tiistai 12. joulukuuta 2017

Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu

Tämä kirjastossa monesti näkemäni kirja alkoi kiinnostaa minua syksyllä, kun luin Satu Prusti Nelsonin romaanin Aurinkoon puettu aika. Siinähän Meksikosta Suomeen adoptoitu Soledad lähtee parikymppisenä Meksikoon etsimään itseään. Minua alkoi kiinnostaa tietää, millaista on oikeasti olla adoptiolapsi, ja siitähän Anu Rohima Mylläri juuri kertoo tässä kirjassaan erittäin omakohtaisesti.

Hänet adoptoitiin Bangladeshista Suomeen kaksivuotiaana, jolloin Suomessa ei vielä ollut paljoakaan kansainvälisiä adoptioita eikä kovin kansainvälistä muutenkaan, ei varsinkaan Etelä-Pohjanmaalla, josta tuli hänen kotinsa. Tullessaan hän puhui bengalin kieltä, mutta se vaihtui pian eteläpohjalaiseen murteeseen.

Anu Rohima Myllärin vanhemmat olivat pienviljelijöitä, ja hänellä on idyllisiä lapsuusmuistoja kotitilaltaan, maatilan töistä ja muista touhuista. Minullekin ne eteläpohjalaisen maanviljelijän tyttärenä olivat tuttuja; varsinkin muistelen nostalgisesti kesäisiä heinätöitä, joihin lapsikin sai omalla tavallaan osallistua, ja ihania evästaukoja.

Idylli loppui kuitenkin lyhyeen, kun paljon sairastellut äiti kuoli tyttären ollessa kahdeksanvuotias, ja sitten sairasteli vuorostaan isä, joka myös kuoli Anun täytettyä juuri 18 vuotta. Tämä olisi rankkaa kenelle tahansa, mutta vielä enemmän adoptiolapselle, joka on jo pienenä kokenut hylkäämisen. Nyt lapsuus ja nuoruus meni siinä, että hän joutui liian aikaisin olemaan vahvempi kuin olikaan ja joutui kokemaan uudestaan vanhempiensa menettämisen. Ensimmäinen hylkääminen hänelle oli tosin tapahtunut jo vauvana, joten hän ei sitä muista, mutta kyllä tuollainen jää ihmiseen tunnetasolla vaikuttamaan.

Myös naiseus oli häneltä pitkään hukassa, kun hän sitten kasvoi suurimman osan ajasta yksinhuoltajaisän kanssa kahdestaan. Hän ei juuri ymmärtänyt naisten jutuista ja naisen sielunelämästä, ja hänen oli helpompi olla tekemisissä poikien ja miesten kanssa.

Osa lapsuuden idylliä oli sekin, että pienenä adoptiolasta pidetään söpönä ja häntä halaillaan ja ihastellaan. Mutta kun hän kasvaa, hänet aletaankin kokea uhkana. Mylläri koki ihonväristään johtuvaa koulukiusaamista sekä ala- että yläasteella - eikä vain oppilaitten, vaan opettajienkin taholta. Eräänkin opettajan tosi törkeä kommentti löytyy tästä kirjasta.

Rasismi on sitten ollut jatkuva kokemus Myllärin elämässä. Jos hän kyseli puhelimitse vuokra-asuntoa tai työpaikkaa sujuvalla suomen kielellään ja Anu Mylläri -nimellään, hänet kutsuttiin ilomielin asuntoa katsomaan ja työhaastatteluun, mutta paikan päällä asunto ei äkkiä "ollutkaan vapaana" eikä häntä olisi haluttukaan palkata töihin. Ihonväri oli ongelma.

Kirjassa kerrotaan monia niin törkeitä ja järkyttäviä kokemuksia rasismista, että tunsin lukiessani suurta häpeää suomalaisuudestani ja valkoisuudestani. On väärin, että ihminen joutuu kokemaan häpeää erilaisen ihonvärinsä takia.

Yllätyksekseen Mylläri ei päässyt helpolla edes "rotujen sulatusuunissa" USA:ssa, jossa hän oli kaksi kertaa au pairina. Olisi luullut, että siellä sulautuu joukkoon, mutta siellä hän törmäsi luokkayhteiskuntaan, jossa värilliset ja mustat olivat alempaa  kastia ja tekivät ns. likaiset työt.

Rankkojen elämänkokemustensa jälkeen Anu Rohima Myllärin todettiin kärsineen masennuksesta jo lapsesta asti. Jouduttuaan aina olemaan niin "vahva" hänelle oli helpotus päästä terapiaan puhumaan vihdoin kaikesta. Hän on joutunut taistelemaan häpeän kanssa ja tekemään töitä itsetuntonsa ja identiteettinsä eteen.

Kirja herättelee kysymyksiä siitä, onko suomalaisuus vain geeneissä, valkoisessa ihossa ja verenperinnössä. Vaikka Anu Rohima Myllärillä ei ole näitä, hän on niin suomalainen kuin olla voi. Hän ei muista Bangladeshista mitään, hän on kasvanut Suomessa suomalaisen perheen, suvun ja ystävien keskellä ja omaksunut kielen ja kulttuurin niin kuin kuka tahansa muukin suomalainen. Tavatessaan bangladeshilaisia hän ei ymmärrä heidän tavoistaan ja kulttuuristaan mitään. Onpa hän käynyt jopa Suomen armeijan, mistä olikin mielenkiintoista lukea: millaista oli olla naisena armeijassa? Siellä häntä ei onneksi kiusattu.

