torstai 8. kesäkuuta 2017

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

Olipa todellakin "kokoaan suurempi" romaani tämä Tabucchin Kertoo Pereira! Aivan kuten eräs henkilö kirjasta totesikin. Miten taitavasti Tabucchi osasikaan kuvata Salazarin diktatuurin alla elävää Portugalia vuonna 1938, toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Espanjan sisällissota riehui ja juutalaisia jo vainottiin. Eikä hyvin mennyt Portugalissakaan, jossa ei ollut sanan- eikä mielipiteenvapautta, ja poliisi tappoi ihmisiä mielivaltaisesti.

Pereira on Lissabonilainen-lehden kulttuuritoimittaja, joka pyrkii olemaan hyvin varovainen ja poliittisesti korrekti. Hän kirjoittelee kulttuurisivulle hyväksyttävien kirjailijoiden muistokirjoituksia ja vaarattomia ranskalaisen kirjallisuuden käännöksiä. Yksityiselämässään hän on leski ja lapseton eikä hänellä oikein ole ystäviä. Hän juttelee vaimovainajansa valokuvalle, jonka ottaa myös matkoille mukaan. Kuolemaa hän miettii paljon, samoin sielua ja lihan ylösnousemusta, johon hän tosin ei usko - vaikka pyrkiikin olemaan kunnon katolinen ja käy välillä ripittäytymässä.

Kuitenkin, vaikka kirjassa heti aluksi mennään aiheeseen - on kuolemaa ja diktatuuria - Tabucchilla on lahja kirjoittaa jotenkin "kevyesti", niin että kirjan lukeminen ei tunnu yhtään raskaalta eikä ahdistavalta. On elämä nimittäin muutakin kuin kuolemaa, onhan kesä ja ollaan kauniissa Lissabonissa, "joka säkenöi valtamerituulen sinessä, kertoo Pereira".

Elämä on myös esimerkiksi musiikkia ja kahviloissa istuskelua, varsinkin Café Orquideassa, jossa Pereira ottaa aina yrttimunakkaan ja sitruunajuoman. (Aivan alkoi tehdä mieli sitruunajuomaa, kun siitä koko ajan puhuttiin!) Välillä Pereira käväisee kylpylässä tai terveysklinikan hoidoissa.

Mutta asiaan! Kirjan varsinainen tarina on se, että Pereira palkkaa epähuomiossa kulttuurisivun avustajaksi nuoren Monteiro Rossin. Kyseisestä miehestä ei lopulta ole hyötyä, koska hän ei osaa kirjoittaa neutraaleja tekstejä, vaan hänen artikkelinsa ovat aina liian poliittisia ja siksi painokelvottomia. Pereira kuitenkin maksaa miehelle omasta pussistaan, kun tämä tuntuu olevan niin avun tarpeessa. Itse kirjoituksiahan ei julkaistaisi muutenkaan vielä, koska ne ovat etukäteen tehtyjä muistokirjoituksia kirjailijoista, jotka elävät vielä!!

Tämä onkin kirjan yksi absurdi piirre. Kertooko se siitä, että juuri muutakaan ei voinut kirjoittaa, koska piti olla niin varovainen? Tai että koska elämä diktatuurin alla on niin absurdia muutenkin, niin myös toimittajan elämä ja työ on silloin sitä. Toinen erikoisuus on se, ettei Pereira osaa olla auttamatta, vaan maksaa omista rahoistaan palkkaa Rossille, vaikka ei hyväksy tämän poliittista toimintaa.

Lopulta Pereira joutuu miettimään syntyjä syviä. Yrittääkö jatkaa omalla varovaisella linjallaan vai heittäytyäkö rohkeaksi? Tässä hän joutuu ratkaisun paikalle viimeistään silloin, kun käy ilmi, että poliisi ajaa Rossia takaa tämän poliittisen toiminnan takia.

Kirja kuvaa hienosti Portugalia Salazarin aikana ja Pereiran sisäistä kehitystä. Siinä on paljon muutakin hyvin portugalilaista, kuten kaipaus (joka muistaakseni on portugaliksi saudade), melankolia - ja jopa turskan syöminen... Lissabonissa käyneelle (kuten itselleni) kirja tarjoaa mukavaa kiertelyä kaupungissa. Muistan ainakin Avenida da Liberdaden ja Rossio-aukion.

