia, koulussa järjestetään hattukulkue ja pitkäperjantaiaamuna joka kodissa syödään pääsiäispullia (hot cross buns, kertoi siskoni), joihin liittyen voi näyttää olevan tärkeässä osassa.

Australian syyssäätäkin saa ihailla:

"Sää ei parantanut asiaa. Ihana ilma tuntui tekevän pilkkaa Tessin kivusta. Sydney kylpi kultaisessa udussa. Japaninvaahterat koulun edessä liekehtivät syysväreissä, kamelian kukat olivat syvänpunaisia. Luokkien ikkunoiden edessä oli kirkkaanpunaisia, keltaisia, lohenpunaisia ja kermanvalkoisia ruukkubegonioita. St Angelan hiekkakivikirkon pitkät linjat piirtyivät teräviä koboltinsinistä taivasta vasten. Maailma on hyvin kaunis, sanoi Sydney Tessille. Mikä sinua oikein vaivaa?"

WSOY 2014, 444 sivua
Alkuteos The Husband's Secret
Suomentanut Helene Bützow

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Heikki Tykkyläinen: Lumisten kukkien unet

Heikki Tykkyläinen on kauniita, herkkiä rakkausrunoja kirjoittava romantikko. Nuorempana vietin yhteensä neljä vuotta Hangossa, jossa minä ja monet muut tulimme tuntemaan tämän legendaarisen persoonan. Noilla sanoilla ainakin minä kuvailisin häntä.

Vasta tänä talvena sain sattumalta tietää, että häneltä on ilmestynyt runokokoelma jo vuonna 2015. Olihan kirja heti tilattava - ja kun se tänään tuli postilaatikkoon, se oli myös heti luettava!

Kirjassa tekstejä nimitetään kylläkin ajatelmiksi, mutta käytän nyt kuitenkin tässä sanaa runo - eivätköhän ne melko runollisia ole!

Kirjan on toimittanut Elisa Tykkyläinen, kirjoittajan tytär. Useimmat tekstit ovat juuri rakkausrunoja, jotka ovat aivan epäilemättä Heikki Tykkyläisen ominta aluetta. Niissä on paljon kauneutta, kuten tässä, runon Ikävä ja lohtu alussa:

Rakas
niittykukat tuoksuvat
ruiskukat sinistyvät.

Minä
ikävöin
sinistä
tuoksua
ja 
sinua.

Runo olisi hieno kokonaisuutena, mutta kokonaista runoa ei tietääkseni saa lainata...

Monissa runoissa on luonnon ja eri vuodenaikojen kauneutta, kuten seuraavassa talvisessa runossa, jonka nimi on Talvilumikki (josta lainaan taas alkua):

Rakas
talvella
hiuksillesi laskeutuvat
lumitähdet.

Silmiesi ripsiin
jäätyvät
pienet
pakkaskellot.

Poskillesi lentävät
punatulkut.

Huulillesi 
talviruusut.

Monissa runoissa on mukavia tarinoita, sellaisia leppoisia, jollaisena olen kirjoittajan itsensäkin tuntenut. Myös lempeän humoristisia kohtia löytyy, kuten hääpäivän riisisateessa "muutamat jyväset / piiloutuivat Sinun söpöön / napaasi." Absurdejakin asioita tapahtuu, kuten että heinänuhan ja aivastuksen myötä "nenästäni / lehahti / kaksi lepakkoa / lentoon."

Runoissa rakkaus syntyy, kukoistaa ja kuolee. Kirjoittaja kaipaa rakastaan, on onnellinen tämän sylissä, ihailee naisen kauneutta, mutta joutuu myös rakkauden haudalle.

Kirjan loppuosassa on kristillissävytteisiä runoja, jotka ovat kuitenkin enemmän tarunomaisia, pieniä legendoja. Nekin sopivat hyvin Tykkyläisen tapaan kertoa unenomaisia tarinoita, joissa kaikki on mahdollista.

Heikki Tykkyläinen ei ole mikään "ammattirunoilija", mutta minusta hänen viehättävissä runoissaan on kuitenkin taikaa. Hän osaa kuvata tunteita ja luoda tunnelmia. Olenkin iloinen, että sain käsiini tämän hänen kirjansa. Itselleni ne ovat kaiken lisäksi tuulahdus menneisyydestä, muisto joistain Hangossa vietetyistä nuoruusvuosista. Siksi niissä tuntuvat merituulessa keinuvat kaislat ja auringon lämmittämät rantakalliot.

Books on Demand 2015, 111 sivua
Toimittanut Elise Tykkyläinen
https://www.adlibris.com/fi/kirja/lumisten-kukkien-unet-9789523300545
Runojen ja suklaajuoman äärellä ilta kului mukavasti.