Mylläri pohtii kirjassa asioita, jotka adoptiovanhemmiksi haluavien olisi hyvä tietää ja ottaa huomioon. Hänestä on hyvä, että adoptioprosessi on niin pitkä ja tiukka. Siinä vanhemmiksi aikovat ehtivät kasvaa vanhemmuuteen ja siihen sopimattomat karsiutuvat pois. Traumaattisen taustansa takia adoptiolapsille on erityisen tärkeää saada mahdollisimman hyvät vanhemmat - vaikka täydellisyyteen heidänkään ei tarvitse pyrkiä. Negatiivisetkin tunteet kuuluvat myös adoptioperheisiin siinä missä muihinkin perheisiin.

Yksi asia, joka adoptiovanhemman on tärkeää tajuta, samoin kuin kenen tahansa vanhemman, on ettei lasta saa hankkia "tekemään minut onnelliseksi". Se on liian rankka painolasti lapsen pienille harteille. Lapsen pitäisi myös saada olla lapsi, mitä Mylläri ei epäonnekseen saanut olla vanhempien sairauksien ja kuolemien takia.

Adoptiovanhemmille voi olla myös shokki, ettei kovia kokenut lapsi uskalla kiintyä kuin yhteen vanhempaan, kuten Myllärillekin kävi. Sen "hylätyn" vanhemman pitäisi osata käsitellä asia, ja kun lapsi kokee olonsa turvalliseksi, hän voi myöhemmin kiintyä toiseenkin vanhempaansa.

Tuli nyt kirjoitettua enemmän näistä vanhemmuusasioista, vaikka kirjassa kohdattu rasismi kyllä järkytti minua syvästi. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja, että näkee, mitä kaikkea meidän keskellämme elävät ulkonäöltään erilaiset ihmiset joutuvat kokemaan. Pidetään huoli, ettemme me ole niitä, jotka aiheuttavat sellaista heille! Olen kyllä huomannut, että me lukevat ihmiset olemmekin yleensä avarakatseisempia.

Myös jos on joutunut lapsena yrittämään olla vahva ja kantamaan liian isoja taakkoja tai on tullut koulukiusatuksi tai jäänyt orvoksi, tästä kirjasta voi saada vertaistukea, vaikka ei itse olisikaan adoptiolapsi.

Koen, että tämä kirjoitukseni jäi kovin vajaaksi ja puutteelliseksi, mutta edelleen: lukekaa tämä kirja!! Sieltä se kaikki löytyy. Näistä asioista jokaisen olisi hyvä tietää.

"Toisinaan minut esitellään kohteliaasti, mutta monet pitävät tärkeänä pientä lisäselvitystä.
  'Niin, Anuhan on siis adoptoitu.'
  'Niin, ottivat lapsen ulkomailta, kun eivät omaakaan saaneet.'
  'Tässä on Anu, adoptoitu.'
  Ihmisten suhtautuminen saa minut kokemaan, että adoptoituna oleminen on ammattini. Pidän tahdittomana tapaa, jolla minut määritellään lähtökohtieni kautta. Se on minusta sama, jos hyvä suomalainen ystäväni esiteltäisiin esimerkiksi kertomalla: 'Tässä on Maija. Hän on viettänyt ensimmäiset kuukaudet keskoskaapissa. Siksi hieman alikehittyneet raajat.'"

Otava 2006, 222 sivua

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Einar Már Gudmundsson: Kaikkeuden enkelit

Eipä kestänyt kuin 20 vuotta ennen kuin uskalsin lukea tämän romaanin, joka kiinnosti minua jo ilmestyessään, mutta samalla myös pelotti. Ehkä pelkäsin kuitenkin turhaan, sillä kirja ei ainakaan nyt ahdistanut minua ollenkaan. No, en tietysti voi olla varma, olisiko se kuitenkin ahdistanut minua silloin nuorena, kun olin itsekin aika rikki, tosin en skitsofrenian takia, kuten tämän kirjan päähenkilö, vaan muista syistä.

Gudmundsson on omistanut tämän romaaninsa veljelleen Pálmille, joka syntyi samana vuonna kuin tarinan päähenkilö, ja myös kuoli suunnilleen samanikäisenä, nelikymppisenä. Tästä ehkä puhuttiinkin silloin aikoinaan; lieneekö velikin sairastanut skitsofreniaa ja tehnyt itsemurhan? Googlaamalla löytyisi ehkä tietoa...

Romaanin päähenkilö Paul kertoo kirjassa elämäkertaansa. Alkuosassa hän kertoo pitkään lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kavereistaan ja heidän yhteisistä touhuistaan. Minussa on varmaan jotain vikaa, kun koen tuollaiset lapsuudesta alkavat elämäntarinat jotenkin pitkästyttäviksi. En tiedä miten muut mahtavat kokea?!

Kirjan toiset noin sata sivua kertovat sitten enemmän Paulin aikuisiästä, joka kuluu skitsofreniaa sairastaen. Jo kirjan alusta ja takakannesta selviää, että hän tulee kuolemaan lopussa, ja senhän arvaa, mikä on psyykkisesti sairaitten yleisin kuolinsyy... ainakin melko varmasti...

Tässä toisessa osassa Paul kertoo sekä itsestään että muista Kleppurin eli psykiatrisen sairaalan potilaista. Kaikkine harhoineen he ovat herkkiä ja kauniita sieluja, särkyneitä enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä, kuten kirja heitä nimittää. Kohtalo on ollut ja on heille julma, eivätkä kaikki jaksa jatkaa elämää.