Pereira kaipaa itsekin, mutta mitä, sitä hän ei halua kertoa. Samoin mainitaan muutamassa muussakin kohdassa jostain asiasta. Pereira on vähän umpimielinen ja salamyhkäinen eikä kerro kaikkea.

Kirjassa vilisee paljon varsinkin ranskalaisten kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. Pereira pitää ranskalaisen kirjallisuuden kepeydestä eikä innostu, kun häntä käsketään kirjoittaa lehteen jotain isänmaallista jostain synkästä portugalilaisesta kirjailijasta (mainittiin tämäkin kirjailija myös nimeltä, mutta sitä en nyt muista)! Kirjallisuuden tuntijallekin ihan mielenkiintoista siis.

Itse tarina huipentuu lopussa minusta todella hienosti. Erittäin taitavasti kirjoitettu ja lukemisen arvoinen kirja! Aiemmin olin lukenut Tabucchilta vain yhden kirjan, mutta siitäkin muistan pitäneeni - ja sekin kertoi Lissabonista.

Kirjan keveydestä ja kauneudesta kertoo jotain seuraava lainaus (samoin kaipauksesta ja Pereiran sulkeutuneisuudesta):

Nuori mies alkoi laulaa italialaista laulua, "O Sole mio", jonka sanoja Pereira ei ymmärtänyt, mutta laulu oli täynnä voimaa ja elämää, kaunis ja kirkas, hän ymmärsi vain sanat "o sole mio" eikä muuta, ja kun nuorukainen lauloi, mereltä nousi tuulenviri ja ilta oli vilpoinen, kaikki tuntui hänestä kauniilta, hänen mennyt elämänsä, josta hän ei halua puhua, Lissabon, taivaan kaari joka näkyi värillisten lamppujen yllä, ja hän tunsi suurta kaipausta, mutta Pereira ei halua kertoa mitä ikävöi

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1996, 176 sivua
Keltainen kirjasto
Suomentanut Liisa Ryömä

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Mitä esineet kertovat omistajastaan? Löytyykö sielunkumppani salapoliisintyöllä? Kirjakauppias Laurent Letellier löytää kauniin käsilaukun hylättynä roskasäiliön kannelta. Henkilöllisyyspaperit ovat tiessään, mutta laukun muu sisältö - mm. punainen muistikirja, Modianon romaani, hajuvesipullo, hieroglyfiavaimenperä, muutama valokuva, kolme pikkukiveä ja nopat - piirtää kuvaa naisesta, joka vaikuttaa Laurentista kiehtovalta, rakastettavalta, jopa tutulta. Esineet johtolankoinaan Laurent ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa. Vähitellen salapoliisileikki muuttuu romanttiseksi aarrejahdiksi, joka mullistaa niin etsijän kuin etsityn elämän.

Näin houkuttelevasti kerrotaan tästä ranskalaisesta romaanista takakannessa. Ja siksipä tämä kirja meneekin minulla Helmet-lukuhaasteen kohtaan Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Kirja olikin juuri sellainen kuin odotin. Jotenkin niin ihanan ranskalainen, kepeä, haikea, runollinen ja romanttinen. Hurmaava, viehättävä ja kiehtova - adjektiiveja vielä lisätäkseni!

Kirjojen ystävän mieltähän kiehtoo jo sekin, että päähenkilö on kirjakauppias. Siellä täällä vastaan tulee myös kirjailijoita, tutkitaan toisen kirjahyllyä, mietitään jonkun kirjan herättämiä syvällisiä ajatuksia. Tavataan ohimennen myös kirjailija Patrick Modiano, jonka romaani salaperäisen naisen laukussa oli omistuskirjoituksella varustettuna. Modianonkin kautta Laurent yrittää saada vastausta kysymykseen, miten hän voisi löytää tämän naisen, josta tietää vain etunimen: Laure.

Antoine Laurain on onnistunut kehittelemään tosi kiehtovan juonen tarinaansa. On melkein kuin lukisi aikuisten satua. Seassa pilkahtelee myös lämmintä huumoria. Loppua kohti jännitys vain tiivistyy kuin kunnon salapoliisitarinassa ainakin. Loppu huipentaa kaiken ja lämmittää romanttisen lukijan sydäntä. Jää hyvä mieli.

Tosiaan, täydellinen hyvän mielen kirja! Sen kansilehdellä onkin ranskalaisten lehtien arvioita, joista yhden mukaan tämä on ahdistusta torjuva kirja ja toisen mukaan onnellistavaa luettavaa. Totta!

Voin suositella lämpimästi kevyttä kesälukemista ja mielenpiristystä kaipaavalle.

WSOY 2015, 190 sivua
Suomentanut Lotta Toivanen

Helmet-lukuhaaste 2017:
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Viveca Sten: Juhannusmurha

En ainakaan muista lukeneeni Viveca Stenin dekkareita ennen, Mutta nyt jäin kerrasta koukkuun! Tämä dekkari oli juuri sitä, mitä joskus tarvitsee, kun pitää saada piristystä ja irrotusta omista arjen ongelmista.

Kuten pokkarin kannessa sanotaankin Ullan luetut kirjat -blogia lainaten, Juhannusmurha on täydellinen kesäkirja. Kysymyksessähän muuten on sama kirjabloggaaja Ulla, joka nukkui pois vasta vähän aikaa sitten... Olkoon siis hänen muistolleen tämän kirjan kansi. Ja laitanpa saman tien tähän linkin Ullan postaukseen Juhannusmurhasta, se löytyy täältä. Hän olikin näköjään lukenut tämän kirjan asiaankuuluvasti juuri juhannuksen aikaan.

No, ei juhannus ollut kaukana nytkään.

Viveca Sten viettää Ullan blogin kertoman mukaan itse kesänsä tuolla Sandhamnin saarella, jonne hän on sijoittanut dekkarisarjansa tapahtumat. Miten aina jossain pienellä ruotsalaisella saarella sattuukin paljon murhia! ;) Mutta ei se mitään, ovathan ne jännittävää luettavaa.

Tässä kirjassa Nora Linde viettää juhannusta uuden miesystävänsä Jonaksen ja kummankin lasten kanssa Sandhamnin saarella. Noralla on kaksi poikaa ja Jonaksella 14-vuotias tytär Wilma. Juhannus vaikuttaa täydelliseltä idylliltä, kunnes Wilma ei tulekaan takaisin yölliseltä juhlintareissultaan, jolla on ollut toisten nuorten kanssa. Etsinnät eivät tunnu tuottavan tulosta, ja Nora ja Jonas ovat huolesta sekaisin.

Kaiken keskellä he joutuvat vielä majoittamaan kaksi kovia kokenutta teinityttöä, jotka ovat myös olleet juhlimassa ja ovat hukanneet kaverinsa. Lopulta käy ilmi, että näiden tyttöjen kaveripiirissä on myös tapahtunut dramaattisia yön aikana.

Näin aiemmistakin Sandhamn-dekkareista tuttu poliisi, Noran lapsuudenystävä Thomas Andreasson, joutuu keskeyttämään oman perhejuhannuksensa ja tulemaan Sandhamniin tutkimaan murhaa.

Käy ilmi, että nuorten elämä ei olekaan ollut niin viatonta kuin heidän vanhempansa ovat luulleet. Kuten ei myöskään heidän juhannuksen viettonsa. Kun poliisi kyselee nuorilta yön tapahtumista, selviääkin vähitellen yhtä ja toista, kun jokainen vuorollaan kertoo oman tarinansa. Epäiltyjäkin löytyy ja jännittäviä juonenkäänteitä riittää aivan loppuun asti. Sten pitää taitavasti jännitystä yllä. Ja kaiken lisäksi - mikä parasta - hän onnistui sittenkin yllättämään minut, vaikka luulin jo olevani ovelakin salapoliisi tarinan edetessä!

Kyllä dekkarit vain joskus ovat niin parasta! Itse olen hiukan kausiluontoinen dekkarien lukija: joskus en lue niitä pitkään aikaan ja sitten taas saatan lukea monta kerralla. On aikoja, jolloin "murha päivässä pitää lääkärin loitolla"! Nimittäin jostain syystä ajoittain tällainen jännitys on kaikkein paras piristys. Dekkarit ja trillerit vievät ajatukset kaikkein tehokkaimmin pois omista asioista. Ne myös rentouttavat stressaantunutta ja piristävät alakuloista.

Juuri nyt minulla on taas hyvä dekkarivaihe päällä, joten taidan hankkia lisää Stenin ja muidenkin kirjailijoiden dekkareita ensi tilassa!