Kuitenkin, vaikka heidän elämänsä on rankkaa, on siinä omat pienet ilonsakin. Kirjailija kuvaa henkilöitään lämmöllä, ja onpa tarinassa pieniä huumorin pilkahduksiakin ja siellä täällä ihanan runollisia kohtia. Tämä kaikki tekee kirjasta kuitenkin kauniin lukuelämyksen. Mutta toki myönnän, että tällainen kirja voi jollekin lukijalle olla ahdistavakin kokemus, esimerkiksi jos joku läheinen on tehnyt itsemurhan tai yrittänyt sitä. Tai jos skitsofrenia tuntuu syystä tai toisesta ahdistavalta. Tosin minusta Gudmundsson kuvaa skitsofreniaa jotenkin kauniisti ja herkästi. Eikä hän minusta juuri edes avaa lukijalle sitä ahdistusta, joka lopulta johtaa Paulin kuolemaan. Paul vain kuolee...

Niitä psykiatristen potilaiden elämän pieniä iloja ja tempauksia kuvaa esimerkiksi tapaus, jossa kaverukset saavat luvan lähteä sairaalasta kaupungille hautajaisiin. Mutta eiväthän he sinne mene, vaan kalliiseen ravintolaan, jossa syövät mahansa täyteen herkkuja, joihin heillä ei tietenkään ole varaa. Kahvit ja konjakit päälle ja ilo irti elämästä! Miten lasku sitten "maksetaan" ja miten poliisiakin naurattaa kyyditessään heitä sairaalaan on hilpeää luettavaa.

Kirjan kauniista kielestä voisin ottaa montakin esimerkkiä. Tässä yksi sellainen:

"Silloin syysillat olivat hiljaisia. Jalkakäytävät vastasivat askeliini. Muistan sadepisarat puunlehdillä, kuinka ne loistivat kuin kattokruunut. Hänen silmänsä välkkyivät sielussani jalokivien lailla.
  Sitten me makasimme ja liekehdimme kuten vuorten sisukset. Kun sielumme kuohuivat, heikko järistys kulki kaupungin halki."

Psyykkisestä sairaudesta ja sairaiden osasta yhteiskunnassa kirja kertoo viiltävästi pienissä ohimenevissä maininnoissa, kuten:

"Hänen ympärilleen muodostui näkyvä tyhjiö, ja usein hän iloitsikin eniten siitä hetkestä, jolloin poliisi korjasi hänet talteen ja kyyditti Kleppuriin. Siellä hänellä meni usein paremminkin kuin ulkona kylmyydessä, jota yhteiskunnaksi kutsutaan."

Gudmundssonilla tuntuukin olevan runoilijan kyky sanoa muutamalla sanalla paljon, mitä aina ihailen, kun sellaisia kirjoja tulee vastaan. En tiedä, onko hän kirjoittanut runoja, mutta runoilijaksikin hän mielestäni sopisi kauniin kielensä takia.

Sen tiedän, että häneltä on ilmestynyt suomeksi muitakin kirjoja. Niihin aionkin nyt tutustua! Jos joku on lukenut Gudmundssonin muita teoksia, olisikin kiva kuulla, mitä olette niistä pitäneet.

Like 1995, 203 sivua
Suomentanut Tuula Tuuva
Kirjan hienon ulkoasun tekijää en löytänyt, en sitten tiedä olisiko se peittynyt kirjaston takakanteen liimaaman lapun taakse vai olisiko sitä ollut sielläkään...

tiistai 5. joulukuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys

Työtön, joka ei halua tehdä töitä ja vielä kehtaa sanoa sen ääneen! Tästähän julkisuudessa on keskusteltu tämän kirjan kohdalla. Toisista kirjablogeista taas olin lukenut, että kertoo kirja paljosta muustakin kuin työttömyydestä - ja niin kertoikin. Myös sitä on mietitty, minkä verran kirjailija tässä kertoo itsestään ja mikä taas on fiktion osuus. Sen, että kirjassa kyllä on vähintään osittain myös fiktiota, huomasi kyllä joistain kohdista selvästi.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä minäkertoja on Turussa menossa idolinsa Bruce Springsteenin konserttiin. Toisessa osassa ollaan TE-toimiston työttömille järjestämällä uraohjauskurssilla Tampereella, kolmannessa puolestaan kirjoittajakoulussa Helsingissä kaksi vuotta myöhemmin.

Turun osio tuntui minusta vähän pitkästyttävältä haahuilulta, jossa kerrottiin yksi päivä aamusta iltaan hyvin pikkutarkasti: hampaiden pesu, bussimatka konserttipaikalle, vessakäynnit, jonottaminen konserttipaikalla... ja lopulta lyhyehkösti itse konsertti. Kaiken tämän lomassa on siellä täällä päähenkilön teräviä huomioita muista ihmisistä, työttömyydestä, työstä ja elämästä.

Springsteeniin liittyen paradoksaalista on, että työtön, vieläpä työtä välttelevä päähenkilö fanittaa häntä, joka laulaa paljon työstä. Toisaalta kirjailijaksi haluavalla fanilla ja Springsteenillä on jotain yhteistä. Päähenkilö käy mielessään kuvitteellisen keskustelun Brucen kanssa:

"Kysyin vielä, että tunsiko hän syyllisyyttä siitä, ettei hän ollut koskaan tehnyt oikeita töitä, vaan oli kieltäytynyt töistä nuoresta saakka ja suostunut tienaamaan ainoastaan soittamalla, ikään kuin hän ajattelisi olevansa liian hyvä tekemään tavallisia töitä. Hänhän kuitenkin lauloi melkeinpä pelkästään työtätekevistä ihmisistä ja arjen sankaruudesta. Silloin Bruce laski katsettaan vieläkin alemmaksi ja nyökytteli hitaasti päätään. Hän oli pitkään hiljaa. Yeah, hän sanoi viimein, there's a conflict."