WSOY 2016
Bon-pokkari 2017, 436 sivua
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

torstai 1. kesäkuuta 2017

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

En ollut aikaisemmin lukenut Jaana Lehtiön dekkareita. Tutustuminen täytyy tietysti aloittaa esikoisesta, ja sehän oli tämä  Joka viisautta rakastaa vuodelta 2013. Pääsin tutustumaan komisario Juha Muhoseen ja moniin muihin värikkäisiin henkilöhahmoihin. Täytyy todeta heti alkuun, että Muhonen ja koko kirja oli hyvin myönteinen uusi tuttavuus ja löytö.

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun Keskuspuiston roskiksesta löytyy karvattoman miehen alaston ruumis. Sitten alkaa tapahtua pitkin kaupunkia, ja ruumiita löytyy milloin mistäkin. Osa vaikuttaa itsemurhilta, mutta ovatko ne sitä? Ja onko näillä kaikilla kuolemantapauksilla jotain yhteyttä toisiinsa? Liittyvätkö ne noituuteen, seksiin vai mihin?

Tapahtumia kuvataan Muhosen lisäksi myös eläkkeellä olevan Hilkka Alivirran näkökulmasta. Hän kiinnostuu ystävänsä Maijan naapuritalon elämästä, siellä kun asuu hänen kouluaikainen tuttunsa, Auli Berg. Hilkalla Auliin liittyy ikäviä muistoja kouluajalta. Nyt Aulin talossa näyttää käyvän salaperäisiä miesvieraita yksi kerrallaan. Keitä he ovat ja mitä tekevät talossa?

Lopulta Hilkalle käy niin, että hän huomaa itse sekaantuneensa rikoksiin, mutta syyllisenä vai uhrina, sitä hän ei tiedä itsekään, kuten takakannessa osuvasti kerrotaan.

Mitä komisario Muhoseen tulee, hän on symppis persoona, joka rakastaa pullaa ja onkin onnistunut lihomaan herkuttelunsa ansiosta. Hän on sinkku, mutta törmää kaupungilla nuoruudenrakkauteensa ja toivoo voivansa lämmittää suhteen uudelleen. Kirjassa seurataan myös tämän suhteen etenemistä. Siinäkin on omat ylä- ja alamäkensä.

Rikosrintamalla on siis vilkasta ja uusia käänteitä tulee moneen kertaan. Lehtiö kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin ja pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Hänellä on dekkarin kirjoittaminen selvästi hanskassa.

Kirjassa on myös sopiva ripaus huumoria, ja varsinkin eläkeläisrouvat Hilkka ja Maija ovat omalla tavallaan hassuja höppänöitä. Muutama omaperäinen persoona piristää kirjaa kummasti.

Se tosin oli itselleni pettymys, että osasin epäillä oikeaa syyllistä jo kauan ennen kirjan loppua. Toki muitakin ehdokkaita oli mietinnässä. Mutta vaikka syyllinen ei lopulta ollut yllätys, tarjosi kirja silti myös omat yllätyksensä. Kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti.

Pidin kirjasta, joten tutustun mielelläni muihinkin Lehtiön dekkareihin jossain vaiheessa.

Ai niin, sen vielä unohdin sanoa, että en usein valvoskele yöllä kovin myöhään, mutta nyt valvoin kahteen asti vain koska oli pakko lukea tämä kirja loppuun!! :)

Myllylahti Oy 2013, 315 sivua

lauantai 27. toukokuuta 2017

Lauri Luhtaniemi: Mielen väreet

Sain Mielen väreet -runokirjan Lauri Luhtaniemeltä arvostelukappaleena. Kirjan kansi ja nimi kuvaavat molemmat hyvin sen sisältöä: kysymyksessä todella ovat mielen väreet, erilaiset mielialat ja mielentilat. Ulkoasu on hyvin laadukas; kirja on kovakantinen ja tyylikkään näköinen.

Kirjan tekstit on jaettu viiden eri otsikon alle, jotka ovat: Varjo, Pimeys, Pohja, Myrsky ja Pinta. Ne kertovatkin kirjasta jo paljon, kuten tuo Mielen väreet -nimikin. Ensimmäisessä osassa on vielä suhteellisen kevyttä elämän ongelmien ja kysymysten pohdiskelua, kun taas seuraavissa kolmessa ollaan todella pimeydessä, pohjalla ja myrskyssä. Viimeisessä, Pinta-nimisessä osassa on sitten päästy pinnalle, entiset on jätetty taakse ja elämä alkaa alusta. Siellä on osittain jo hyvinkin valoisia mielialoja.

Kuten voi noista otsikoistakin päätellä, kirjassa käsitellään kipeitä ja raskaita teemoja. On pelkoa, elämän tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden pohtimista, kipua, toivottomuutta ja jopa harhoja. Kuolema kutsuu ja houkuttelee: toisaalta haluaisi päästä täältä pois, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Elämä väsyttää. Rakkauskin viiltää ja satuttaa.

Yleisotsikoksi kaikelle voisi siis antaa sanan masennus. En tiedä, onko kirjoittaja kokenut itse kaiken mistä kirjoittaa, mutta tuntuisi, että nämä ovat vähän kuin terapiarunoja. Ja ennen kaikkea masentuneille, mielenterveysongelmaisille tai muuten kovia kokeneille tämä kirja tarjoaa minusta hyvää vertaistukea. He varmasti voisivat eläytyä näihin teksteihin. Sairastin itse nuorena pitkään vakavaa masennusta, ja tällaisia runoja olisin varmasti mielelläni lukenut silloin.

Kirjaa kuvaa hyvin esimerkiksi runo Väsynyt, josta tässä ote:

Miksi minua näin ahdistaa,
väsyttää yhä vain enemmän,
minut maahan lannistaa,
minua maahan painaa,
luovuttaa voisin  ...

Kirjallisessa ilmaisussa kirjoittajalla on vielä hiomisen varaa, mutta hän on käsittääkseni nuori, joten hänellä on aikaa kehittää ilmaisuaan. Paikka paikoin tekstistä löytyi persoonallisia ja mielenkiintoisia ilmaisuja, kuten "puhallan punaista savua", "mikä sääntö minussa on kaiken tehnyt karuksi", "kunpa näkisit ajatukseni, niin kauniisti tanssivat" tai "tahdon kilisyttää tähtiä". Näistä itse pidin.

Pilkkuja monissa runoissa oli liikaakin eli sellaisissakin paikoissa, joihin ne eivät kuuluisi.

Tässä vielä ote runosta Hiljainen ovi, jossa on sisältönsä puolesta mielestäni ajatusta:

Yhteisön julistuksen mukaan olet
mieleltäsi sairas ja epätasapainoinen,
jos et ajattele ja käyttäydy kuin valtaosa sen,
olet viallinen, jos et rooliisi sopeudu,
etkä ole valmiiden mallien mukaan toimiva

Ne tahtovat sinun olevan
hiljainen ovi, jonka saranat eivät äännä ...

Viimeisen osion runoissa on tosiaan jo toivon pilkahdusta, jota kuvaa tämäkin ote runosta - runosta, jonka nimi kylläkin on Itsesääli, mutta sen sisältö on melko valoisa:

Elämässä ihmettelin
miksi minulle aina satoi,
sinä huomautit minulle,
että seisoin räystään alla

Aivan viimeisen runon nimi onkin sitten Mielen tasapaino. Se on myös melko valoisa runo, joskin kirjoittaja toteaa moniselitteisesti: "Nyt olen seesteinen kuin jäätynyt helvetti."

Kirjoittajalla on myös kotisivut osoitteessa mielenvareet.blogspot.com ja lisäksi Facebookista hänen sivunsa löytyvät samalla Mielen väreet -nimellä.

Kiitos Lauri Luhtaniemelle arvostelukappaleesta!

Lauri Luhtaniemi 2016, 135 sivua (omakustanne)

tiistai 16. toukokuuta 2017

Blogisynttärit ja kirja-arvonta

Tänään on vuosi siitä, kun perustin tämän blogin, jonka nimi oli aluksi Koukussa kirjoihin. Kirjabloggaajana olen kylläkin jo noin puolitoistavuotias, koska ehdin pitää ensimmäistä blogiani Syksyn lehtiä Wordpressissä reilun puoli vuotta ennen kuin siirryin tänne Bloggeriin.

Harmi kyllä se .fi -tunnus oli maksullinen, joten viime syksynä kun se olisi taas pitänyt maksaa, annoin olla, eikä sitä ensimmäistä blogia siis enää ole olemassakaan. Olin lukenut siihen kirjoja melko hirvittävän määrän puolessa vuodessa. Joitain postauksia kyllä säästin itselleni muistoksi.