Uraohjauskurssi oli kirjassa juuri sitä, mitä itsekin olen työttömänä ollessani kokenut. En jaksa edes kommentoida sitä tässä. Ymmärrän uskomattoman hyvin päähenkilön tuntemuksia, kun hän myöhemmin toteaa, että joutui kahdeksan vuotta sanomaan itseään työttömäksi, mutta nyt saa sanoa, että opiskelen kirjoittajakoulussa. Vaikka tuloina hänellä oli silloinkin työttömyyskorvaus, onhan se nyt ihmisen itsetunnolle aivan eri asia saada sanoa, että on opiskelija (vieläpä kirjoittamisen opiskelija!) kuin sanoa, että on työtön.

Kirjassa onkin paljon purevan osuvia kommentteja sekä työttömistä että työssä käyvistä - ja tietysti tästä systeemistä, työhullusta yhteiskunnasta, jossa ihmistä ei pidetä minään, jos hän ei ole töissä, oli syy siihen sitten työn vältteleminen, sairaus tai jokin muu asia. Ihmisen identiteetin ei kuitenkaan ole pakko perustua työhön. Jos tekee työtä, josta nauttii, silloin asia on varmasti ok. Mutta muuten elämässä on paljon muutakin, mihin identiteettinsä voi perustaa. Eikä varsinkaan ihmisarvo saa koskaan perustua työhön, sosiaaliseen asemaan tai tulojen suuruuteen! Me kaikki ihmiset olemme yhtä arvokkaita!

Nautinkin kirjan viimeisestä osasta, jossa päähenkilö pääsi tekemään sitä, mitä halusi. Hän sai opiskella kirjoittamista ja hioa romaaniaan. Eikä sillä ollut väliä, että yhteiskunnan silmissä hän oli edelleen "työtön".

Muuten, jo ennen tämän romaanin lukemista muistelin Vincent van Goghin elämästä lukemaani kirjaa "Vincent van Gogh - Hän rakasti elämää". Sen mukaan Vincent oli muistaakseni aika paljon veljensä elätettävänä; eihän hänen taulujaan varmaan paljoa myyty hänen elinaikanaan. Varmasti moni muukin taiteilija on jo menneisyydessä elänyt jonkun muun varoilla. Nyt tämän kirjan henkilö (ja ehkä Ossi Nyman?) on vain elänyt yhteiskunnan varoilla. Sama asia, mutta vain vähän modernimpi versio siitä! En ota kantaa, mutta toteanpa vain tämän.

Kirja siis kuitenkin kertoo paljosta muustakin kuin työttömyydestä. Ironiaa Nyman käyttää aiemminkin, mutta kirjan viimeisessä osassa hän yltyy suorastaan irrottelemaan. Tästä en muista lukeneeni muista blogeista, mutta ehkä en edes ole lukenut kaikkien blogien arvioita. Vauhdin kiihtyessä loppua kohti ainakin minua nauratti yhä useammin.

Tässä muutama samalta aukeamalta koottu esimerkki: "Selvin päin en olisi humalassa auton rattiin lähtenyt, se selitti." "Ne (naiset) olivat niin persoonallisen näköisiä, ettei niitä erottanut toisistaan." "Lahdenmäki oli hyvin säilynyt. Se oli vältellyt töiden lisäksi myös elämää."

Ja loppuun vielä kohta, joka myös nauratti tällaista kirjabloggaajaa, joka on juntti, kun ei ole opiskellut kirjallisuustiedettä eikä siis osaa kirjoittaa tarpeeksi henkeviä arvioita kirjoista:

"Kaikki opettajat olivat opiskelleet monta vuotta kirjallisuustiedettä ja he puhuivat kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta sellaisilla sanoilla ja käsitteillä, että minun oli heitä vaikea ymmärtää. Olin ajatellut ennen kirjoittajakouluun menoa, että kirjoittaminen ja taiteen tekeminen olisi vapaata, ja saisi tehdä mitä mieleen tuli, mutta koulussa oli alkanut tuntua, että kirjoittaminen oli samalla tavalla virallista työtä kuin siivoaminen ja tiskaaminen, joita varten piti opiskella monta vuotta ja hankkia hygieniapassi."

Kiitos, Ossi Nyman! Tämä lohduttaa tällaista "keittiöpsykologin" elämänkokemuksella kirjablogia pitävää ihmistä, joka on "vain" harrastanut lukemista, vaikkakin kyllä jo 40 vuotta (eli viisivuotiaasta asti). Mutta pelkältä harrastuspohjalta kirjoista ei kai voi ymmärtää mitään?

Kiitos, Ossi Nyman, myös tästä koko kirjasta! Se oli terapiaa tälle myös työttömänä olleelle lukijalle, vaikka omia kokemuksiani en lähde tässä avaamaan. Eikä se ollut pelkkää terapiaa, vaan oikeasti hyvä, terävä ja tarpeellinen kirja, kielellisiä ansioita unohtamatta. Kannattaa siis jatkaa kirjailijan uralla!

Lopuksi vielä lämmin kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kustannusosakeyhtiö Teos 2017, 189 sivua
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

tiistai 28. marraskuuta 2017

Gabriel García Márquez: Rojumyrsky

Aikaisemmin en ollut lukenut García Márquezilta kuin yhden tositapahtumista kertovan kirjan, Noticia de un secuestro (joka on olemassa myös suomeksi nimellä Uutinen ihmisryöstöstä). Välttelin nimittäin maagista realismia, koska en ollut varma pitäisinkö siitä. Muutenhan kyllä luin nuorena paljon latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta.

Nyt uskaltauduin kokeilemaan tätä García Márquezin esikoisteosta, joka oli sopivan ohut, että sen voisi saada luettua, piti siitä tai ei. Lukiessani huomasin kuitenkin, että olenhan minä lukenut maagista realismia ennenkin, nimittäin ainakin Jorge Amado tuli tästä tekstistä mieleen, ja Googlessakin (tai siis ainakin Wikipediassa...) kerrottiin hänen edustavan kyseistä suuntausta. Luultavasti myös muutamat muut lukemani kirjailijat ovat sittenkin edustaneet juuri tätä samaa tyylilajia.

García Márquez oli 22-vuotias aloittaessaan tätä esikoisteostaan, jonka tapahtumat sijoittuvat siihen samaan kuvitteelliseen viidakon keskellä torkkuvaan Macondon kylään, jonka nimen olen kuullut mainittavan myös Sadan vuoden yksinäisyydestä puhuttaessa.

Macondon kylään on tullut "rojumyrsky"banaaniyhtiön tullessa ja samaisen yhtiön lähtiessä on myrskykin poistunut kyläpahasesta ja jättänyt sen hiljalleen rappeutumaan. Kylässä on ollut kummallinen ja salaperäinen lääkäri, joka ei koskaan kertonut taustastaan ja joka vetäytyi lopulta vuosiksi taloonsa tulematta sieltä enää ihmisten ilmoille. Kun hän sitten hirttää itsensä, häntä pitkään kotonaan majoittanut eversti, tämän tytär ja tyttärenpoika menevät suljettuun taloon viettämään hänen hautajaisiaan.

Kyläläiset ovat vihanneet lääkäriä ja odottaneet hänen kuolemaansa. Nyt kun hän on vihdoin kuollut, kukaan muu ei tule hautajaisiin. Näiden kolmen hautajaisvieraan kautta kerrotaan tarinaa lääkärin ja koko kylän monista kummallisuuksista. Jokainen kertoo omasta näkökulmastaan, poika vähiten, koska hän on lapsi eikä ymmärrä tilanteesta paljoakaan. Hän ei edes tiedä, miksi äiti otti hänet mukaansa tänne hirttäytyneen miehen hautajaisiin.

Isoisä ja äiti muistelevat menneitä vuosia Macondossa, ja näistä heidän muistoistaan punoutuu kirjan juoni, kuva tuosta salaperäisestä kylästä. Pala palalta arvoituksia keritään auki, mutta tilalle tulee uusia. Onhan kyseessä maaginen realismi, jossa kaikki on mahdollista! Joihinkin henkilöihin liittyvät arvoitukset myös jäävät avoimiksi; niitä ei paljasteta. Lukijan mielikuvitukselle jää tilaa...

Rojumyrsky oli siinä mielessä nimensä mukainen, että se veti minut pyörteeseensä myrskyn lailla. Varsinkin kirjan alussa pysähdyin vain ihailemaan ja ihmettelemään sen taiturimaista kieltä, joka oli väkevää, värikylläistä ja elävää. Tästä suuri kunnia kuuluu myös kirjan suomentaneelle Pentti Saaritsalle. Hänellä on ollut sana hallussa!

Aivan selvästi myös kirjoittajalla itsellään on sana hallussa, mutta jos minä nyt suomalaisena lukisin tämän kirjan espanjaksi, en varmasti tavoittaisi vivahteiden rikkautta samalla tavalla kuin omalla äidinkielellä luetusta kirjasta. Joka tapauksessa García Márquez on ollut lahjakas kirjoittaja jo nuorena.

Lopulta onkin sanottava, että juuri kielestä pidin eniten. Kylläkin myös osa kirjan maagisimmista kohdista oli juuri sitä - ne olivat maagisia. Jokin tuossa kaikessa hulluudessa ja outoudessa kiehtoi.

Kuitenkin täytyy todeta, että pienessä kyläyhteisössä kasvaneena ja sen huonoimmat puolet nähneenä minua ahdistavat tällaiset pienten, tiiviiden kyläyhteisöjen kuvaukset. Macondossa oltiin uteliaita, kytättiin, juoruttiin ja puhuttiin pahaa aivan kuin tosielämänkin pienissä kyläpahasissa....

Aivan samoin Jorge Amadokin on kirjoittanut pienten yhteisöjen elämästä, enkä pitänyt hänenkään kirjoistaan. Siksi, vaikka Sadan vuoden yksinäisyyden lukeminen aivan epäilemättä kuuluisi yleissivistykseen, taidan armahtaa itseäni ja jättää sen lukematta. Tai ainakaan en lue sitä aivan lähiaikoina! Nimittäin toisaalta minua kyllä kiinnostaisi lukea enemmänkin myös Kolumbiaan sijoittuvia kirjoja....

Tämä teos on upeaa kirjallisuutta ja maaginen realismi on loistava tyylilaji. Mutta ehkä en kuitenkaan kovin monta tällaista kirjaa jaksaisi lukea. Ymmärrän kuitenkin myös niitä, jotka pitävät tällaisista kirjoista. Olihan tässä oma viehätyksensä.

Itse voisin pitkästä aikaa lukea sen mainitsemani kirjan Noticia de un secuestro, joka on täyttä realismia. Ehkä olen tosiaan liian kiinni realismissa...

Joka tapauksessa nyt tiedän, millaista García Márquezin romaaniteksti on. Hänen kirjallisuutensa ystävien kannattaa ehdottomasti lukea myös tämä hänen esikoisteoksensa!