Tähän blogiin on vuoden aikana kertynyt 81 postausta, joista osa on kyllä sekalaisia tyyliin hyvää joulua tai poistuin instagramista. Mutta useimmat ovat toki kirja-arvioita. (Instagramista puheen ollen, ne jotka ovat Instassa, taitavat jo suunnilleen tietääkin, että olen siellä taas! Pysyinköhän pois ehkä viisi päivää?!)

Ensimmäisen postauksen tein vuosi sitten kirjasta Homer-kissan uskomaton elämä, joka oli suloinen tositarina sokeasta kissasta (muistaakseni se oli sokea??). Sen jälkeen on ollut kirjoja laidasta laitaan: kevyttä ja vakavaa, runoja, romaaneja, tositarinoita ja muutama tietokirjakin.

No, ajattelin tehdä pienen listan itselleni tärkeimmistä postauksista, mutta en taidakaan jaksaa. Flunssa vaivaa nimittäin! Selasin postauksia tuossa ja oli liikaa vaihtoehtoja; se alkoi väsyttää...

Mutta se ARVONTA!

Joskus toisella kertaa voin arpoa jotain tunnetummilta kirjailijoilta, mutta nyt halusin tukea runoilijaystävääni Meri-Hannele Palmia, joka luonnollisesti on vielä tuntematon, koska on julkaissut vasta esikoisrunoteoksensa. Siksi ostin häneltä 2 kpl kyseistä runokirjaa, joista toisen arvon täällä blogissa ja toisen Instagramissa osallistuneiden kesken. Molemmissakin toki voi osallistua. Mutta samalle henkilölle en anna molempia kirjoja :)

Meri-Hannelen runot ovat herkkiä, kauniita ja syvämietteisiä. Tuossa yllä olevassa kuvassa on ote kirjan nimirunosta - kirjan nimihän on Olet silmäterä. Detaché. Olen myös kirjoittanut kirjasta arvion blogissani vajaa vuosi sitten; se löytyy täältä. Ja on myös blogini luetuimpien tekstien listalla sivun oikeassa reunassa.

Tuolloin vuosi sitten, kun sain tietää yli 20 vuotta sitten tuntemani Meri-Hannele Palmin julkaisseen runokirjan, emme olleet edes kuulleet toisistamme niihin yli 20 vuoteen. Ja aikoinaan olimmekin vain tuttuja, ei sen enempää. Kun tein tuon postauksen blogiini, hän ei tiennyt, kuka sen oli kirjoittanut, mutta kun hän monta kuukautta myöhemmin yllättäen lähetti blogini sähköpostiin viestin ja kiitti postauksesta, "jouduin" paljastamaan, että "minä se ihmeellinen bloggaaja vain olinkin".... Siitä asti olemme olleet yhteyksissä ja jakaneet tätä kirjabloggaajan ja runoilijan elämää.

Eli arvontaan osallistuminen:

Osallistu kommentoimalla tätä postausta. Ja liitythän myös blogini seuraajaksi, jos et ole jo :)
Suoritan arvonnan kaikkien kommentoineiden kesken maanantaina 22.5. kello 12.

Niin ja se vielä jäi sanomatta, että laitathan jotain yhteystietoa (esim. sähköpostiosoite) mukaan, jos osallistut arvontaan. Ellei sinulla sitten ole blogia, josta löytyy yhteystietosi.

TIEDOKSI 25.5.2017:

 Laitoin tämän aikaisemmin tuonne kommentteihin, mutta laitetaan se nyt vielä tähänkin. Kirjan voitti siis Paula Kirjan pauloissa -blogista. Hän ei vain ole vastannut sähköpostiini. Jos vastausta ei ala kuulua, suoritan arvonnan uudestaan... mutta odottelen vielä.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kaija Lehmuskallio: Nokkosmadonna

Nokkosmadonna on uutuusromaani, joka kuvaa elämäntapaa Gentgårdin eli Kenttilän kartanossa viime sotien aikana. Kartanot olivat aikanaan omavaraisia ja tarjosivat työtä monille ihmisille, mutta tuolloin sotien aikana kartanokulttuuri alkoi kuihtua. Kartanoiden sisäistä elämää tunnetaan vähän, mutta tämä romaani antaa hyvän kuvan tuon ajan kartanoelämästä.