"Öljylampun valo loi Memelle ääriviivat. Voimakkaine intiaaninpiirteineen, silkoisine hiuksineen jotka olivat kuin hevosen harjasta hän näytti istuvalta jumalankuvalta, vihreältä ja kummitusmaiselta, niin kuin vanha epäjumala olisi ryhtynyt kertomaan ammoisesta maisesta olemassaolostaan. Minä en ollut koskaan tarkastellut häntä läheltä, mutta sinä yönä, tuon nopeasti ja suoraan ilmaistun läheisyyden jälkeen minusta tuntui että olin hänessä kiinni jollain verisiteitäkin vahvemmalla."

                       *******************************

"On tietty hetki jona siesta päättyy. Jopa hyönteisten salainen, olemattoman pieni piiloaherrus keskeytyy silloin; koko luonto seisahtaa, luomakunta horjuu kaaoksen partaalla ja naiset kömpivät kuolasuin jalkeille tyynyn painama kukka poskellaan, helteestä ja kiukusta näännyksissään ja ajattelevat: 'Yhä vaan on keskiviikko Macondossa.' Ja sitten he taas kyykistyvät nurkkaan, punovat yhteen unta ja todellisuutta, ja alkavat yksissä tuumin kutoa kuiskutusta, kuin kylän kaikkien naisten yhdessä valmistamaa valtaisaa lakanaa."

WSOY 1993, 139 sivua
Espanjankielinen alkuteos La hojarasca
Suomentanut Pentti Saaritsa
Päällys Urpo Huhtanen

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö

Lina Ben Mhenni on tunisialainen bloggaaja ja aktivisti, joka oli monin tavoin mukana Tunisian arabikevään kuohuissa ja toimi aktiivisesti jo ennen sitä. Tässä kirjassa hän kertoo omat kokemuksensa tuolta ajalta sekä kaiken sen, mitä virallinen media ei uskaltanut tai voinut kertoa. Maa kun oli jo pitkään ollut diktatuurin alaisena eikä sananvapautta juuri ollut.

Sananvapauden puutteen saivat myös Ben Mhenni ja muut nettiaktivistit kokea monesti, kun he julkaisivat blogeissaan tai Facebookissa jotain hallitukselle epäedullista tietoa. Heidän sivunsa joutuivat toistuvasti sensuurin uhreiksi, mutta aina he keksivät keinot jatkaa ja levittää tietoa siitä, mitä maassa todella tapahtui. Kansalaisia sorrettiin; oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä samaan aikaan, kun vallanpitäjät harrastivat korruptiota ja nepotismia. Ammattiyhdistystoimintaa ja mielenosoituksia ei hyväksytty, ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja tapettiin.

Lina Ben Mhenni matkusti arabikevään aikana ympäri Tunisiaa dokumentoimassa tapahtumia; hän kuvasi mielenosoituksia ja poliisien tappamia ihmisiä. Hän oli muiden nettiaktivistien kanssa järjestämässä ja kutsumassa kokoon mielenilmauksia. Vaikka poliisit yrittivät sabotoida heidän suunnitelmiaan, mikään ei pysäyttänyt heitä.

Me suomalaisetkin muistamme, kun koulutettu nuori mies, joka joutui silti elättämään itsensä myymällä vihanneksia, teki polttoitsemurhan Tunisiassa. Tuo sai kansanjoukot entistä voimakkaammin liikkeelle. Se ei ollut ensimmäinen vastaava polttoitsemurha, mutta se oli tunisialaisille viimeinen pisara. Siitä tapahtumat vyöryivät eteenpäin niin, että lopulta diktaattori Ben Ali pakeni maasta.

Kirja osoittaa sen, miten valtava voima on netillä ja sosiaalisella medialla. Siellä voi verkostoitua ja sitä voi käyttää näin suurten asioiden aikaansaamiseen.

Kun Ben Mhenni alkoi pitää blogia, hänelle sanottiin, ettei hän saisi yksin mitään aikaan, vaan hänen pitäisi liittyä puolueeseen. Kuitenkin hän sai kokea, että juuri netin kautta toimimisessa oli valtava voima. Hän toteaa heti kirjansa alussa, että puolueaktiivit haaskaavat aikaansa sisäiseen kädenvääntöön ja omiin valtapyrkimyksiinsä. Suuri osa heidän ajastaan menee neuvotteluihin ja kokousjärjestelyihin. Nettiaktivistit sen sijaan pystyvät heti ja jatkuvasti suoraan toimintaan.

En tiedä, millaiseksi tilanne Tunisiassa on vuosien varrella muotoutunut. Muutama kuukausi arabikevään tapahtumien jälkeen Lina Ben Mhenni toteaa, että poliisit jatkoivat edelleen kansalaisten surmaamista, ja joissain tiedotusvälineissä oli edelleen samat päätoimittajat kuin diktatuurin aikana, mistä hän oli huolissaan.

Niinpä kirja päättyykin sanoihin: "Pitää mennä takaisin koneen ääreen. Sanon tämän vielä kerran: bloggaajan työ ei lopu koskaan."

Kun itse pidän tällaista harmitonta kirjablogia vapaassa maassa (eikä blogini varmasti vaikuta kenenkään ajatteluun mitenkään), oli mielenkiintoista ja avartavaa lukea bloggaajan elämästä ja todellisuudesta, joka oli aivan toinen kuin omani. Että blogilla voi myös taistella ja vaikuttaa. Ihailen ja arvostan tällaisia rohkeita ihmisiä!

Takakannen mukaan teos käsittelee muun muassa naisten oikeuksia. Ei niistä mielestäni kuitenkaan juuri puhuta kirjassa, mutta kai ne näkyvät siinä, että naiset olivat niin aktiivisesti mukana vapaustaistelussa. Lina Ben Mhenni on lisäksi koulutettu nainen, englannin kielen opettaja, joka on työskennellyt niin kotimaassaan kuin Yhdysvalloissakin, jossa hän opetti arabiaa.

Hän oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2011.

Lina Ben Mhennin blogi löytyy täältä: http://atunisiangirl.blogspot.fi/. Ensin luulin, että siellä olisi vain arabiankielistä tekstiä, mutta löytyi sieltä ranskaa ja englantiakin. 

Avain 2012, 63 sivua

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Mielenterveysviikko osa 2. Vapaapäivän kirjakauppakierroksella ostin tämän kirjan, josta olin lukenut jo monesta blogista, ja kaikki lukemani kuulosti hyvältä. Lukiessani sitten totesin, että olipa ihanaa, että tuli ostettua tämä ihan omaksi - niin huikeaksi kirja osoittautui!

Saastamoinen kertoo kirjassa omia kokemuksiaan depressioon sairastumisesta - ja kaikesta siitä muusta p-sta, mitä psyykkisesti sairastunut joutuu sairautensa lisäksi kestämään: ihmisten asenteet ja ymmärryksen puute, oma syyllisyys ja itseviha, se että joutuu hakemaan terapeuttia, vaikka pelkkä olemassaoleminenkin tuntuu liian raskaalta eikä ole voimia... ja paljon muuta.

Entä miten Saastamoinen sen kaiken itsellenikin niin tutun kertoo - siinä hän on huippu! Nautin tästä nuoren, vihaisen naisen tekstistä, jossa hän pilkkaa systeemiä, jonka rattaisiin masennukseen sairastunut joutuu, tekee pilaa itsestään ja toisista, purkaa aggressioitaan ja muuttaa tragedian komediaksi. Kirosanojakaan säästelemättä! Ne vielä tietenkin tehostavat kerrontaa.

Kaikki masennuksen eri asteet ja byrokratian rattaat elämäni aikana läpi kahlanneena ja lukemattomia omituisia ammattiauttajia tavanneena nautin Saastamoisen tekstistä aivan suunnattomasti!!! Enpä esimerkiksi ole koskaan nauranut ääneen masennuksesta lukiessani. (Tämä tapahtui kohdassa, jossa hän kertoi MIELENHALLINTARYHMÄSTÄ! CAPS LOCKilla tietenkin.)

Toivoin, että olisin saanut tämän kirjan käsiini nuorena, kun itse sairastin vakavaa masennusta. Olisipa ollut terapeuttista lukea tällaista tekstiä silloin! Mutta oli se nytkin - vaikka juuri tällä hetkellä en edes ole masentunut. Suorastaan parhaita masennuskirjoja, joita olen lukenut! Saastamoinen osaa pukea ihanan pureviksi ja viiltäviksi sanoiksi monet asiat, joista itsellänikin on kokemusta. Hän kirjoittaa suurella tunteella, johon on samoja asioita kokeneena helppo eläytyä, ja tarjoaa siten loistavaa vertaistukea muille masentuneille.

Kirjassa on oma erilainen näkökulmansa. Juuri tällaista masennuskirjaa en ole ennen lukenut. Kaikki ne psykiatrisella sairaanhoitajalla käymiset, terapeutin hakemiset, ihmisten typerät kommentit ja utelut - kaikki se kerrotaan jotenkin ihan eri tavalla kuin missään muussa kirjassa.

Lisäksi Saastamoisella ei ainakaan tuolloin ollut lapsia. Siinäkin mielessä minulle tämä kirja oli läheisempi, koska minullakaan ei ole (edelleenkään) lapsia, eikä siis ollut silloin nuorena ja vakavasti masentuneenakaan. Tähän mennessä olivat tulleet tutuiksi ne äitien masennustarinat, jotka luonnollisesti ovat osittain erilaisia.

No, tuosta kiroilusta ja CAPS LOCKilla kirjoittamisesta olinkin jo lukenut kirjablogeista. En siis niistä hätkähtänyt, ja itse asiassa jopa yllätyin, kun CAPS LOCKia käytettiin kuitenkin kirjassa suht vähän siihen nähden, mitä olin odottanut blogien perusteella. Kiroilusta taas jo sanoinkin, että (vaikka en itse kiroile), niin se tehosti kerrontaa ja sopi minusta juuri tällaiseen kirjaan.

Kirjassa oli valtavasti sellaisia kohtia, joita olisin halunnut lainata blogissa. Vaikea valinta siis! Oli niin repäisevän hyvää huumoria, hervottoman hauskoja ja osuvia sanankäänteitä, terävää kieltä.

Lopulta päädyin tähän otteeseen:

"Ensimmäinen käynti psykiatrisella sairaanhoitajalla pelotti. En tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Odotin vuoroani lähimmän terveyskeskuksen toisessa kerroksessa, hoitajan oven takana sydän tutajaen. Kertasin omaa sairaskertomustani aivan kuin jotain helvetin vuorosanoja, kun olin törmätä tuttavaan, mutta hypähdin aneemisen ja kastelematta jätetyn huonekasvin taakse viime hetkillä. Olisi ollut ihan vitun kauhistuttavan hyytävä keskustelu tiedossa, silkkaa kiertelyä ja vaivaantunutta kynsinauhojen repimistä ja sekava hymyn ja kauhun välitila pakonomaisine nyökkäilyineen, hyi perkele."

KIITOS, Anni Saastamoinen, kun kirjoitit tämän kirjan!!! Kiitos, kun sanoitit kaiken sen, mitä en itse olisi osannut sanoa! Kiitos, kun avasit itsesi niin rohkeasti kaikkine heikkouksinesi! Itse en olisi uskaltanut kertoa kaikkea noin avoimesti, mutta hienoa, että joku uskaltaa.

Luulenpa, että Depressiopäiväkirjoista tulee yksi niistä kirjoista, joihin palaan vuosien varrella vielä monta kertaa. Uskomatonta, mutta totta: masennuskirja pelasti päivän! Tällaisesta kirjasta saa sitä paitsi apua paljon enemmän kuin monelta huonolta ammattiauttajalta. (Enkä nyt tarkoita, että kaikki ammattiauttajat olisivat huonoja, mutta kyllä sellaisiakin valitettavasti on olemassa.)

Toivottavasti myös ne ulkopuoliset, jotka eivät itse ole koskaan sairastaneet psyykkisesti, lukevat tämän kirjan - ja ymmärtävät edes jotain.

Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2017, 157 sivua

maanantai 20. marraskuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Olin alkanut lukea tätä romaania jo ennen kuin kuulin, että mielenterveysviikkokin oli tulossa (eilen se sitten alkoikin). No, sekä masennusaiheisen romaanin lukeminen että mielenterveysviikko sopivatkin ajoitukseltaan hyvin marraskuuhun, joka on monelle suomalaiselle vuoden masentavin kuukausi - minulle myös.

Mielenkiintoista oli myös huomata, että saman kirjan lukemisella voi olla niin erilainen vaikutus eri elämäntilanteissa. Viime talvena jo aloitin tätä kirjaa, mutta silloin koin sen liian raskaana ja ahdistavana. Tiesin kyllä, että se olisi hyvä, mutta silloin en pystynyt sitä lukemaan (kuin 70 sivua). Silloiset tunnelmani löytyvät täältä.

Mutta nyt taas, vaikka olin tällä(kin) kertaa lukemista aloittaessani masentunut, kirja ei lisännytkään kurjuutta, vaan helpotti oloa. Se tarjosi vertaistukea, luvan olla olemassa väsyneenä ja epäonnistuneena. No, tämänkertaisen marrasmasennukseni selätinkin onneksi - yllättäen - jo ennen kuin luin kirjan loppuun. Mutta lukukokemus oli siis nyt hyvä.

Itsestäni ei tällä kertaa enempää, mutta olen kyllä kokenut jo kaukaisessa menneisyydessä paljon pahempia ja pitkäkestoisempiakin masennuksia kuin tämänkertainen. Blogini taitaa vain olla jo niin laajasti tiedossa tuttavapiirissäni, etten tiedä mitä täällä enää uskaltaa itsestään kertoa. Tosin eipä se mikään häpeä olisi, vaikka kertoisin olevani kuinka hullu tahansa. Enemmän hävettävää on sillä, joka halveksii "hulluja" tai joka yleensäkin halveksii muita ihmisiä, ihan kuin itse olisi jotenkin täydellinen ja virheetön.

Mutta nyt kirjan tarinaan!

Kerttu on nelikymppinen opettaja, vaimo ja kahden lapsen äiti. Syksyn tullen masennus vetää hänet pimeisiin syvyyksiinsä. Työterveyspsykologin ehdotuksesta hän kiltisti ostaa "oman pienen vihkosen, positiivisia ajatuksia varten". Mutta niitä positiivisia ajatuksia sinne ei juuri keräänny, vaan sen sijaan suunnitelmia sopivasta itsemurhapäivästä. Sitten kun hän olisi yksin kotona...

Masennusta pahentaa työpaikalla sattunut ikävä välikohtaus - ja perheellisen ollessa kysymyksessä tietysti myös perheenjäsenten odotukset ja vaatimukset, puhumattakaan loputtomista kotitöistä, joita ei jaksaisi tehdä. Kerttu saa sairauslomaa ja lääkityksen ja pääsee terapiaan. Töihin hän kuitenkin tuntuu palaavan aivan liian aikaisin, tunnollinen ihminen kun on.

Kirjassa käydään talvea läpi kuukausi kuukaudelta kevättä kohti. Mitä mielen syvyyksistä avautuu terapiassa? Mitä kaikkea Kerttu kantaa painolastina sisällään? Miten hän pääsee eteenpäin?

Jo kirjan takakansi kuitenkin antaa ymmärtää, että toivoa on ja pimeys voi muuttua hämäräksi, hämärä valoksi. Todentuntuisesti ja uskottavasti Rauanjoki kuvaa sekä Kertun sisäistä pimeyttä että  matkaa kohti kevään valoa. On myös ihanaa lukea tällainen kirja, joka antaa toivottomalle toivoa.

Kirja oli kaunis ja hieno. Kuitenkaan en voi olla samalla kadehtimatta tuollaisia sekä kirjojen että tosielämän ihmisiä, jotka sairastavat lyhyen masennuksen ja paranevat sitten. Heille löytyy heti tehoava lääkitys ja ymmärtäväinen terapeutti. Toisenlaisiakin tarinoita nimittäin on. Mutta niin masentavaa kirjaa en ehkä itsekään jaksaisi lukea - en ainakaan ihan koska tahansa. Kyllä niitäkin kirjoja tarvitaan. Mutta toivoa me tarvitsemme. Siitä valon ja toivon pilkahduksesta kiitos sinulle, Katri Rauanjoki!

Atena 2016, 248 sivua