Gentgårdin kartanon omistaa vapaaherra Willem von Genthahn puolisoineen. Heillä on kaksi tytärtä ja poika, kartanon perijä Rolf. Mutta kirja ei kuvaa pelkästään tämän aatelisperheen elämää, vaan hyvin paljon (ja melkein enemmänkin) myös kartanon köyhiä alustalaisia. Sekä Temmelän sivutilan tilanhoitajan Elias Koroilan perhettä. Yhtenä tärkeänä henkilönä onkin Elias ja Anna Koroilan tytär Katri, jonka vaiheita seurataan ajoittain myös minä-muodossa: hänen kasvuaan, rakkauttaan Pihlaman Kristeriin ja pyrkimyksiään päästä eteenpäin opintiellä.

Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta Lehmuskallio pitää tarinan taitavasti kasassa, eikä henkilöiden paljous ainakaan minusta vaikuttanut sekavalta. Kussakin luvussa nimittäin esiintyy yleensä vain muutama henkilö, joihin erityisesti keskitytään.

Toinen kirjan ominaispiirre on se, että se todellakin kuvaa elämäntapaa enemmänkin kuin kertoo (nopeasti etenevää) tarinaa. Kyllä tässäkin kirjassa myös tarina on, mutta se etenee hitaasti ja verkkaisesti kuin maalaiselämä itse. Kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti pyykinpesut, saunomiset ja monet muut arjen asiat ja yksityiskohdat.

Minulla kestikin pitkään päästä sisälle kirjaan juuri tuon hitaan etenemisen takia. Mutta mitä pitemmälle luin, sitä suuremman vaikutuksen Nokkosmadonna teki minuun. Minusta alkoi suorastaan tuntua, että tämähän on mestariteos! Niin taitavasti ja asiantuntevasti Lehmuskallio kirjoittaa ja kuvaa tuota aikaa. Kuulinkin, että hän on kirjoittanut tätä kirjaa vuosien ajan ja tehnyt valtavan määrän tutkimustyötä - ja se näkyy. Hän tietää, mistä  kirjoittaa.

Lehmuskallio osaa hyvin kuvata sekä henkilöitään että heidän elämänvaiheitaan. Monenlaisia ihmiskohtaloita piirtyy lukijan silmien eteen. Heidän kauttaan saakin monipuolisen kuvan tuosta ajasta. On iloja ja surua, unelmia ja tragedioita. Sekä ihmisten että tapahtumien rumuus ja kauneus välittyvät tekstistä elävästi. Kerronta on ajoittain hyvinkin naturalistista: kuvataan esimerkiksi rottien tappamista tai jonkun miehen syyläistä kalua saunassa. Kaikki tämä kaunistelematta ja yksityiskohtaisesti. Mutta samoin myös kauneutta ja ilon hetkiä kirjoittaja kuvaa hienosti.

Kirjan takakannessa sanotaan: "Nokkosmadonna on kunnianosoitus Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden ihmisenmuotoiselle menneisyydelle." Juuri näin koin itsekin, mitä pitempään luin. Nokkosmadonna oli kuin vanha Suomi-filmi. Se kannattaa ehdottomasti lukea, jos Suomen historia ja vanha maalaiselämä kiinnostaa. Sen lukeminen on yksi hyvä tapa juhlistaa Suomen satavuotista itsenäisyyttä.

Sota näyttäytyy kirjassa aluksi hyvin vähän, se on jossain taustalla, mutta kartano elää omaa elämäänsä. Myöhemmin sotakin tulee lähemmäs: on evakkoja ja sankarihautajaisia.

Romaanin aines koostuu suullisesta historiasta (oral history). Siinä juuri näkyy Lehmuskallion huolella tekemä taustatyö.

Kirjailija "on palkittu tieteellisistä lukemisen kulttuuritekniikan oppimistutkimuksistaan ja dosenttina alansa kehittämisestä. Hän on toiminut vuosia kansainvälisenä asiantuntijana. Hän on kirjoittanut haluttuja oppikirjoja ja julkaissut useita runokokoelmia", kertoo takakansi.

Sanottakoon vielä, että kun alkuun pääseminen tämän kirjan kanssa oli minulla hidasta, viimeiset parisataa sivua luinkin jo aivan ahmien. Tämä oli todella vaikuttava teos! En nyt ole mikään klassikkoasiantuntija enkä kirjallisuustieteilijä, mutta jos minulta kysyttäisiin, tässä romaanissa on klassikon ainesta.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle!

Kvaliti 2017, 461 sivua

Helmet-lukuhaaste 2017:
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt